maanantai 28. joulukuuta 2015

Oikea joulupukki

Joulu (vaan ei joulunaika) meni ja vilahti ohi, nyt ollaankin jo uuden vuoden kynnyksellä. Niskaset viettivät joulua perheen parissa, sen kohokohtiin kuuluivat joulurauhan julistuksen katseleminen televisiosta puolison ja Naakan kanssa ("Tämä on se Suomi täyttää 80 vuotta -laulu, sanoi Naakka Maamme-laulun kohdalla).

Toinen kohokohta, erityisesti Naakalle, taisi olla joulupukki. Joulupukkitraditio katkesi lapsuudenperheessäni noin 25 vuotta sitten, kun me lapset kasvoimme isoiksi. Viime vuonna joulupukki ei vielä tullut 1,5-vuotiaalle pikkunaakalle, mutta nyt aika sille oli kypsä.

Joulupukista puhuttiin koko joulukuu. "Haluan naisjoulupukin", oli Naakan oivallus (naiset eivät varmaan ole niin pelottavia kuin miehet). Vielä aatonaattona Naakkaa ei jännittänyt. Aattona tilanne muuttui, eikä Naakka olisi halunnut ensin lähteä joulunviettopaikaan ollenkaan, sen joulupukin takia.

Puoli seitsemän aikaan illalla oveen kolkutettiin. Sieltä se kauan odotettu vieras saapui, punaisessa asussaan ja lapikkaissaan. Sillä oli pitkä, valkoinen parta. Itkuhan siitä tuli, sen verran pelottava ilmestys se oikea pukki Naakalle oli.

Itku laantui nopeasti, kun alettiin neljän sukupolven voimin laulaa pukille. Pukki (toivottavasti) piti lauluistamme, sillä lahjasäkit avautuivat pian ja Naakkakin uskalsi hakea lahjoja.

Kun pukin tuli aika lähteä kotiin, Naakka oli jo niin reipastunut, että olisi halunnut lähteä katsomaan poroja, jotka olivat kuitenkin jääneet odottamaan sen verran kauas talosta, ettei kannattanut lähteä. Pukki meinasi unohtaa keppinsä, jonka Naakka nyt muistaa erityisenä asiana tästä joulusta.

Uusi vuosi se on myös jännittävä asia. Vuosi 2015 on ollut rva:lle monellakin tavalla merkityksellinen. Eniten ovat edistyneet työasiat, kun rva on ehtinyt olemaan kahdessa paikassa työllistettynä ja saanut lisää työkokemusta. Siinä välissä rva teki freelancer-töitäkin, joka oli myös uusi kokemus.

Kuluneen vuoden aikana rva on varmasti treenannut enemmän kuin kymmenenä viime vuonna yhteensä. Sekin on tuottanut tuloksia ja ollut pääasiassa ihan mukavaa.

Vastoinkäymisiäkin on ollut. Keho on kieltäytynyt pari kertaa toimimasta niskaongelmien lisäksi vielä muillakin tavoilla. Kiire (työt, päiväkotikuviot, kuntoutus jne,) on myös koetellut perhettämme, vaikka olemme yrittäneet karsia kaiken ylimääräisen minimiin. Läheisemmekin ovat kohdanneet vaikeuksia elämässään.

Ensi vuosi tuo tullessaan paljon samanlaista kuin tähänkin asti. Ensi vuosi on meidän Naakalle taas kasvun vuosi. Me Niskaset toivomme ensi vuodelta mahdollisimman paljon terveyttä. Rva aavistelee, että jotakin uutta ja jännittävää on tulossa - sehän kuuluu aina tulevaisuteen, vai mitä?


tiistai 22. joulukuuta 2015

Joulun odotusta edelleen...ja Vegemite

Rva selvisi perjantaina viimeisestäkin työpäivästä, eli Niskaset aloittivat joululoman vieton. Flunssaa seurasi yskä, ja rva on vieläkin vähän toipilaana. Keskiviikkona olin sen verran tolpillani, että pääsin hierontaan. Se auttoi niskan tilannetta huomattavasti.

