Rouva Niskanen

Olen tällä hetkellä kipeänä kotona. Syvälle kurkkuun pesiytynyt kurkkukipu ja yskitys saivat varpailleen, koska en millään muotoa haluaisi yskiä jälleen paria kuukautta kuten syksyllä. Olen siis tänään lepäillyt, kohta lapset tulevatkin päiväkodista ja eskarista. Suurin hyöty on kai siitä, että olen pitänyt suuni kiinni koko päivän. Työssäni (sekä kotona) ääni on työväline, ja sitä kyllä mielellään suojelee, mikäli mahdollista. Huomenna olen luultavasti jälleen työkunnossa. Viime torstaina meillä oli mukava neuvottelu Naakan tulevan opettajan kanssa. Meillä on siinä mielessä hauska tilanne, että tiedämme suurella todennäköisyydellä, kuka tulee Naakan opettajaksi.  Koska Naakka aloittaa pienellä, kaksikielisellä luokalla, jonka vierasta kieltä emme itse osaa, katsoimme tarpeelliseksi keskustella hieman opettajan kanssa ennen kuin ilmoitamme Naakan kouluun. Opettaja puhui innostavasti luokasta. Se on yhdysluokka (1., 2. ja 3. luokka), ja oppilaita tulee olemaan noin 10.

Kun ryhdyin oikein ajattelemaan , niin tälläkin viikolla on tapahtunut monenlaisia asioita. Maanantaina paistoin silakoita. Viime vuosina on ollut lievästi sanottuna vaikeaa keksiä ruokalajeja, joita molemmat tai edes toinen lapsi hyvällä ruokahalulla syövät. En ollut paistanut silakoita pitkiin aikoihin. Yleensä ruuat, jotka täytyy ottaa sulamaan, ovat hieman hankalia arkiruokia. Tällä kerralla vain tiedostin, että syömme tuntia myöhemmin kuin tavallisesti. Kierittelin silakkafileet ruisjauhoissa, mutta oikaisin paistamisessa - voin sijaan paistoin silakat rypsiöljyssä. Molemmat lapset söivät isot annokset ja ilmoittivat, että silakoita täytyy paistaa pian uudestaan. Tällaista ei usein meillä tapahdu. Katselimme Naakan kanssa vähän aikaa sitten ohjelman, jossa puhuttiin Itämeren ravinteiden vähentämisestä. Yhtenä asiana, minkä mekin voimme tehdä, on lisätä silakoiden ja muun muassa särkikalojen määrää ruokavaliossamme. Tämä ekoteko onnistuu näemmä meiltä oikein hyvin. Lu

Ajattelin kirjoittaa tänään niin, että kirjoittaisin jotakin meidän jokaisesta päivästä tällä viikolla. Homma kaatui siihen, etten enää muistanut kaikkia päiviä. Muistan kuitenkin muutaman päätapahtuman. Joka tapauksessa, tiistaina kävin pitkästä aikaa yliopistolla. Vietin siellä paljon aikaa vuosituhannen ensikymmenellä, siis opiskelin maisterin tutkinnon. Paikka on sinänsä tuttu, mutta kuitenkin... Menin tapaamaan hakijapalveluiden työntekijää, jotta osaisin hakea ensi vuodeksi yliopistoon opiskelemaan erään hakukokonaisuuden. Metroasemalta ostin...irtokarkkia. En syö  karkkia käytännössä koskaan, mutta näemmä se kuului asiaan - ainakin minun asiaani. Istuin siis odottamassa vuoroani, ja söin niitä irtokarkkeja :D Siinä se melkein olikin. Tutkailin tietysti, miltä yliopistolla näyttää. Päärakennuksen ala-aulan lattia oli yhtä kulunut kuin ennenkin. Puitteet olivat vanhat ja arvokkaat. Mikä sitten oli muuttunut? aulan läpi käveli opiskelijoita, jotka näyttivät tavallaan sama

