Monia etuja, kun osaa vain hakea

Moni asia menee huonompaan suuntaan...ei onneksi kaikki mahdollinen. Aloitan piakkoin terapiassa käymisen. Vanha tuttuni ahdistuneisuushäiriö on taas nostanut päätään, ja asioita täytyy prosessoida taas. Palaan luultavasti aiheeseen tarkemmin myöhemmin.

Joka tapauksessa, olen etsinyt ja onnistunut löytämään itselleni uuden terapiaryhmän. Ryhmän siksi, että minulla on aiempia hyviä kokemuksia ryhmäterapiasta. Tärkeä syy on myös, että en edes jaksa alkaa vääntää yksilöterapiasta - terapeuttipula on niin suuri.

Odotan terapiaa mielenkiinnolla ja toivon, että saan sen avulla prosessoitua asioita parempaan suuntaan ja säilytän toivon mukaan esimerkiksi työkykyni. 

Positiivinen yllätys terapiaan liittyen on, että mikäli saan Kelalta tuen, minulle jää maksettavaksi vain hiukan yli kymmenen euroa kuukaudessa - tämähän on paljon edullisempaa kuin aiemmin! On hienoa, että tuki on noin suuri.

Toinen positiivinen yllätys on, että kaupungin työntekijälle on monenlaisia etuja. Tulen varmuudella käyttämään ainakin työmatkaetua - tosin en ole vielä täysin varma, miten se toimii :D 

Erilaisia juhlia tms. on kaupungin työntekijöillä aika rajoitetusti. Kuitenkin näitä muita etuja on sen verran paljon, että en nyt oikeastaan kaipaa sitä juhlintaa. Olin edellisessä työpaikassani henkilökunnan pikkujouluissa (varsin juomapainotteisissa) ja totesin, etten varsinaisesti halua bilettää ja tehdä töitä saman porukan kanssa. Mieleni voi toki muuttua.

Vielä yksi todella positiivinen yllätys: sain kuulla, että voin hakea erityisuimakorttia astmani perusteella. Tällöin saisin 60 euroa maksavan vuosikortin uimahalliin. Samalla kortilla voisi käyttää myös joidenkin uimahallien kuntosaleja maksutta. 

Luettelen näitä kirjoituksessani, koska näitä kaikkia pitää osata jotenkin hakea ja näistä voi olla hyötyjä muillekin. Eduista ei juurikaan mainosteta, ja esimerkiksi työmatkaetu selvisi minulle vasta kun olin ollut kaupungilla puoli vuotta töissä.

Eiväthän nämä kenenkään budjettia pelasta, esimerkiksi minulle ne tuovat pitkästä aikaa tunteen, että voin edes jotenkin virkistyä ja selvitä samalla itseeni ja perheeseeni liittyvistä kustannuksista. Erityisen huojentavaa on kuulla, kuinka terapiakustannuksista tulee varsin alhaiset.

Kävin taas eilen uimassa. Uiminen on kivaa mutta huomaan ärsyyntyväni kanssauimareista, jotka esimerkiksi eivät noudata "kaistoja". Tällöin on vaikeaa antaa tietä ja ohittaa. Allasraivoa en kuitenkaan halua nostaa ;) joten jätän asian sikseen.

Kouluun ilmoittautuminen - checked

Löytyisipä vaateketju, joka valmistaa unisex-vaatteita eri sukupuolta oleville sisaruksille, jotka eivät ole enää ihan pieniä. Niin, ja sellaisia vaatteita jotka eivät ole joko mustia tai harmaita. Tämä taitaa kyllä olla turha toivo - joudun tyytymään pienimuotoiseen kikkailuun, mikäli haluan kierrättää perheen sisällä edes jotakin.

En lakkaa pohtimasta, miksi niihin 140-senttisiin collareihin tyttöjen puolella täytyy aina laittaa jokin röyhelö. Miksi normihousuissa pitää aina olla jokin kimallekoriste? Varmasti ongelma olisi samanlainen, jos Touhilta pitäisi kierrättää jotakin nuoremmalle tytölle.