Salille ei ole ollut vielä asiaa, sillä rva suhtautuu vakavasti ihan tavallisenkin flunssan jälkitauteihin. Rva:lla on tapana saada flunssan päälle puolen vuoden astmaattinen yskä, joka kannattaa yrittää välttää, jos mahdollista.

Keskiviikkona aamulla kävimme juhlimassa Naakkasen päiväkotiryhmän joulujuhlaa. Naakka, 2,5 vuotta, oli juhlista aivan tohkeissaan. Koko ryhmä marssi estradille hyvässä järjestyksessä (1-vuotiaista lähes kolmevuotiaisiin).

Hienosti lapset lauloivat ja leikkivät monta laulua. "Leipuri Hiiva", "Tuiki tuiki tähtönen", "Joulu on taas", "Kilisee kilisee kulkunen" ja "Joulupuu on rakennettu" kuuluivat esityskappaleisiin. Vaikka sanonta "lapset tuovat joulun" kuulostaa vähän kliseeltä, ymmärrän sen nyt.

Perjantaina saimme vieraaksemme Naakan yhden kummitädin, kaukaa Australiasta asti. Hänen kanssaan vietimme polveilevia juttutuokioita kaukaisen maanosan elämästä ja tulimme tutuiksi Vegemite-tahnan, Australian epävirallisen kansallissymbolin kanssa - se maistuu kuivatulta soijakastikkeelta.

Maanantaina eli eilen meillä vieraili puolestaan Naakan toinen kummitäti, meillä monta kertaa vierailleen Neo-koiran omistaja. Neo ei nyt ollut mukana, hänkin oli myöhemmin samana päivänä suuntaamassa joulunviettoon maaseudulle.

Jouduin myös perumaan eilisen fyssarin kipeän oloni takia. Peruminen ei ollutkaan ihan helppoa, kun kukaan ei vastannut s-posteihin tai puhelimiin. Täytyy toivoa, ettei sieltä nyt laskuteta, kun kerran olen ainakin yrittänyt perua.

Eilen postissa tuli taas pino ihania joulukortteja. Yksi korteista oli ylitse muiden, siinä oli mukana joulukirje, jossa kerrottiin perheen kuluneesta vuodesta. Joulukirjeet eivät välttämättä ole ihan suomalainen perinne, mutta niitä on todella mukavaa lukea. Kiitos!



sunnuntai 13. joulukuuta 2015

Välähdyksiä mediasta

Rva on ollut viime päivinä flunssassa. Vaikka olo on ollut kurja, flunssa on antanut mahdollisuuden olla enemmän paikallaan kuin tavallisesti. Perjantai oli kyllä vaikea, kun kuume pysytteli suhteellisen korkealla koko päivän, ja hain Naakan päivähoidosta ja hoidin häntä puoli neljästä seitsemään, jonka jälkeen puolisoni saapui ja otti onneksi ohjat käsiinsä.

Sairausaika on antanut mahdollisuuden esimerkiksi lehtien lukemiseen tavallista tarkemmin. Perjantaina Helsingin Sanomat julkaisi yllätyksekseni koko sivun jutun whiplash-vammautuneesta (hänellä oli myös aivovamma).

Suurin osa artikkelin sisällöstä tuntui tutulta: oireet, diagnosoinnin hankaluudet, ongelmat vakuutusyhtiöiden, työllistämispalveluiden sekä terveydenhuollon kanssa...

Artikkelissa kerrottiin, että heikoimmassa asemassa ovat työttömät. Tämän allekirjoitan kohdallani. Kuten artikkelissa todettiin, meitä ei tutkita tarpeeksi tarkasti, saamme huonompia lääkärinlausuntoja ja jäämme paitsi hoidoista, kun ne pitää maksaa itse eikä kaikkeen tarvittavaan ole varaa. Työelämään pääsy/paluu jää yhä kaukaisemmaksi haaveeksi.

