perjantai 3. joulukuuta 2021

Alkutalven mökkireissu

Uhmasimme erään ystäväni kanssa viikonloppuna alkutalvea ja siirryimme perjantaina mökille. Alkumatkani sujui jouhevasti junassa - on se kumma, kun junamatkailukin on muuttunut jännäksi ja hohdokkaaksi.

R-juna Riihimäen ja Tampereen suuntaan on minulle todella tuttu opiskeluvuosiltani. Kappas, kun taas istuin samaisessa junassa, sillä olen jälleen opiskelija - välissä on vain viitisentoista vuotta :D Helsinki-Pasila-Tikkurila-Kerava-Järvenpää-Jokela-Hyvinkää...osaan asemat edelleen ulkoa, paitsi että r-juna on muuttanut asemiaan, ja Ainola ja Saunakallio ovat nykyään myös mukana.

Joka tapauksessa, junasta astuttuani tapasimme, kävimme kaupassa ja suuntasimme kohti mökkiä. Siellä oli sentään juuri ja juuri plus-asteita! Sähköllä ja puulla (ei samassa laitteessa ;) ) tupa lämpeni niin, että nukkuman kykeni menemään pitkähihaisella ihan hyvin (alussa oli toppatakki päällä).

Seuraavana aamuna (siis keskipäivällä) suuntasimme 9 kilometrin lenkille. Tavallisesti "lenkkinä" on toiminut Poronpolku, noin 20-kilometrinen, loppilainen reitti, mutta nyt suuntasimme vähän lyhyemmälle, sillä toivuin flunssasta ja selässäkin oli vielä vähän vikaa. Lisäksi Poronpolku ei sovellu talvikäyttöön, ja viime viikonloppuna emme olleet varmoja reitin liukkaudesta tai satavasta lumesta. 

Tämä 9 kilometriä oli ihan mukava - reitti ei tuntunut liian pitkältä. Lisäplussana oli, että reitille oli "ripoteltu" ainakin 15 geokätköä, joista löysimme suurimman osan. Loppupuolella jäi pari hakematta, kun eksyimme reitiltä ja kylmä viima poskissa alkoi tuntua vähän liikaa.

Voisipa melkein sanoa, että kriittisintä itselle tuntemattomilla metsäreiteillä on pimeän tulo. Koska reitti oli valaisematon ja emme olleet ihan aamusta liikkeellä, piti jalkaa pistää toisen eteen. Pääsimme takaisin ulkoilureitin parkkipaikalle juuri ennen pimeän tuloa. 

Hieman haasteelliseksi osoittautui saunominen. Siihen tarvitaan luonnollisesti vettä, joka taas sijaitsi järvessä jään alla. Onneksi jää oli melko ohutta, ja "avannon" teko onnistui matalassa rannassa mainiolla tekniikalla: kävele hieman pidemmälle ja odota, että jää pettää ;) En suosittele äkkisyvässä rannassa.

Saunominenkin onnistui lopulta oikein hyvin, vaikka onnistuin sähläämään laittamalla shampoon ja hoitoaineen väärässä järjestyksessä. Tosin, tämä onkin kuulemma uusi trendi, joten tulin olleeksi tietämättäni kerrankin "aallonharjalla".

Varustuksesta - talvilenkkarit, toppahousut, toppatakki sekä vuorilliset pipo ja hanskat tulevat näin päällimmäisenä mieleen. Minulla ei ole kovin "teknisiä" ulkoiluvaatteita, pidän tiettyä mutkattomuutta tärkeänä itselleni. 

Oleellisinta matkalla oli irtiotto arjesta, hyvät keskustelut ja ulkoilun suuri määrä. Erityisesti tänä vuonna osaan arvostaa mahdollisuutta olla hetki jossakin muualla sellaisen seuran ja sellaisen tekemisen parissa, josta tykkään <3 








torstai 2. joulukuuta 2021

Ideaali joulukuu vs. todellisuus

Joulu on ollut meillä puheissa jo...hmm...lokakuusta asti. Oli vielä lokakuu, kun lasten joulukalenterit hankittiin :D Vastustan periaatteessa liian aikaista joulumaterialismia, mutta koska joulukalenterit näyttävät olevan meidän lasten must-juttu, toimin käytännössä toisin.