Nykyisessä tekstiilijätetilanteessa pitäisi tehdä paljon enemmän kierrätettävyydelle. Huomasin, että PoP (ei meille ehkä enää niin ajankohtainen kokojen takia) on alkanut myydä myös käytettyjä vaatteita - Hyvä! 

Olen viime aikoina vienyt Naakan pieniä, ihan tavallisia vaatteita kierrätyskeskukseen. En jaksa enää kaupata niitä missään. Huolehdin vain, että kaikki lahjoittamani on ehjää ja kunto on vähintäänkin ok. 

Touhi saatiin nyt ilmoitettua kouluun. Se ei onnistunut verkossa, koska hän on menossa kielipainotteiselle luokalle, samaa polkua kuin Naakkakin. Hyvä puoli paikan päällä ilmoittautumisessa oli, että Touhi pääsi nyt itsekin paikan päälle ilmoittautumiseen :)

Koulu ei tunnu mitenkään ihmeelliseltä paikalta, odotamme Touhin kanssa sitä ihan levollisin mielin. Jos jokin on haikeaa, on se päiväkotielämän taakse jättäminen. Päiväkotia on ensi keväänä koettu kokonaisuudessaan kahdeksan vuotta.

Silti muistan edelleen kuin eilisen päivän, kun Naakka meni päiväkotiin. Muistan myös Touhin ensimmäisen päivän. Naakka sai hieman paremman alun - Touhin aikana oltiin ensiksi väistötiloissa päiväkodin remontin takia. 

Kun remontti aloitussyksynä valmistui, Touhi meni heti isompien ryhmään. Naakan kanssa Touhi ehti olla samaan aikaan päiväkodissa pari vuotta, he olivat kuitenkin eri ryhmissä. Viimeiset kaksi vuotta Touhi on saanut viettää kieliryhmässä, joka valmistaa kaksikieliselle koulupolulle. 

Touhi on jo mielestään ihan valmis kouluun. Emmeköhän mekin ole.

PS. Löysin kuitenkin Naakalle yhdet pikimustat collegehousut. Josko ne tulisivat aikanaan myös Touhille.

PPS. Gerbiilien terraarion väliverkko saatiin viimein tilattua. Nyt vain odotellaan. 

PPPS. Kävin tänään kirjastossa ja jäin suustani kiinni lastenkirjaosaston työntekijän kanssa, kirjoistapa tietysti. Se ei ollut ensimmäinen kerta. Jos olemme molemmat "maisemissa" tulevaisuudessa, käyn varmaankin jutskaamassa, vaikka lasteni asiakkuus olisikin jo siirtynyt isompien puolelle :D 

Pitkästä aikaa huonekasveista

Jos jotakin tällä hetkellä odotan, se on auringonvalon lisääntyminen. En varsinaisesti kärsi valonpuutteesta, kaamosmasennus ei ole onneksi osunut minulle. Tiedän kuitenkin, että monet kärsivät sellaisesta.

Itselleni tärkeä hetki on, kun aurinko alkaa paistaa keittiön ikkunasta sisään. Kun se alkaa, on meillä ennen pitkää pieniä alkuja ja uusia lehtiä huonekasvissa jos toisessa. Koska valo nyt paistaa vain heijastuksena toisen talon seinästä, ei kasvua vielä näy.

Huonekasvien kanssa valon lisääntyminen on pelkästään mukavaa. Voi seurata, kuinka ne alkavat tehdä uusia alkuja ja voida paremmin. Tosin huonekasvini ovat selvinneet tästä talvesta yllättävän hyvin. Täytyy toivoa, että ne jaksaisivat vielä vähän aikaa.

Kun valo vielä lisääntyy ja vuodenaika kääntyy kohti kevättä, homma ei tuota enää pelkästään mielihyvää - ajatukset alkavat olla taimien istutuksessa parvekkeelle ja puutarhapalstalle, ja silloin mukaan astuu myöskin hieman stressiä. 