Artikkeli oli surullinen, mutta on toisaalta hyvä, että asiasta kirjoitetaan. Artikkeli oli ensimmäinen vuosien varrella lukemani, jossa ongelmat tuotiin noin hyvin esille. Suosittelen lukemaan, mikäli saatte lehden vielä käsiinne jostakin.

Ensi viikko tulee vielä olemaan ihan normaali työviikko, sen jälkeen Niskaset siirtyvät joulunviettoon. Perjantaina en kuumeisena keksinyt Naakalle kovin kummoista aktiviteettia, joten askartelin hänen kanssaan sydänkoristeen kuuseen.

Meillä ei ollut liimaa (joo, en ole supervarusteltu askartelutäti), joten tökkäsin teipin aina siihen kohtaan, mihin Naakka halusi kiinnittä joulupaperista leikkaamani tontunkuvan. Virkkasin sydämeen ketjusilmukkanauhan, jolla sydämen voi sitten ripustaa kuuseen.

Naakkaa muuten harmitti, ettei hän voinut käyttää saksia (kuinkahan pienelle ne lasten sakset voi hankia...), ei voinut virkata ketjusilmukoita (hän kaivoi lankalaatikostani isoimmat puikkoni ja ilmoitti kutovansa isot sukat) tai niistää nenäänsä askartelukartonkiin.

Siis ensi viikkoon...olen vielä aika tukkoinen, mutta enköhän kuitenkin mene töihin huomenna. Naakka on vielä tämän viikon päiväkodissa, joten vietämme ihan normaalin arkiviikon. Haluaisin tavata yhtä kaukana asuvaa, Suomessa kyläilevää ystävääni - tämän viikonlopun tapaamiset peruuntuivat, kun en ole ihan tapaamiskunnossa.

Yksi joululahja olisi vielä hankkimatta, ja joulukirje kirjoittamatta yhdelle Keski-Euroopassa asuvalle ystävälleni. Hän on yksi Naakan kummeista, ja minulle hyvin tärkeä ystävä, vaikka aina menee vuosia, kun tapaamme. Nyt minun vuoroni olisi matkata hänen luokseen, mutta voi olla, ettei reissu tänä vuonna onnistu.

Mukavaa alkavaa viikkoa ja parantumisia heille, jotka viettävät viikonloppun minun tavallani flunssan kourissa!


keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Tästä kuntoutuksessa vaietaan...osa 1.

Rva:lle kävikin tänään hassu juttu...tulin Naakan kanssa suoraan kotiin päivähoidosta, kun nämä "unelmasäät" eivät oikein innosta ulkoiluun. Kotona päätin, että on Helinä Keiju -elokuvan aika (elokuvan olen jo nähnyt liian monta kertaa, enemmän minua kiehtoi sohva...

Ensiksi istuin nätisti Naakan vieressä. Sitten totesin, että olisipas mukava siirtyä puolimakaavaan asentoon kyljelleen. Koska Naakkaa ei haitannut, valuin vielä lisää, melkein makuuasentoon. Arvatkaapas, alkoivatko silmät mennä kiinni!

Kun Naakka vielä päätti katsella ohjelmaa vatsani päällä makoillen, oli kuin lämmin peitto olisi vedetty päälleni. Seuraavan kerran havahduin kipeään kyynärpään iskuun ja tiukkaan kysymykseen, "Äiti, mitä Helinä-keiju tekee?" Se kokosi soittorasiaa...

Torkahtaminen keskellä päivää ja vielä Naakan läheisyydessä on niin harvinaista, että minua on huvittanut juttu koko päivän. Voi unettomuudesta kärsivälle sattua joskus näinkin päin.

