Uusi, pikkuinen tuttavuus, autoreissu ja pelästynyt Matilda

Tänään Rva:lla on jännät paikat, kun pitää odotella, antaako Matilda-marsu anteeksi, kun pesin hänet äsken ja kuivasin vielä sillä kamalalla hiustenkuivaajalla...

Jos Matilda ei tykännyt kuivaamisesta, oli se hankalaa myös omasta mielestäni, kun Matildaa piti onnistua pitämään sylissä, jonka suurimmaksi osaksi peittää tämä iso maha. Kampasin Matildan sileän turkin pehmeäharjaksisella harjalla, joka taas ei vaikuttanut Matildasta niin pelottavalta.

Päästin Matildan pesun, kuivauksen ja harjauksen jälkeen lattialle. Pikkuinen pinkaisi ensin häkkiin, mutta oleilee nyt lattialla lempipaikassaan, pahvilaatikossa, jossa on oviaukko. Jos Matilda nyt vihoittelee minulle, ehkä hän leppyy viimeistään illalla tomaatti- tai pähkinätarjoilun aikaan.

Matilda on varsin siisti marsu, joten tarvetta usein toistuviin pesuihin ei onneksi ole. Matilda on viimeksi pesty kasvattajallaan vuodenvaihteessa, joten ajattelin, että onhan se hyvä pestä ainakin muutamia kertoja vuodessa.

Eilen vierailimme tuttavaperheen luona noin tunnin ajomatkan päässä meiltä. Heillä on pikkuinen tyttövauva, jonka näin nyt ensimmäistä kertaa. Neitokainen oli oikein suloinen, ja hänen vanhempiensa tapaaminenkin oli todella mukavaa.

Vauvaa ihastellessamme minulle ja puolisolle tuli tietysti jännittävä tunne, että kohta meilläkin on tuollainen...No, emmeköhän me siitä selviä! Vauvan tulo lopettaisi myös rasittavat loppuraskauden vaivat, joten vaavin syntymässä on sekin hyvä puoli.

Kyläpaikassa oli myös 700-litrainen akvaario, jonka kaloista suurin osa oli piraijoita! Akvaario oli kokonaisuutena todella hieno. Niskasten oma, 170-litrainen näytti "piraija-altaan" jälkeen yllättävän pienelyä, vaikka ei mitenkään erityisen pieni akvaario olekaan.

Omaakin akvaariota tuli reissun jälkeen tuijoteltua pitkästä aikaa sillä silmällä, että sielläkin voisi tehdä jotain pieniä uudistuksia. Paljon ei tosin voi meillä tehdä, kun mahdollisen muuton yhteydessä pitää vaihtaa myös akvaario.

Mukaan kyläpaikasta lähti mm. imetystyyny, joka tuntuisi olevan yleisesti ottaenkin varsin ergonominen kapistus. Rva:n niska kun ei yhtään tykkää käsien kannattelusta, niin kädet voi laskea tyynylle esim. sohvalla istuttaessa.

Automatkat rasittivat oletetusti niskaa. Olisi muuten mielenkiintoista tietää, auttaisivatko imetystyynyn kaltaiset käsinojat niskan kannattelussa. autossa. Niska jännittyy automatkoilla aina, ja erilaiset töyssyt laukaisevat huimauksen. Tällä kertaa rva nukkui (tai torkkui) molemmat matkat, joten niskan jäykkyys alkoi tuntua vasta matkojen jälkeen.

Huomenna on onneksi hieroja. Käyn siellä nyt vähän useammin kuin tavallisesti, kun lihasten treenaaminen ja venyttely ei oikein enää onnistu. Treeni pitää lihaksia paremmin auki - onneksi lihasliikkeet onnistuvat taas ennen pitkää!

Lepoa ja huonekasveja

Niskaskan viime viikot ovat pääasiassa menneet lepäämisen merkeissä, kun kroppa ei enää tykkää kävelystä tai paljon muustakaan. Onneksi odotusta on jäljellä enää maksimissaankin melko vähän. Niskatreenikään ei enää oikein onnistu, joten se jatkuu sitten viimeistään alkukesästä.