Olen kuitenkin pystynyt säilyttämään mielialan pääasiassa positiivisella puolella. Tänä vuonna haluan kasvattaa auringonkukkia siemenestä alkaen. Muuta spesiaalia en ole vielä keksinyt, paitsi että vadelmapuskia on tulossa lisää puutarhapalstalle.

Risuhommia täytyy tehdä onneksi vähemmän kuin viime kesänä. Ne meinasivat käydä todella hermoille viime kesänä. Nyt viime vuosina levinnyt pensaskasvusto on karsittu minimiin, Jotakin täytyy vielä tehdä sillä saralla, mutta nyt voinee keskittyä enemmän varsinaiseen puutarhanhoitoon.

Meillä on harmillisesti tällä hetkellä vain yksi paika, keittiö, jossa on tarpeeksi valoisaa kasveille. Muualla on joko liian hämärää (toki niitä hämäräkasvejakin olisi) tai ei tilaa kasveille. Toki akvaariossa on paljon kasveja, millä olohuoneen "kasvisto" on hoidettu.

Minä olen tykännyt huonekasveista ja kasvimaista lapsesta asti. Isoäidin kasvimaalla tuki kuokittua vapaaehtoisesti lapsena kesälomilla, ja halusin omaan huoneeseeni huonekasveja noin 11-vuotiaasta asti. 

Lapsilleni en ole varsinaisesti vielä kasvi-innostustani siirtänyt. En oikein saa seuraa puutarhapalstalle ainakaan kuokkimiseen. Naakan mielestä huonekasvit keittiössä ovat ärsyttävän lähellä häntä, kun hän ruokaillee :D Nii-in, aina ei voi onnistua. Odotan kuitenkin valoa.

Gerbiilipäivitys, kaatuminen ja vauvaserkku

 Gerbiilit erillään - järjestys on mennyt meillä ihan rauhallisesti. Muutaman yhdistämisyrityksen jälkeen olen todennut, että Albia ja Sahpania ei voi laittaa enää yhteen, Sahpan on edelleenkin todella aggressiivinen Albia kohtaan.

Väliviritelmä (kaksi muovilaatikon kantta) on toiminut terrassa tähän asti suhteellisen hyvin, mutta se ei ole ikuinen, koska erityisesti Sahpan tykkää nakerrella kaikenlaista. Sahpanilla on myös erittäin voimakas tahto kulkea puolelta toiselle. Kunnollisen väliverkon tilaus on työn alla.

Puolukka, tarinan "ulkopuolinen", on nyt muutaman päivän välein vaihtanut puolta terraariossa, jotta kukaan ei joudu olemaan pitkään yksin. Albin haavat alkavat onneksi parantua, ja neidon olemus on muuttunut pirteämmäksi.

Sain tällä viikolla töihin puhelun, että Touhi on kaatunut ja satuttanut silmäkulmansa liukumäessä. Silmä oli kuulemma valonarka, ja olisi hyvä käyttää lääkärissä. Touhin isä kerkesi reagoimaan asiaan ja silmän todettiin onneksi olevan kunnossa.

Touhin kanssa ei ole paljon loukkaantumisia ollut viime keväänä tikattua leukaa lukuun ottamatta. Onneksi tämäkin loukkaantuminen jäi oikein lieväksi. Naakallekaan ei ole toistaiseksi sattunut juurikaan tapahturmia.

Minä itse meinasin kyllä vetää yhtenä aamuna lipat työmatkalla tietä ylittäessäni. Koska lämpötila oli selvästi plussalla, en huomioinut. että asfaltin päällä voisi olla mustaa jäätä.  No, sain tasapainoni onneksi koottua ajoissa. Tänä talvena ei koskaan voi tietää, mitä on edessä.

Tänä viikonloppuna meillä on edessä kyläreissu mieluisaan paikkaan - lasten mummolaan. Odotamme kaikki näitä reissuja - edellisestä onkin kulunut lähes kuukausi. Minustakin on hauska käydä lapsuudenkodissa.