Minulla oli suuri suunnitelma lähteä salille tänään, olisin tehnyt Pilates-jumpan ja lisäksi vähän voimaharjoittelua. Väsymys voitti ja tyydyin kävelylenkkiin parin lähikorttelin ympäri. Kotona tein selän liikkuvuusharjoitteluliikkeet.

Olin maanantaina fyssarilla, jossa tuli puhe asiasta, josta ei yleensä puhuta. Minulla oli viikonloppuna kylässä ystäväni Ortonin ajoilta. Meille tuli puheeksi, miten rasittavaa vamman kuntouttaminen välillä on.

Se tarkoittaa meidän molempien kohdalla päivittäisiä harjoitteita, jotka aina välillä vähän vaihtuvat, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. On ihan eri asia kuntouttaa vammaa kuin treenata huvikseen. Edellisessä treenin vaihtoehto on pahimmillaan liikuntakyvyttömyys, jälkimmäisessä "vain" huono kunto.

Fyssari oli kiinnostunut aiheesta, kun toin sen esille. Hän oli sitä mieltä, että välillä on pidettävä vapaata. Vaikka liikkeet eivät vie päivässä suunnatonta aikaa, leipääntyy niihin välillä. Vaikka vamman kuntouttaminen on hyvin tärkeää, on välillä suotavaa ja toivottavaa pitää taukopäiviä.

Hyviä esimerkkejä tauoista ovat rva:n kohdalla matkat. Ei kyllä tule todellakaan tehtyä harjoituksia niiden aikana, rva:n mentaliteetilla on ihan turha asettaa matkoille mitään tavoitteita, mielenkiintoni on reissussa ihan muissa asioissa.

Jäin pohtimaan, miksi taukojen pidon tärkeydestä ei puhuta vamman kuntouttamisen yhteydessä. Yleensä hehkutetaan vain, kun joku on kovalla harjoittelulla saanut korjattua vammansa. Toki sellaisiakin ihmisiä on (siis tauotta harjoittelijoita), mutta rva;n kaltaisia, välillä väsyneitä ja tylsistyneitä (ja saamattomia), välillä ihan kelvollisia, on varmaankin suurin osa.

On muitakin asioita, joista syystä tai toisesta vaietaan...täytyypä joku kerta kirjoittaa lisää.

Taukopenkkejä vanhan lenkkireittini varrelta tähän aikaan vuodesta niinä vuosina, kun vielä oli joulukuussa lunta.



lauantai 5. joulukuuta 2015

Identiteetti on monimuotoinen asia

Identiteetti, minuus, on valtavan monipuolinen aihe. Minä, rva, olen edelleen varmaankin se minä, josta minulla on varhaisimmat muistot, noin 3-vuotiaasta lähtien. Nyt uskon näkeväni häivähdyksen silloisesta minästäni tyttäreni ilmeissä ja ajatuksissa, joista hän puhuu.

Jossakin vaiheessa minusta tuli aikuinen, se tapahtui varmaankin pala palalta. En muista kokeneeni ikäkriisiä missään vaiheessa, minusta edessä oleva elämä on näyttänyt mielenkiintoiselta aina.

Isot kriisini olen sen sijaan kokenut, kun lähipiiriissäni viimeisten kymmenen vuoden aikana sattunut useampi äkillinen, omanikäiselleni sattunut kuolemantapaus. Ne ovat olleet valtavia järkytyksiä, jotka ovat vaikuttaneet minuun persoonana.

Vammautuminen on varmasti ollut isoin itselleni tapahtunut asia, joka on vaikuttanut minuun ja persoonallisuuteeni. Sen kanssa olen elänyt jo niin monta vuotta, että en enää ihan kamalasti vertaile nykyistä elämää entiseen, paitsi toki välillä.