Eilen oli tarkoitus hakea lääkärinlausunto kuljetuspalveluiden hakemista varten, kun olin neuvolassa. Lausuntoa en kuitenkaan saanut, kun ilmoittautumisluukulle oli niin pitkä jono, eikä asiakaspalvelu vaikuttanut kovin kiireiseltä. Nappaan lausunnon mukaan sitten seuraavalla kerralla tai soitan ja pyydän lähettämään.

Migreenityyppinen niskakipu on onneksi lauennut pari päivää sitten, nyt asiat alkavat sujua taas paremmin ja on helpompi kommunikoida ihmisten kanssa. Toivottavasti tämä kipu pysyy poissa pitkän aikaa.

Nasu-marsu ja Matilda jäivät tänä keväänä paitsi rairuohosta (tosin en tiedä, onko Matilda maistanut sitä aiemmin). Ei mene kauan, kun otuksille voi taas hakea tuoretta ruohoa läheisen hautausmaan puistikoista. Nasun mielestä ruoho on älyttömän hyvää, luulen että Matildakin pitää siitä.

Matilda on tähän saakka liikkunut aika rajatulla alueella, mutta on nyt alkanut hieman innostua eteisestä. Hän käy aina eteisen oviaukolla "kurkkimassa", mutta ei ole vielä toistaiseksi uskaltautunut menemään omatoimisesti eteiseen. Odottelemme, koska tutkimusmatka pitenee sinne saakka.

Rva:n orkideassa on muuten jäljellä vielä yksi kukka - kasvi on kukkinut nyt yhtäjaksoisesti puoli vuotta. Tämä orkidea on ollut kyllä todella helppohoitoinen. Ei ole tarvinnut antaa kuin vettä kerran viikossa ja orkidealannoitetta aina joskus. Kun viimeinenkin kukka on kukkinut, voi tilaa vievän kukkavarren viimein leikata pois.

Luultavasti tämän kesän ainoaksi "viljelykasviksi" jäävä chili innostui mullanvaihdosta ja äityi kukkimaan ja vieläpä kasvattamaan paprikoita. Tämä oli pihalla viime kesänä, mutta se piti ottaa sisälle, kun kesä oli niin sateinen eikä kasvi tykännyt liian kosteista olosuhteista. Rva saattaa laittaa chilin ulos aurinkoisina päivinä:

Niskaskan viikonloppu taitaa jatkua leppoisan oleskelun merkeissä. Yksi mukava ihminen käväisi iltapäiväkahvilla, ja toista odottelen parhaillaan. Huomenna suuntaamme vähän kauemmaksi kyläilemään ja erästä parin kuukauden ikäistä pikkuneitiä katsomaan.

Viikonloppu

Viikonloppu kului levätessä ja myös tavaroiden järjestelyn merkeissä. On oikeastaan hyvä, että Niskaset asuvat pienessä asunnossa, sillä kun tavaraa (näitä vauvantarvikkeita) tulee lisää, on jotakin aina pakko heittää pois.

Äitiyspakkaukselle saimme raivattua hyllytilaa vaatehuoneesta, ja siellä on nyt mm. sellaisia vauvanvaatteita, jotka ovat näin alkuun liian isoja. Äitiyspakkaus on hyvin perinteinen juttu, meille on kulkeutunut muutamia tavaroita myös omista pakkauksistamme.

Vasemmanpuoleinen kylpylämpömittari on vauvan pakkauksesta, oikeanpuoleinen isän pakkauksesta vuodelta 1980. Alakuvan vasemmanpuoleinen kirja on äidin pakkauksesta vuodelta 1981, oikeanpuoleinen taas vauvan pakkauksesta.

Minua on viime päivinä vaivannut migreenityyppinen kipu niskassa ja takaraivolla. Eilen olo alkoi helpottaa, ja tänään niska ei ainakaan toistaiseksi ole kipuillut. Nämä ongelmat saattavat osaksi johtua siitäkin, kun niska- ja selkätreeni eivät enää ison mahan takia onnistu. Treeni kyllä alkaa heti, kun vauva on syntynyt!

Migreenityyppinen niskakipu on siinäkin mielessä ällöttävä, että se ikäänkuin tyhjentää ajatukset ja vaikeuttaa puheen muodostamista. Silloin kommunikaatio on vaikeaa, kun sanat ja ajatukset vain katoavat.

Puoliso kantoi eilen puuritilät parvekkeille, parvekekalusteet puuttuvat vielä. Kukkalaatikoihin haluaisin tänä kesänä orvokkeja tai jotakin muuta, mutta täytyy katsoa, jaksanko sellaiset laatikot meille puuhastella.