Naakka tykkää kuunnella myös joululauluja, Touhi ei ehkä niin paljon. Molemmat taitavat hyvin pitkälti odottaa joululta Joulupukin tuloa, ja kyllä myös niitä yllätyksiä. Naakka on kiinnostunut joulusta myös Kristuksen syntymäjuhlana.

Minä en ole ohjaillut lasten kiinnostusta suuntaan tai toiseen. Jos kristilliset jouluperinteet alkavat joskus kiinnostaa lapsia enemmän, niitä voidaan toteuttaa. Itselläni ei ole varsinaista vakaumusta, mutta kristilliset juhlapyhät kulttuurisena asiana ovat mielestäni  kiinnostavia ja ihan mukavia viettää. 

Takaisin joulukalentereihin...Naakalla on Barbie-kalenteri ja Touhilla lego-kalenteri. Barbie-nukke tuli heti ensimmäisestä luukusta, seuraavista tulee vaatteita nukelle.  Touhin kalenterista tulee pieni, koottava legorakennelma joka päivä. 

Joulukalentereiden vaikutus joulukuun arkiaamuihin on ollut ihan positiivinen - lapset ponkaisevat mielummin sängystä ylös kuin yleensä, ja ohjautuvat ihan kivasti kouluun ja päiväkotiin. Koko kuukaudessa on heille juhlan tuntua.

Itselläni ei sen sijaan ole juhlan tuntua...tai on vähän, alamme olla flunssakuukauden jälkeen viimeinkin tolpillamme ja kykenemme taas...viddu sentään, paahtamaan täysillä arjessa. 

Kiireettömyys - sitä on kyllä todella hankala luoda ympärilleen juurikin joulun aikaan. Opiskelukiireet jatkuvat kohdallani jouluviikolle asti - muutama päivä ennen joulua on sentään rauhallisempaa. Taudit ovat sentään toivottavasti helpottaneet meillä vähäksi aikaa.

Ideaalitilanteessani kokeilisin erilaisia joululeivonnaisia, tunnelmoisin kynttilänvalossa ja kävisin muutamissa tapahtumissa kuten kauneimmissa joululauluissa. Kävelisin paljon ja katselisin hiljaista luontoa ympärilläni Ehkä kirkossa käynti adventtina olisi mukavaa myös.

Tositilanteessa mahdutan päivääni (esimerkiksi tähän) kaksi opiskeluun liittyvää palaveria, ja roikun yhdistyksen syyskokouksessa nukkumaanmenoaikaan asti. Takaraivossa kiristää, koska en tiedä, koska kerkeän paketoida lahjoja. Nyt olen vain tunkenut niitä vaatekapin eri hyllyille ja peitellyt omilla vaatteillani :D

PS. Olen alkanut hyväksyä, että mikäli ruuhkavuositäti kuten rva haluaa viettää tunnelmallista ja kiireetöntä joulukuuta, täytyy ottaa palkatonta lomaa koko kuukaudeksi - mieluiten myös marraskuuksi.

PPS. En jaksa ottaa tavoitteeksi edes yhtä joulutapahtumaa, koska siinäkin on heti suorittamisen tuntu.

PPPS. Olen myös ehkä hivenen rasittunut koko syyskaudesta. Onneksi esimerkiksi Naakan tilanne on nyt rauhallisempi.




keskiviikko 1. joulukuuta 2021

Unirytmistä ei luisteta

Lapsillani on eri iltoina ollut vaikeuksia mennä nukkumaan. Toissailtana Touhi, 5v, ei meinannut millään mennä nukkumaan ja heräsi yöllä. Eilinen olikin sitten ollut väsynyt, joskin hyväntuulinen. Viime yönä Touhi meni oikein aikaisin nukkumaan.

Naakka taas vetkutteli nukkumaanmenon kanssa eilen illalla. Hänellä oli viivyttelyynsä oikein konkreettinen syy: joulukalenterin ensimmäisen luukun avaaminen jännitti :) Se onkin hänelle suorastaan pyhä toimitus, joten suhtauduin neiti 8-vuotiaaseeni illalla niin ymmärtävästi kuin pystyin.