Näemme reissulla myös lasten vauvaserkun. Muutama kuukausi vielä, niin vauva on muuttunut taaperoksi. Aika kuluu uskomattoman nopeasti. On ihanaa nähdä hänen kasvuaan ja seurata, millainen persoona hänestä kehittyy.

Vauvaserkku saa myös tällä reissulla meiltä erilaisia taaperotarvikkeita lähitulevaisuutta varten. Minulle tämä on huojentavaa siinä mielessä, että saan kaappeja edes vähän tyhjemmäksi. On myös mukavaa nähdä, kun tavarat tulevat käyttöön.

PS. Risujen nakertelu on edelleen gerbiilien lempipuuhaa. He saavat oksat silpuksi oikein nopeasti. Yläkuvassa Albi itsekseen, alakuvassa seuraan on liittynyt Puolukka.

PPS. Uuden lastensairaalan päivystys on meille oikein tuttu paikka. Akuuttiin tilanteeseen Pikkujätti on osoittautunut helpommaksi. Naakalla oli pienenä vakuutus, mutta Touhin syntyessä totesimme maksamisen liian kalliiksi kahdelle lapselle. Julkinen on pelittänyt ihan hyvin - sitäpaitsi adrenaliinia, jota Touhi tarvitsi usein kun hengitysputket menivät tukkoon, oli kuitenkin saatavilla vain sairaalan päivystyksessä. 

PPPS. Meiltä lähteviä tavaroita ovat ainakin työntökärry ja potta. Katsotaan, mitä muuta voisin pakata mukaan. 

Säästä riippumatta

Kyllästyin tässä yhtenä päivänä jatkuvaan huonoon säähän. Minulla ei ollut työpäivä, ja lapsetkin hyppivät oikein täysillä seinille. Päätin, että nyt kyllä lähdetään liikkeelle. Lapset ehdottivat jo kaikenlaisia maksullisia aktiviteetteja, mutta jopa Touhi puki saappaat jalkoihinsa, kun ilmoitin että ulkoilemme lähimaastossa.

Lapset löysivät heti tekemistä lähilätäköistä - ilmoitin, että ei tartte varoa kastumista. Kummallakaan ei ollut minkäänlaisia kuravaatteita, koska sopivat olisi löytynyt ainoastaan nuoremmalle. Tunti ulkona - mitä väliä.

Etenimme lähimaastossa ja päädyimme metsän laitamille. On oikein totta, että metsästä löytyy aina tekemistä. Siellä voi harrastaa kalliokiipeilyä ja edelleen sitä "sekoitan kepillä lätäkön vettä" - leikkiä. Mahtavaa!

Itse havaitsin, että tammikuista, plusasteista luontoa on hivenen vaikea havainnoida. Yhtään eläintä en bongannut koko reisulla. Paikoin jäljellä olevan lumen pinta oli "roskaista". Tarkemmin katsottuna roskat olivat lehtikuusen neulasia.

Ulkoilun jälkeen lapset olivat läpimärkiä ja sain syyn pestä molempien talvivaatteet. Pieni kestopalelu tästä seurasi itsellenikin.  Loppupäivä sujui rauhallisissa merkeissä ja olin valtavan tyytyväinen, että ulkoiltiin. 

Itse olen kyllä yllättänyt nykyisen itseni liikunnan määrällä - se on parempi kuin vuosiin. Käyn kerran viikossa uimassa (lähes), kerran viikossa pilateksessa ja kävelen useampana päivänä yli 10 000 askelta. Se on minulta varsin paljon.

Askelten kertymistä edesauttaa, että työpaikkani on varsin iso rakennus. Liikun paljon tilasta toiseen päivän aikana, joten valtaosa päivän askelista on jo koossa, kun saavun kotiin.

Rentoutumisessa onkin sitten tekemistä. Olen alkanut tehdä uudestaan mindfulnes-harjoituksia usean vuoden tauon jälkeen. Pyrin tekemään yhden harjoituksen päivässä, mutta nyt on jäänyt useampi päivä väliin. Harjoituksia on todella hankala tehdä, kun lapset ovat kotona/hereillä - liikaa taustamelua.