Kävely on alkanut olla hankalaa ja selkää kipeyttävää - harmi, kun ulkona on niin mukava sää. Jos en kierrä tänään korttelia, niin menen sitten ainakin parvekkeelle istuskelemaan. Siellä voi bongata ainakin katoilla istuskelevia lokkeja ja puluja, ja välillä myös muitakin lintulajeja.

Lääkärikäynti ja valvominen

Aamulla kävin "taksisetelilääkärillä". Reissu ja vastaanotto menivät onneksi oikein hyvin, saan kuulemma lausunnon viikon päästä. Pystyin kuvailemaan tilanteeni hyvin, koska lääkäri ei suhtautunut vähättelevästi tai väittänyt vastaan. Jos kohtelu on kuvatun kaltaista, rva menee yleensä hieman lukkoon, eikä pysty tuomaan asiaa kunnolla esille.

Viikon kuluttua meillä on sopivasti neuvola, joten saan paperin terveysasemalta sen käynnin yhteydessä. Lisäksi sain täytettäväkseni monisivuisen lomakkeen, johon lääkärinlausunto liitetään. Tänään en ole vielä paperinippua vilkaissut.

Viime viikkoina olen alkanut olla aivan uskomattoman väsynyt, ja toisaalta kyllä valvon vain muutamia asentoja sietävän kroppani kanssa pitkiä jaksoja öisin. Valvominen on kuulemma normaalia, kun keho valmistautuu vauvan kanssa valvomiseen.

Rva:n mielestä logiikka on kummallinen - miksi ihmeessä valvomiseen pitäisi valmistautua uuvuttamalla itsensä jo etukäteen? Luulisi, että lepo olisi loogisempi valmistautumiskeino... Onneksi kaikista "normaaleista" jutuista ei tarvitse tykätä, tai rva ei ainakaan tykkää.

Ei rva ole tykännyt myöskään läpi raskauden kestäneestä pahoinvoinnista eikä alhaisen hemoglobiinin aiheuttamasta olotilasta. Äitimyytti rikkoutuu siis kohdallani jo ennen kuin jälkeläinen on maailmassa - ei ainakaan huvita sanoa hymyssäsuin, että "ei tässä mitään, nämähän kuuluvat asiaan...".

Valvomisesta puheenollen, usean vuoden käytössä ollut Tempur-tyynyni on muuten mennyt jo varsin littanaksi, joten seuraavaksi vuorossa on uuden tyynyn hankinta. Sain suosituksen erään toisenmerkkisen tyynyn hankintaan, jota aionkin seuraavaksi kokeilla.

Punnitsin tässä yhtenä päivänä meidän Nasun. Punnitukset ovat vähän unohtuneet, kun niitä tehtiin Nasun sairausaikana niin tiheään tahtiin. Punnitus toi tällä kertaa komean tuloksen, 1100 grammaa! Nasu on siis terve ja voi oikein hyvin!

Lähitulevaisuuden projekteina ovat sitten Matildan pesu ja punnitus. Pesu on päässyt unohtumaan, joten sen voisi hoitaa alta pois. Myös Matilda näyttää ihan omalta terveeltä itseltään, joten punnitus ei luultavasti tuo mitään poikkeavia tuloksia.

Niskasten viikonloppu taitaa kulua lepäillessä. Kirjahyllyssä odottaa kaksi dvd:tä, "Tie pohjoiseen" ja "Miss farkku-Suomi", jotka voisi katsoa tässä viikonlopun aikana. On kiva odottaa pitkästä aikaa viikonloppua, jolloin ei tarvitse tehdä oikeastaan mitään.

Liikunnasta

Nyt, kun vesijumppakin taitaa jäädä ison mahan takia tauolle (onneksi myös kevätkausi on lopuillaan), on oikein hyvä hetki pohtia hieman aihetta liikunta.

Ennen loukkaantumistaan Rva ei ollut huippuliikunnallinen ihminen, mutta ei toisaalta myöskään sitä ihan paikallaan pysyvintä sorttia. Vuonna 2008, siis ennen loukkaantumistani, kävin yliopiston salilla 1 - 2 kertaa viikossa. Lisäksi lenkkeilin säännöllisesti ja kävelin melkein joka paikkaan.