Yleisesti ottaen minulla alkaa olla ymmärrys vähissä arki-iltaisin klo 20.00 jälkeen. Oma iltarauhoittumiseni vaatii aikaa, jota en nykyisessä perhetilanteessa oikein saa. Vaikeudet johtuvat siis yleensä minusta riippumattomista syistä kuten lapsistani.

Yleisesti ottaen olen oppinut läksyni: en pelleile jaksamiseni kanssa, mikäli voin itse asioihin vaikuttaa. Minä tarvitsen kahdeksan tunnin yöunet, ja siihen on pyrittävä - valvominen kostautuu aina ennemmin tai myöhemmin.

Minusta ei voi tulla koskaan esimerkiksi vuorotyöläistä - lepäämisrytmini ei yksinkertaisesti siihen taipuisi. Olen siinä mielessä hyvin yksinkertainen persoona ( :D ), että niin sanottujen perusasioiden täytyy tapahtua joka päivä (tai lähes) tietyssä järjestyksessä.

Minusta ei voi myöskään tulla iltayöstä ylitöitä tekevää henkilöä. Olen alalla, jossa periaatteessa voisi tulla tällaisia tilanteita, mutta minun täytyy ne minimoida keinolla millä hyvänsä. Joustamisen varaa ei yksinkertaisesti ole.

Miten sitten kykenen tähän? Yleisesti ottaen se, että kaikki tapahtuu aina iltaisin tietyssä järjestyksessä ja tietyllä tavalla, toimii. Olen myös kokenut, mitä valvominen tekee psyykelleni ja koko keholleni, joten en halua kokea sitä, ellei ole ihan pakko.

Tiedostan, ettei vahvuuteni ole valvomisessa. Kun pidän unirytmistäni huolta, kykenen oikein moniin asioihin, ainakin useimmiten. Valvominen taas kostautuu todella nopeasti - oikeastaan jo yksi huonosti nukuttu yö romuttaa suuren osan toimintaani.

Uskoisin, että minun säännöllisestä iltarytmistä hyötyvät lapsenikin. Meillä on ollut samanlainen iltarutiini siitä saakka, kun Naakka oli alle vuoden ikäinen. Se, miten itseohjautuvia lapset iltaisin ovat, onkin toinen asia ;) 

PS. Syön useimmiten iltapalan vasta, kun lapset ovat sängyssä tai ainakin katsovat uutisia kanssani. 

PPS. tarvitsen nukkumiseen kaksi peitettä - jos toinen alkaa hiostaa, valitsen sen kevyemmän,

PPPS. En voi nukkua kovin myöhään edes viikonloppuisin, koska niskani jumittuu tuolloin entisestään. 





tiistai 23. marraskuuta 2021

Toipumista, Vennynpuisto ja talvivaatteet


Viimeisen sairastamisputken jälkeen alamme pikkuhiljaa siirtyä normaaliin. Toki minun selkäni prakaa vielä, mutta onneksi vähemmän kuin aiemmin ja flunssanikin jatkuu, onneksi enää lievänä. Pääasia on, ettei koronaa ollut ja että lapset alkavat olla vaihteeksi kunnossa.

Sunnuntai-iltana jatkoimme pitkään katkolla ollutta leikkipuistobongausta. Ajelimme Vennynpuistoon Kuninkaantammeen (Helsinki), ja näimme samalla tämän uudehkon asuinalueen ensimmäistä kertaa. 

Vennynpuisto oli todella hieno - aivan erilaisella tavalla kiipeilyn varaan rakennettu kuin suurin osa Suomen leikkipuistoista (niissä on käytännössä useimmiten aivan samat liukumäet, kiipeilytelineet ja keinut). 

Molemmat lapset ihastuivat Vennynpuistoon, ja nuorempi lähtikin kiukkukohtauksen vallassa pois. Se poislähtö olisi tosiaan voinut olla myöhäisempi, mutta osa seurueesta (mukaanlukien rva) ei ollut tajunnut laittaa tarpeeksi vaatetta päälle. Poislähtö lunastettiin lupauksella tulla jonakin lähi-iltana uudelleen.

Huomasin, että puiston yhteydessä olisi ollut myös grillauspaikka. No, siinä kylmyydessä olisi ollut kamalaa alkaa viritellä tulta, mutta laitoin asian muistiin tulevaisuutta varten. Me suosittelemme Vennynpuistoa muillekin leikkipuistobongareille!