Minulla on ollut tänään pitkästä aikaa päivä, jolloin olen ottanut rauhallisesti. Olen omalla kohdallani huomannut, että hyvinvointi on oikeastaan aika pienestä kiinni. Avainsana tuntuisi olevan lepo- siis fyysinen ja henkinen. Olen pakon edessä kiinnittänyt viime vuosina paljon huomiota nukkumiseen. Riittävä uni on kaiken A ja O. Arkipäivinä univajetta kertyy väkisinkin. Sisäinen kelloni ei sovi yhteen sen kanssa, että herätyskello soi aamukuudelta. Tuntia myöhemmin olisi jo ihan ok. Minun täytyy näemmä nukkua täysi kahdeksan tuntia, jotta unta tulisi riittävästi. Menen (vasta) kymmeneltä nukkumaan, sillä lapseni ovat aika myöhäisiä, ja jompikumpi saattaa olla valveilla vielä esim. 21.20. En yksinkertaisesti pysty painelemaan levolle samaan aikaan lasten kanssa, vaan aivoni tarvitsevat rauhoittavan siirtymän kohti omia yöunia. Se tarkoittaa yleensä (siis ideaalitilanteessa) iltapalaa, n. 20 minuutin tv:n katselua (jokin sarja) ja n. puolen tunnin kirjan lukua makuuasennossa soh

Lapset ovat kasvaneet , ja yhtäkkiä ruuankulutus Niskasten perheessä on enemmän kuin tuplaantunut. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että seuraavaksi ostoslistalla on 7 litran kattila (en halua hypätä heti kymppiin). Olen varsin harjaantunut tekemään ruokia, joita voidaan syödä monta päivää. Sen sijaan suurin kattila on 5-litrainen, ja se tuntuu olevan liian pieni - se määrä keittoa menee alle 2 vuorokaudessa, vaikka olisi arkipäivä, ja kaikki söisivät myös työpaikalla, eskarissa ja päiväkodissa. Meillä pyörii jatkuvasti lasten kavereita. Toistaiseksi en ole kutsunut heitä ruokapöytään. Olen kyllä tarjonnut mehua ja keksejä ja sen sellaista. Syy on ihan yksinkertaisesti budjetti - minun palkkani ei siihen pidemmän päälle riitä. Meillä syödään arkena noin klo 17 tai vähän yli. Jos ei tykkää ruuasta, ei ole pakko syödä - sitten seuraava ruokailu on iltapala. Lapset syövät iltapalaa noin 19.30. Koska käyn kokopäivätöissä ja vastaan ruokataloudesta 95-prosenttisesti, joudumme hyväks

Olen tänään imuroinut ja pessyt lattiat kahdesta huoneesta, siivonnut askartelulaatikon (se kauhistus), pessyt pyykkiä, vaihtanut vettä akvaariosta ja tehnyt ruokaostokset. Päivän huhkimisen jälkeen täällä alkaa taas näyttää pitkästä aikaa inhimilliseltä. Puhuttaessa blogistani olen saanut kuulla, että se on mennyt aika kauas alkuperäisestä aiheesta, elämästä niskan retkahdusvamman jälkitilan kanssa. Vammani on aikalailla tasoittunut oireistoon, ja tilanne on ollut sama jo useamman vuoden. Luulen, etten niskan osalta enää tämän terveemmäksi tule. Yläselkä on ja pysyy krampissa, hierojaa tarvitaan säännöllisesti. Kun päätä kääntää oikealle, tuntuu vihlova kipu. Huimaus Olemassa olevat oireet pahenevat välillä ja helpottavat myös, aikalailla omassa syklissään. Yritän hoitaa tilannetta lihaskuntoharjoituksilla ja säännöllisillä liikuntasuorituksilla. Mittaan askelmittarilla askelia ja nyt olen reippaasti käynyt myös uimassa. Tarkkailen myös ryhtiäni. Eräs itseäni hämäävä oire on