Salilla tein kyllä monia juttuja suoraan sanottuna päin ****. Silloin hoidin yliliikkuvan alaselän ongelmia. Oikeastaan ongelmat helpottuivat vasta, kun se istuminen yliopiston kovilla puupenkeillä loppui...niin ja se vääränlaatuinen saliharjoittelu loppui niskavamman myötä.

Siinä samassa loppui myös se kävelyn vapaus, mikä oli kyllä suurin menetys. Ei enää uusiin alueisiin tutustumista jalan täällä omassa kotikaupungissa sen paremmin kuin matkoillakaan!

Tämän vapauden uudelleen saavuttaminen on ehkä isoin motivaattori, kun kuntoutan itseäni. Sitten on myös hyväksyttävä sekin tosiseikka, ettei vamma kunnolla parane. Sitten on vain keksittävä toisenlaista tekemistä ja sitä kävelyä pienissä määrin.

Mutta..sellainen henkilö, joka käy säännöllisesti jossakin liikuntaryhmässä tai vaikkapa talvisin lumilautailemassa, en ole koskaan ollut. Vesijumpparyhmä on ollut ensimmäinen ryhmäaktiviteetti vuosiin, ja siellä olen kyllä viihtynyt.

Konkreettisia liikuntatavoitteita olisivat kyllä ensinnäkin tuon kävelyn parantaminen, mutta myös esim. se, että pääsisi edes muutaman kerran vuodessa hiihtoladulle. Myös geokätköilyä voisi olla mukava harrastaa vähän vaikeammassakin maastossa - nyt sitäkin pitää tehdä melkeinpä autolla kätkölle ajaen.

Pienimpiä motivaattoreita eivät ole myöskään pihaleikit lapsen kanssa, pulkkamäki tai vaikkapa lastenteatteri. Jos kuitenkin käy niin, että vamma vaikuttaa koko lopun elämää näihinkin, niin sitten luetaan kirjoja, polskitaan siellä uimahallin/kylpylän lastenaltaassa ja tehdään eväsretki kesämökin takapihalle.

Kun liikuntakyky huononee, tuntuisi olevan oleellista, ettei asiasta (siis jos sairaus kroonistuu) tekisi liian isoa numeroa ainakaan joka päivä. Usein mieli on aika musta, kun pitää olla koko ajan suunnittelemassa ja keksimässä vaihtoehtoisia aktiviteetteja tai sitten perua milloin mitäkin, kun kroppa ei vain kestä.

Toisaalta, sellaisiakin hetkiä on, jolloin asiat menevät jopa ihan niin kuin ne olisivat menneet terveenäkin. Myös näiden vuosien aikana olen käynyt matkoilla, kävellyt ja tehnyt monenlaisia asioita, myös kipujen kanssa.

Ehkä erotuksena on, että nykyään kaikkien aktiviteettien perään täytyy lisätä toipumisaika. Kroppa palautuu välillä aivan auttamattoman hitaasti.

"Siis aivan mahtavaa!"

Eilen se lääkäri sitten soitti. Meinasin jo lentää pyllylleni, kun lääkärisetä kehui minun toimintatapani (siis puhelinajan varauksen) maasta taivaaseen. Oli kuulemma tosi hyvä juttu, että pohjustin asiaa etukäteen!

Tässä se taas nähdään. Kun on vuosikaudet tottunut seikkailemaan takkuilevan byrokratian parissa ja saamaan tympeää kohtelua, ei osaa odottaa kuin ongelmia. Todistuksen kirjoittaminen kuulemma onnistuu.

Mukaan täytyy ottaa tuoreimmat erikoislääkärin lausunnot sekä valmistautua kuvailemaan tilannetta itse. Ei kuulosta mahdottomalta tehtävältä.

Lääkäri itse lupasi konsultoida ylilääkäriä ja hankkia tarvittavat lomakkeet käyntiäni varten. Vautsivau!

Kun olen kerrankin menossa näin hyvällä mielellä lääkäriin, täytyy tosiaan toivoa, että olen vielä parin viikon päästä yhtenä kappaleena ja käynti onnistuu!

Se, saanko koskaan hakemiani matkakorvauksia, onkin sitten toinen juttu. Nyt mieli on huojentunut jo siitä, ettei lääkäri kuulostanut pelottavalta eikä myöskään teilannut asiaa heti kätttelyssä. Ehkä tästäkin vielä jotakin tulee.