Talvivaatteista puheenollen, olemme varustautuneet (lukuun-ottamatta esimerkiksi omaa vaatetustani Vennynpuistossa) tulevaan talveen suhteellisen hyvin. Jouduin kyllä eilen hieman reippailemaan, kun kävin viimein hankkimassa Touhillekin oman heijastinliivin. Hänen takkinsa heijastaa kyllä hyvin, mutta haalarista en olisi niin varma.

Toinen asia, jonka Touhille hankin, olivat talvihanskat. Edellisvuotiset kävivät liian pieniksi, joten kävin ostamassa uudet, mahdollisimman lämpimät. Touhi on alkanut ensimmäistä kertaa elämässää valittaa, että tulee kylmä - siispä varustaudumme parhaamme mukaan.

Naakka ei nyt tarvinnut käytännössä mitään uutta - kaikki viimevuotinen sopii hänelle vielä hyvin päälle. Se on helpotus, sillä on mukavaa, ettei kaikki mahdollinen mene samaan aikaan vaihtoon. 

Itselleni tarvitsisin myös tiettyjä asioita. Tarvitsisin tilavan (kiristävä on ihan kamala) talvipipon, jossa on vuori. Edellinen hajosi monen vuoden käytön jälkeen. Toppahousut skippaan varmaan tänäkin vuonna.

PS. Oma liikkuminen on jäänyt viime kuukauden aikana todella vähälle lasten- ja omien sairauksien vuoksi. Nyt olen päässyt hivenen enemmän edes kävelemään, mikä kieltämättä vaikuttaa yleiseen mielentilaan positiivisesti - miten yllätyksellistä :D 

PPS. Nyt mikään ei enää käytännössä estä lihaskuntoharjoittelua, mikäli alaselkää ei kovasti pumppaa...v*ttu pitääkö mun taas siis aloittaa ;) 

PPPS. Se, että lasten talvivaatteet ovat tänä(kin) vuonna sopivat, tarkoittaa, että kevään alennusmyynneissä pitää aktivoitua hankkimaan seuraavaa kokoa lähinnä Naakalle. Ei muuten voisi olla vähemmän mielenkiintoista hommaa kevätauringon paistaessa...





 

sunnuntai 21. marraskuuta 2021

Lepääminen käy työstä

Kun on kipeänä, on syytä levätä. Jonkin aikaa konsepti tuntuu mukavalta: voi jättäytyä pois arjen oravanpyörästä ja katsoa vaikkapa lempisarjoja tai lukea kirjoja ajan kanssa. 

Omalla kohdallani alan kaivata toimintaa jo vuorokauden jälkeen. Olen kuitenkin tarpeeksi fiksu ymmärtääkseni, että liikkuminen provosoi astmaattista yskääni, ja se taas on seuralaisena kuukausia, mikäli äityy kovin pahaksi.

Pahinta on kuitenkin, kun ei pääse poistumaan kotoa. Pääsin eilen pienelle kävelylle Naakan kanssa, mikä tuntui juhlalliselta. 8-vuotiaanikin totesi, että kun on koko viikon sisällä, alkaa ahdistaa. Hänkin oli iloinen päästessään kävelylle, vaikka meitä molempia yskittikin.

Tämä "sessio" on nyt kestänyt pari viikkoa. Ensiksi sairastumisen aloitti Touhi, yskällä, nuhalla ja kuumeella. Sitten joukkoon liittyi Naakka ja viimeisimpänä rva. Touhin tauti uusi, ja hän sai molemminpuoleisen korvatulehduksen (viikolla 2 oli taas 39 astetta kuumetta).

Teen yleensä viihdykkeekseni (no, täytyyhän ne muutenkin tehdä) kotitöitä, kun hoidan kipeitä lapsia kotona. Nyt omat voimani eivät ole oikein riittäneet. Kolmen huoneen imurointi & lattioiden pesu tuntui eilen vievän voimat koko päiväksi. Täällä ei kuitenkaan yksinkertaisesti tehnyt mieli enää oleilla, joten joskus on pakko siivotakin.