Arvatenkin ulkoilen lasten kanssa myös nyt viikonloppuna - sääkin on ehkä kääntymässä aurinkoisen puolelle.

PS. Oli hauskaa, kun lapset kysyivät, "saanko hypätä tuohon"? Jouduin kieltämään ainoastaan oikeasti syvän ojan.

PPS. Ainakin Touhi ulkoilee päivähoidossa varsin hyvin. Naakka lähtee spontaanisti kaverin kanssa ulkoilemaan, mutta ei nyt ehkä ihan sadesäähän.

PPPS. Liikunnan vastapainoksi ohjelmistossa on ollut n. 20 min päivässä Karen Pirie - poliisin tutkimuksia Yle Areenalta. Katsoin jo Ivalon ja tykkäsin.

Kun "päivälliskeskustelumalli" ei toiminutkaan meidän perheessä

Kun Naakka syntyi, puhuttiin paljon perheen yhteisten ruokahetkien tärkeydestä. Siitä, kuinka tärkeää olisi, että perheet kokoontuisivat kerran päivässä yhteisen pöydän ääreen ja keskutelisivat ilman kiirettä. Oletin, että joo, takaan tämän kasvavalle perheelleni.

Toistaiseksi homma on ollut vähän vaiheessa. Nyt istumme varsin usein samassa päivällispöydässä...mutta se keskustelu. Naakalla on käytännössä aina kirja mukana ruokapöydässä. Hän on niin uppoutunut, ettei kuule eikä näe mitään ympärillään.

Touhi on usein hiljaa - koska hän tulee yleensä suoraan kaverilta, hän näyttää pitävän hiljaista ruokailua latauskeinona. Myös päivä eskarissa on ollut usein meluinen, Hän tarvitsee hiljaisuutta silloin kun on hiljaa.

Yritä siinä sitten pitää yllä keskustelua, jossa kaikki kertovat päivästään ja toiset kommentoivat. Varsinkin, kun kumpikaan lapsistani ei ole oikein koskaan tykännyt kysymyksestä "Miten päivä meni?" Pitävät kysyjää vähän pöllönä...

Osasyy yritykseeni yhteisestä kommunikatiivisesta ruokahetkestä on varmaankin, että olen halunnut tehdä oikein. Mitä se "oikein" sitten tarkoittaa? Joku on joskus keksinyt, että perheen tulee kokoontua ja keskustella kerran päivässä, jotta perhe voi hyvin.

Tämä malli on kuitenkin varmaankin varsin perinteinen. Ehkä idea on ollut, että perheen isä (miespuolisena perheen johtajana) johtaa keskustelua ja esimerkiksi lasten on tarkoitus vastata ja kertoa asioita toivotusti. Varmaankin pohjatarkoitus on hyvä: perhe kokoontuu, näkee ja kuulee toisiansa edes kerran päivässä. 

Olenko nyt huono perheenpää, kun tämä ei meinaa toimia meillä?

Pikainen skannaus perhedynamiikastamme on, että meillä pääosin jokainen kuulee ja kuuntelee toista päivän aikana, mutta pöytäkeskustelu ei ole paras paikka. Yhteiset keskustelut tapahtuvat spontaanisti eri päivän hetkinä - milloin hampaiden pesun, milloin uloslähdön yhteydessä.

Ehkäpä me nykyvanhemmat olemme tavattavissa useamminkin kuin ruokapöydän ääressä. Ehkäpä lapseni näkevät pöytäkeskustelun "läpi" ja toteavat tilanteen liian järjestetyksi. Tulos: pöytäkeskustelumalli ei sovi meidän perheen kohtaamisiin juuri nyt, mutta se voi sopia joskus myöhemmin. 

Yksi poikkeus tilanteessa on: jos meillä on vieraita, pöytäkeskustelu toimii kuin rasvattu. Tuntuu, että silloin pöytäkeskusteluista nauttivat niin lapset kuin aikuisetkin. Pöytä on rajallisen kokoinen eivätkä kaikki edes mahdu samaan aikaan, mutta kaikki viihtyvät. 