Oikea käsi on temppuillut eilen ja tänään. Tunto meinaa mennä, hermotuntemukset ovat olleet voimakkaita, ja kädessä ei tunnu olevan sen tavallistakaan voimaa. En nyt oikein osaa yhdistää tätä mihinkään, mutta toivotaan että menee nopeasti ohi.

Kevät! Ei muuten mene kauan, kun lumen alta vapautuneet parvekkeemmekin ovat taas käytössä. Tänä vuonna Rva ei poikkeuksellisesti aio viljellä juuri mitään, kukat saavat riittää. Niin, ja jonkinlaisen päiväunipaikan väsääminen vauvaa varten.

                                                            Olisipa jo tällaista!

Iik, lääkärin puhelinaika!

Tänään on taas vaihteeksi byrokratiapäivä. Tänään terveyskeskuslääkärin (minulle täysin tuntemattoman) pitäisi soittaa minulle, kun sen puhelinajan onnistuin hänelle muutama viikko sitten saamaan.

Asia koskee edelleenkin vammaisten taksiseteleitä ja niiden hakua. Hakua varten tarvitsen lääkärintodistuksen hoitavalta lääkäriltäni. Virallinen hoitotahoni on kai sääntöjen mukaan terveyskeskus, joka on nyt matkalla vaihtunut.

Edellisen terveyskeskuksen lääkärit olivat oikeastaan kaikki sijaisia, kun se omalääkärijärjestelmä näyttää sortuneen jo ajat sitten... Uudella terveysasemalla minulla ei ole "omalääkäriä", mikä se sitten onkin.

Oikea hoitotahoni olisi varmaankin HUS:in fysiatrian poliklinikka, jonka asiakas en kuitenkaan ole, kun vammani on ilmeisesti liian vähäpätöinen hoitosuhteeksi asti. Kun erikoissairaanhoito ei ole hoitotaho, hoitosuhteeni on käsittääkseni palautunut bumerangina terveyskeskukseen.

Minua hieman huvitti, kun Ortonissa kieltäytyivät todistuksen kirjoittamisesta vedoten siihen, että asia kuuluu hoitavalle lääkärille, joka tietää tilanteeni pitkältä aikaväliltä. Onko joillakin tosiaan nykyaikana vielä tällaisia hoitosuhteita julkisella puolella?

No, parin tunnin kuluttua sen lääkärin pitäisi soittaa, ja minun pitäisi tiedustella, onko taksisetelien hakemiseen tarvittava lomake/lääkärintodistus hänelle tuttu asia. Jos en tiedustele etukäteen, menisi koko lääkäriaika asian selvittämiseen.

Kysyn myös, että jos hakuun tarvittavien asiakirjojen laatiminen onnistuu vastaanotolla, miten minun tarvitsee valmistautua asiaan ja mitä minun tarvitsee ottaa mukaan.

Tämä hermostuttaa hieman, sillä en oikein tiedä, minkä paperin pohjalta lausunnon voisi kirjoittaa. Kyllä  liikuntarajoitteeni mainitaan monessa paperissa, mutta oma kuvaus tilanteestani lienee välttämätön - eihän yhdessäkään tähänastisessa paperissa lue selkeästi, että tarvetta kuljetuksiin on.

Kävin myös lukemassa kotikaupunkini kuljetuspalveluita käsitteleviä sivuja. Siellä kerrottiin mm., että fysioterapeutti saattaa tulla ajelemaan julkisilla kanssani, jotta hän voi arvioida, tarvitsenko taksikyytejä oikeasti.

Mihinköhän tällainen arvio perustuisi, kun vamma ei näy päällepäin. Ilmeisiini? Kertomukseeni siitä, että nyt sattuu, huimaa tai oksettaa, vai mihin? Minähän olen tähän asti tottunut suorittamaan asioita hampaat irvessä, kun on ollut pakko.

Oikeastaan fysioterapeutin pitäisi tulla kanssani sinne kohteeseen (esim. kirjasto, taidenäyttely, kuntoutuspaikka...), kun matkojen tarkoitus on useimmiten päästä johonkin määränpäähän ja kyetä vielä toimittamaan asiansa siellä - ja jaksaa matkustaa vielä takaisinkin.