Toivon todella, että ensi viikko olisi jo normaali. Luulen että pääsen itsekin jo huomenna jatkamaan työharjoitteluani, mikä olisikin hyvä, koska suorituksia puuttuu vielä. En minä sinne kuitenkaan kipeänä mene, joten katsotaan aamulla, mikä on tilanne.

Jos ensi viikko on normaali, on meillä viisi päivää tavallista arkea. Siihen arkeen mahtuu ainakin Naakan vanhempainvartti - perhetyöntekijäkin tulee joku päivä. Jouluasioita pitäisi edistää, ja minä tarvitsisin uudet farkut, näin muutamia asioita mainitakseni.

Tässä on kuitenkin monta "muttaa". Touhin korvatulehdus saattaa uusia tai minun yskäni yltyä. Silloin on pakko tehdä luovia ratkaisuja ja lohkaista levolle lisää aikaa. Katson lähes 40 vuoden ikään mennessä oppineeni läksyni jo ainakin osaksi tässä asiassa.

Täytyy tähänkin mainita vielä kaksi asiaa, koulu ja päiväkoti. Olen kiitollinen molemmille organisaatioille lasteni päivittäisestä "viihdyttämisestä" ;) En ikinä jaksaisi tehdä niin monipuolisia asioita kotona, ja se ei enää olisi oppivelvolliseni kanssa mahdollistakaan. 



lauantai 20. marraskuuta 2021

Olen ollut iloinen...

Tällä viikolla olen ollut iloinen monesta asiasta. Kiitollinen, vaikka selkäramppi jatkuu ja oma flunssani on sitkeimmässä vaiheessa. Ihmettelijöille vielä huomioksi, että olen myös vetänyt pultit monesta asiasta.

Olen ollut iloinen, että lapset ovat tehneet muutakin kuin tuijottaneet ruutua. Oli erityisen hauskaa, kun he innostuivat pitkästä aikaa pukeutumaan naamiaispukuihin. Menneinä vuosina meillä on pukeuduttu todella paljon, mutta ehkä viime aikoina vähän vähemmän.



Olen ollut iloinen, että olen jaksanut tehdä useamman mukavan ruokalajin - tosin lapsille on pitänyt tehdä vähän yksinkertaisempi versio. Voisin sanoa broileriwokkia bravuurikseni - sen on opettanut minulle pitkiä aikoja kiinassa, tarkemmin Tiibetissä viettänyt ystäväni, joka on myös Naakan kummitäti.

Siihen wokkiin ei edes tule kummoisempia aineksia - broileri vain kevyesti suolattuna, pakasteherneet, lehtikaali, sipuli ja porkkana. Mausteena käytetään lähinnä inkivääriä ja soijakastiketta. Wokkia syödään nuudeleiden kanssa. 



Olen ollut iloinen, että meidän lasten kanssa on jo mahdollista tehdä oikeasti mielekkäitä asioita. Eilen vietimme leffaillan, jonka aikana katsoimme Yksin kotona 1 - elokuvan. Pelkäsin vähän etukäteen, että se on liian jännä lapsille, mutta molemmat tykkäsivät.

Lapsille pitää tässä vaiheessa lukea tekstitykset, koska kumpikaan ei osaa englantia. Molemmat ovat kyllä oppineet englantia jonkin verran peleistä ja Youtubesta, mutta se ei vielä riitä. 

Tekstien lukeminen on sinänsä ok, mutta hieman ärsyttävää on, kun leffat on tekstitetty uudelleen, ja kun odottaa tiettyä käännöstä, se meneekin ihan erilailla, yleensä minun mielestäni huonommin :D 

Olen ollut iloinen, että olen päässyt alkuun joululahja-asiassa. lapset tulevat saamaan yhden ison, yhteisen lahjan ja useamman pienen erikseen. Meillä panostetaan yleensä mahdollisuuksien mukaan joululahjoihin, muina vuodenaikoina ei tavaraa juuri hankita. 

Olen ollut siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että minulla on ollut tähän saakka taloudellinen mahdollisuus joululahjoihin. Olen tietoinen siitä, että joulu on lahja-asian vuoksi huolen ja murheen sävyttämä monessa perheessä.