Olen nyt todennut, etten stressaa enää vaiteliaista päivällisistämme. Ne eivät vain ole oikea estradi perheemme kommunikatiivisille kohtaamisille. Jälleen yksi kohta, jossa yritin sopia johonkin muottiin, vaikka meillä oli jo läsnäolo, jota tarvitsimme.

Durian ja gerbiilien välirikko

Naakan kummitäti ja minun hyvä ystäväni oli meillä  kylässä. Emme olleet nähneet toisiamme kuukausiin. Näkemiset ovat aina koko perheelle mukavia, varsinkin Naakka odottaa näkevänsä kummitätinsä.

Kummitäti on työnsä puolesta matkustellut paljon kaukoidässä, viime aikoina erityisen paljon Thaimaassa. Minä taas en ole käynyt siellä koskaan. Kun kyseessä eivät ole rantalomamatkat, matkakertomukset ovat erityisen mielenkiintoisia.

Me saamme myös ajoittain matkoilta maistettavaksi kaikenlaista mielenkiintoista. Tällä kertaa vuorossa oli Durian-hedelmästä tehdyt karkit. Kummitätikään ei tiennyt, miltä juuri tämä karkki maistuu. Sehän ei maistunut ensin miltään, mutta lopuksi erikoiselle...tai varsin kauhealle :D

Durian ja siitä tehdyt valmisteet ovat suosittuja Thaimaassa. Hieman ylikypsä durian haisee kuitenkin todella pahalta, eli hedelmää tulisi syödä heti tuoreeltaan. Joissakin paikoissa durianin tuominen esimerkiksi julkiseen kulkuvälineeseen on hajun takia kielletty.

Viikon tapahtuma meillä on ollut gerbiilien välirikko. Sahpan alkoi ajaa takaa ja purra Albia, Puolukka ei ollut osallisena välirikossa. Tilanne meni niin pahaksi, että Albi loukkaantui - emme aluksi olleet ihan varmoja, jääkö se henkiin.

Haavat ovat kuitenkin rupeutuneet ja Albi on toistaiseksi virkeä. Nyt hän saa lepäillä terraarion toisella puolella ja toiset kaverukset ovat toisella puolella. Voi olla, ettei Albia ja Sahpania voi enää yhdistää - aika näyttää.

Minä vietin torstaina täyden työpäivän jälkeen hikisiä tunteja barrikadin rakentamisessa terraarion keskelle. Nykyinen ratkaisu ei ole lopullinen - kaksi isojen säilytyslaatikkojen muovikantta - mutta se toimii toistaiseksi.

Gerbiilien sielunelämä on ajoittain tällaista. Sahpan ja Albi ovat eläneet yhdessä koko elämänsä, yli vuoden ajan. Nyt tilanne heidän välilään on huono. 

Naakka-raukka on murehtinut gerbiilien tilannetta. Hänestä on myös ollut suuri apu havainnoinnissa. Harmi vain, että havainnointia edellyttävät tilanteet ovat olleet pääosin öisiä. Toissayönä Sahpan yritti kaikin voimin tunkeutua Albin puolelle kello kolme aamuyöllä. Tuloksena oli lisää tilkitsemistä.

Niin, ja väsynyt Naakka. Hän ei ollut saanut enää unta taiston jälkeen, ja perjantainen koulupäivä meni onneksi hyvin. Eilen illalla Naakka meni oikein väsyneenä nukkumaan ja nukkui täyden yön. Kaikki hyvin.

PS. Naakalle kummitädin erikoiset karkkituliaiset ovat aarteita - hän on näemmä katsellut Youtubesta karkkienmaisteluvideoita.

PPS. Lemmikkieläinten kanssa eläminen on todellakin elämäntapa - eteen voi tulla minkälaisia tilanteita vain. Onneksi terraario on iso ja jakaminen on mahdollista.

PPPS. Toivon todella, että Albi paranee - olisi mukavaa että hänen elämänsä jatkuisi.