Siksi olen vuosien varrella joutunut rajoittamaan julkisilla kulkemisen aivan minimiin - niihin pakollisiin menoihin. Esim. liikkumista vaativat vapaa-ajan aktiviteetit ovat jääneet, koska niihin voimat eivät yksinkertaisesti riitä.

Yksi edestakainen matka rämisevässä bussissa, jonka penkit ovat niin kapeat, ettei kaksi ihmistä mahdu niille vierekkäin istumaan ergonomisessa asennossa (eli penkit ovat hartianleveyttä kapeammat). Ai niin, selkänojat ovat matalat, eli tukea niskalle ei ole.

Ennen vammautumista Rva ei oikeastaan tällaisia asioita edes huomannut - terveelle ihmiselle julkisen liikenteen tarjonta tuntuisi siis olevan ihan riittävä.

Onnea Nasu, viisi vuotta!

Huhtikuussa, viisi vuotta sitten, syntyi meidän Nasu. Meille Nasu muutti kolme kuukautta myöhemmin, heinäkuussa 2008. Minä olin toivonut marsua jo pitkään, ja nyt mieskin alkoi jo olla marsun kannalla. Heinäkuun alussa varusteet olivat jo meillä - vain marsu puuttui.

Nasu oli sillä hetkellä eläinkaupan ainoa marsu. Minulle hänet tuotiin esiteltäväksi takahuoneesta, eläinkauppiaan sylissä. Nasu oli hänen oma kasvattinsa.

Muistan Nasusta isokokoisuuden, rauhallisuuden ja hassun pörröturkin. Mietin asiaa noin puoli minuuttia, jonka jälkeen Nasu pakattiin pieneen pahvilaatikkoon, jonka kannoin meille kotiin.

Kotona Nasua pelotti aivan valtavasti. Hän ei uskaltanut käydä edes juomassa, josta kehitin ensimmäisen hysteriani. Ensimmäiset päivät kuluivat totutellessa, lattiallakaan ei voinut liikkua sitten ollenkaan.

Pikkuhiljaa, päivien ja viikkojen aikana Nasu tottui meihin ja kotiutui. Meni kuitenkin kuukausia, ennen kuin Nasu uskalsi liikkua lattialla vähän isommalla alueella. Hän aloitti aina uuteen tutustumisen kiertämällä vanhan reviirin , ja eteni sitten varovasti, kunnes juoksi äkkiä takaisin tuttuun paikkaan.

Nuorukaisena Nasu oli myös kova kiipeilemään. Marsuksi Nasu hyppäsi korkealle, pesäkoppien ja erilaisten korokkeiden päälle, ja vietti "ylhäällä" pitkiä aikoja. Myös tuhmuuksia piti tehdä: lattialistojen ja monen muun asian pureskelu oli kivaa ja kiellettyä.

Nasun ensimmäisenä syksynä teimme päätöksen toisen marsun hankkimisesta. Se tarkoitti Nasun kohdalla sterilisaatiota, joka sujui onneksemme oikein hyvin. Puolitoista kuukautta operaation jälkeen meille muutti Nipsu. Uskoaksemme pariskunnan seuraavat vuodet olivat onnellisia.

Vuosina 2011 - 2012 Nasulla oli vaikeaa. Nasu sairastui silloin vakavasti. Hän sai tulehduksen hammasjuureensa, ja tulehdus levisi leukaan ja aiheutti valtavan paiseen. Kahteen otteeseen Nasu oli tilassa, jossa hänelle annettiin käytännöllisesti katsoen kuolemantuomio.

Rva ja puoliso hoitivat Nasun leukaa yli vuoden ajan, ja Nasun kunto koheni. Leuan paranemisesta ei annettu toivoa, mutta sellainen ihme tapahtui melkein vuosi sitten, että leukapatin jäännöksetkin katosivat kokonaan!

Sen jälkeen Nasu on viettänyt elämäänsä terveenä marsuna. Hammaskalusto kyllä kärsi, etuhampaita on jäljellä neljän sijaan yksi terve mutta vino ja yksi lähes käyttökelvoton, joten Nasu syö ruuan pieninä palasina ja raasteena. Nasu elää kuitenkin tätä päivää eikä näytä kärsivän, kunhan palvelu pelaa.