Lopuksi, olen edelleen ollut iloinen pienistä lemmikeistämme gerbiileistä. Ne ovat ilahduttaneet iltojamme, jolloin yleensä seurustelemme niiden kanssa. Lasten into hoitaa gerbiileitä vähän vaihtelee, mutta onneksi päivittäiset toimet eivät ole kovin raskaita. Tänään olisi vuorossa lattialla juoksutus ja kylpyhiekka, ne "isot" viikoittaiset rutiinit.



torstai 18. marraskuuta 2021

Arvostava, sukupolvet ylittävä kanssavanhemmuus

Luen joskus erilaisia keskustelupalstoja (okei, huono harrastus). Hyvin yleinen keskustelukuvio on, kun joku tuore äiti avautuu olevansa todella väsynyt eikä ollenkaan niin iloinen vauvasta kuin pitäisi...

Hän saa ehkä yhden positiivisen ja tsemppaavan kommentin - loput ovat vastaajien profiilikuvista päätellen 1950-luvulla syntyneitä naisia, jotka kertovat, kuinka upeasti he pärjäsivät puhumattakaan heidän vanhemmistaan, jotka kävivät lehmien lypsyn välillä synnyttämässä ja palasivat parin tunnin päästä takaisin navettaan...huh!

Täytyy sanoa, että toivottavasti joku vaientaa minut, jos alan puhua nuorista naisista väheksyvästi, kun olen itse isoäiti-iässä. En itse asiassa ymmärrä, miten noin negatiivisten puheiden takana voi olla terve persoona. Itse asiassa, tuolla tavalla puhuvien elämässä on ollut pakko tapahtua jotakin traagista.

Tie äidiksi oli kohdallani aikanaan seuraava: usea vuosi yritystä, kunnes lapsi saatiin alulle. Hyperemeesi - oksensin itsestäni 10 kiloa kummassakin raskaudessa, pitkät synnytykset ja päälle päätteeksi raskauden jälkeinen masennus esikoisesta.

Oma toipumiseni lähti ihan muutamista kannustavista kommenteista ja ihmisistä, jotka antoivat toivoa, että tulevaisuus uutena vanhempana on parempi, vaikka ihan heti ei siltä tunnu. Olen ikuisesti kiitollinen heille, jotka puhuivat minulle empaattisesti silloin.

Menneiden sukupolvien äidit ja isät...kyllä he ovat varmasti pääsääntöisesti yrittäneet parhaansa vaikeissa oloissa. Kuitenkin, olen sekä kuullut että lukenut tilanteista, joissa väsymys ja turhautuminen on purkautunut sekä henkisenä että fyysisenä väkivaltana lapsiin...ja sitä pidettiin yleisesti oikeana tapana kasvattaa. 

Rikkinäisiä perheitä oli varsinkin sotien jälkeen vaikka kuinka paljon - on toki hienoa että moni selvisi. Tosin omia lapsia ei välttämättä ollut aikaa pitää sylissä, koska piti tehdä muuta. Kaikkia menneitä kasvatusmetodeja en siltikään ihannoisi. Osa synnytti kotiaskareiden lomassa, osa kuoli synnytykseen eikä pystynyt palaamaan sinne navettatöihin. Moni tarina on surullinen, eikä sen olisi pitänyt mennä niin.

Mitä kirjoituksellani yritän sanoa, yritän ainakin omalta osaltani olla siirtämättä mahdollista katkeruuttani minua nuorempiin. Jokainen vanhemmuus on uusi alku, ja useimmiten lopputulos on riittävän hyvä. 

Olen onnekas, kun lasteni isovanhemmat suhtautuvat niin välittävästi meihin, jotka nyt kasvatamme uutta sukupolvea. Oma vanhemmuuteni ei tulehduskierre- ja nepsy-lapsen vanhempana ja oman kroppani hajoillessa ole mennyt monessakaan kohtaa ihan oppikirjan mukaan, mutta se empatia, mitä olen omilta 1950-luvulla syntyneiltä vanhemmiltani ja appivanhemmiltani saanut, on auttanut eteenpäin monessa vaikeassa kohdassa.



Alkutalven mökkireissu

Uhmasimme erään ystäväni kanssa viikonloppuna alkutalvea ja siirryimme perjantaina mökille. Alkumatkani sujui jouhevasti junassa - on se ku...