Touhi touhela aloitti vuotensa rasituskokeella keskiviikkona. Tälle kolmevuotiaalle sekä allergiasairaala että uusi lastensairaala ovat hyvin tuttuja paikkoja. Itse en ollut allergiasairaalassa vähään aikaan käynyt...enkä sen puoleen uudessa lastensairaalassakaan. Homma alkoi vähän takkuisesti. Olin itse ensin aamupäivällä töissä kolme tuntia, ja lähdin sen jälkeen Touhin päiväkodille. Siellä sana ei ollut kulkenut, ja Touhi oli jo kerennyt nukahtaa. Sieltä T. lähti kyllä sopuisasti, kun kerroin, että päästään bussilla.  Itse koe meni sitten jotenkuten...oikeastaan hengitysmittaukset menivät varsin hyvin. Niitä oli kokeen alussa ja lopussa. Kun kone mittasi, Touhin piti pitää suuta "tötterössä", josta tuli ilmaa. Kone naksutti, johon T. ehdollistui kokeen aikana hyvin.  Ulkona suoritettava osuus meni hieman penkin alle. Touhia ei todellakaan huvittanut juosta, joten kiskoin häntä hölkäten käsipuolessa 6 minuuttia, jonka ajan hän huusi kuin syötävä. Onneksi saatiin

Minulla on aina ollut monipuolinen, ristiriitainenkin suhde veteen elementtinä. Nyt kuuntelen äänikirjaa, jonka nimi on Teemestarin kirja (Emmi Itäranta). Olen kuunnellut kirjasta noin yhden kolmasosan. Pohdin juuri vähän aikaa sitten, ettei vähään aikaan ole tullut vastaan kirjaa, joka todella veisi mukanaan. Luen kyllä koko ajan jotakin, mutta osa kirjoista on sellaisia, jotka olen lukenut aiemmin, ja joissa riittää innostavaa sisältöä useille lukukerroille. En oikeastaan ole lukenut kovin monia dystopioita. Olen kiinnostunut niistä hiljalleen, ehkäpä siksi, että olen kiinnostunut ja huolestunut maapallon tilanteesta. Teemestarin kirja kertoo tulevaisuudesta. Maapallolta on loppumassa vesi, ja jonkinlainen katastrofi on aiemmin tuhonnut sellaisen maailman, jonka me tunnnemme. Ilman täyttävät hyönteiset (minulle ei vielä selvinnyt, miksi). Päähenkilö on nuori nainen, joka on kouluttautumassa teemestariksi isänsä tavoin. Tähän saakka olen kirjassa ehtinyt. Kirjan ensimmäinen

Lyhyttukkaista  6-vuotiasta Naakkaa ovat viime päivien aikana pohdituttaneet monenlaiset asiat. Hän on kirjoja, lelukuvastoja ja tv-ohjelmia katsellessaan huomannut, että tytöt kuvataan lähes aina pitkätukkaisina ja usein myös mekko päällä. Näinhän se on - elämme aikakautta, jolloin sukupuolikoodittaminen (vaatteet, lelut jne.) on mielestäni todella voimakasta. Etsin aikanaan pienelle Naakalle vaatteita, jotka eivät ole voimakkaasti sukupuolikooditettuja. Meille tuli paljon kirkkaita värejä, raitoja ja palloja. Niitä samoja vaatteita on Touhi käyttänyt menestyksekkäästi. Selitin Naakalle, että pitkätukkainen tyttö & mekko -yhdistelmä on kulttuurissamme perinteinen juttu. Tosin toistasataa vuotta sitten myös yläluokan pojat puettiin pieninä mekkoon ja tukkakin oli pitkä...sen jälkeen kyseinen varustus on kuulunut useimmiten tytöille. Tai ei...kyllähän pojan tukka voi nykyään olla myös pitkä. Lyhyttykkainen tyttö näyttää kumminkin pojalta, jonka eräs äiti eskarin naulakoilla