Marraskuussa 2012 Nasu menetti valitettavasti puolisonsa Nipsun, joka kuoli munuaissairauteen. Nasulle tämä oli kaikesta päätellen kova isku, se masentui ja muuttui hyvin vaisuksi. Siksipä teimme päätöksen hankkia Nasulle vielä yhden tyttöystävän. 2.1.2013 meille muutti Matilda-marsu.  Nasun masennus katosi muutamassa päivässä.

Nyt Nasu viettää leppoisaa vanhuutta nuorikkonsa kanssa. Ruoka maistuu ja seura myös. Nasu myös vaatii oikeuksiaan (pähkinää ja sen sellaista ) kovalla äänellä. Nasu pitää ihmisistä ja viihtyy sylissä.

Vanhuuden merkkejäkin löytyy: Nasu on alkanut nukkua enemmän kuin aikaisemmin. Välillä Nasu on unessa jopa ruoka-aikaan, ja häntä täytyy erikseen huhuilla syömään. Herättyään Nasu on nykyään vähän "pihalla" ja joutuu hetken miettimään, mikä on tilanne. Muuten Nasu on kuten aina ennenkin.

Onnea Nasu, meille on suuri kunnia saada elää lähellä sinua!

Tässä kuvassa Nasu on ensimmäistä päivää meillä, heinäkuun ensimmäisellä viikolla vuonna 2008.

Inspiroivia juttuja ja kevät

Pääsiäinen tuli ja meni, sään suhteen vielä hyvin talvisissa merkeissä. Aurinkoa tuli silti otettua ulkona penkillä istuen - teki melkein mieli ottaa takki pois. Rva köpötteli joka päivä pienen lenkin, välillä myös kameran kanssa. Varsinaisia kevään merkkejä sai kyllä vielä hakea.

Tai ei sittenkään...valon määrä on lisääntynyt uskomattoman paljon. Se lupailee kevättä ja lämmittää varsinkin päivisin. Vaikka niska- ja pääkipu oli päällä koko pääsiäisen, oli auringon ja valon takia helpompi hymyillä.

Hämärtyvän illankin valo oli jotenkin erilainen kuin vielä kuukausi sitten. Niin, ja se pimeä, joka tulee jo niin myöhään! Yhtenä iltana revontulet tekivät muuten tuloaan, mutta jäivät sitten tulematta.

Niskaset ja varsinkin Rva viettivät pääsiäisen kyläreissulla. Sieltä kotiuduimme maanantai-iltana. Mukana meillä oli sitteri, turvakaukalo ja monta kassillista vauvanvaatteita ja  -tarvikkeita. Jokohan tässä alkaisi nyt olla suurin osa siitä, mitä tarvitsemme!

Pääsiäisen inspiroivin juttu oli kenties perhe, jota emme tunne, mutta johon tavallaan törmäsimme maanantaina. He asuvat ihan tavallisella omakotitaloalueella, mutta ovat päättäneet "muuttaa"  pihalle pystytettyyn puolijoukkuetelttaan.

Miksi sitten? No ilmeisesti siksi, että se on kivaa! Jäin siihen käsitykseen, että perhe asuu ihan oikeasti teltassa vuorokauden ympäri. Lisäksi perheen toinen aikuinen harjoittaa tästä lähin ammattiaan siellä.

Rva:n mielestä juttu on jotenkin todella mielenkiintoinen ja positiivinen. Miksi aikuinen ihminen ei voisi välillä heittäytyä! Perheen lapsille tempauksesta jää varmasti hyvä ja merkityksellinen muisto.

Toinen merkityksellinen asia ihan tältä päivältä oli eräs artikkeli, johon pääsee seuraavasta linkistä:

http://www.lapinkansa.fi/Lappi/1194805160526/artikkeli/kun%20kipu%20ei%20lopu.html

Siinä kuvataan osuvasti (siis Rva:n mielestä) kroonisen kipupotilaan elämää unohtamatta, että meidän "kroonikkojen" elämäkin on kokonainen elämä, johon kuuluu paljon kaikenlaista.

Silti artikkelissa ei vähätellä kipua, vaan esitellään se tilanteeseen kuuluvana faktana. Sekin tulee esille, kuinka tarpeeksi voimakas ja pitkään jatkuva kipu voi johtaa monenlaisiin seurauksiin - niin hyvässä kuin pahassakin.