Paitsi rajoitteita, on liikuntakyvyn huonontumisesta seurannut jotakin hyvää - olen joutunut pakon edessä ottamaan rauhallisemmin kuin aiemmin, minkä uskon olevan hyvää henkistä valmennusta kaikenlaista tulevaa kohtaan.

Ongelmanratkaisukykyni on varmaankin myös kehittynyt, kun on pitänyt keksiä keinoja, millä "normaali" elämä edes jollakin tavalla onnistuisi.

Isäni 60-vuotisjuhliin pystyin osallistumaan, kun korvasin juhlakengät jarrusukilla. Kun liikkumiseni oli vielä huimauksen takia huonoa, löysin geokätköilyn. Työllistymisasioista olen blogissani puhunut monta kertaa, ja myös Naakan vauva-aika vaati paljon käytännön ratkaisuja.

Ongelmanratkaisuun olen usein toivonut apua alan ihmisiltä, esim. toimintaterapeuteilta. Tapaamani toimintaterapeutit eivät kuitenkaan ole hahmottaneet tilannetta kunnolla, ja esim. kuntoutusjaksojen toimintaterapeuteilla neuvoja oli vain kenties hyvän tuolin valintaan, jollaista minulla ei ollut varaa ostaa.



Käytännön pakosta olen "naimisissa" vammani kanssa. Kriisejä tulee, kun kunto heikkenee, hyviä hetkiä taas ovat esim. uudet liikuntatavat, joihin en olisi tullut törmänneeksi ilman vammaa sekä uskomattoman mukava vertaistuki, jota ilman olisi todella vaikeaa.

Ehkäpä minua on vienyt eteenpäin kyky innostua monenlaisista asioista. Tällä hetkellä minua kiinnostavat esimerkiksi maapallon arktiset alueet, kotikoulu (jota en varmaankaan käytännössä tule valitsemaan Naakan opiskelumuodoksi, mutta se on valtavan kiinnostavaa) ja mahdolisuus digipianon hankkimiseen meille kotiin.

Ajattelen, että aina pystyy keskittymään johonkin, vaikka vaikeuksia on. Minuus on niin monipuolinen asia, se ei ole niskavammani, vaikka siltä joskus tuntuukin... Vamma on yksi osa minuuttani, johon kuuluu niin paljon muutakin.




keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Mielikuvitusleikkien aikaa

Rva:n piti oikein käydä kurkkaamassa, mitä tuli kirjoitetuksi blogiin viime kerralla, ettei nyt ainakaan tule kirjoitetuksi ihan samoja juttuja kahteen kertaan.

Meillä oli puolison kanssa loppuviikosta treffit! Ne sijoittuivat hieman epäromanttisesti aamupäivään, mutta mitäs siitä! Suuntasimme tällä kertaa läheiselle palloiluhallille pelaamaan sulkkista, vaikka minua kyllä vähän epäilytti...

Varaamalleni kentälle kuljettiin vielä paikan ruokalan kautta, ja pohdimme melkein vakavissamme, josko skippaisimme pelin ja siirtyisimme heti ruokailuun. Sulkapallo ihan oikealla kentällä osoittautui mukavaksi puuhaksi. Tosin olin jo 15 minuutin päästä niin väsynyt, etten olisi jaksanut enää yhtään jatkaa.

Ei ollut mikään yllätys, etten osannut yhtään taktikoida. Puoliso on onneksi myös kokematon pelaaja (tosin minua nopeampi), ja melko nopeasti päätimme, että emme laske pisteitä.

Puolen tunnin päästä totesin, että nyt niska ei enää tykkää. Laji on sen verran "hyppivä", että kallonpohjat eivät tykänneet yhtään. Pelaaminen oli kyllä niin hauskaa (pääsen harvoin vauhdikkaaseen tilaan, kun sellaista täytyy pääpiirteissään välttää), että sinnittelin vielä 15 minuuttia.

Totesimme, että haluamme joku kerta ottaa uusiksi. Palloiluhalli on melko lähellä kotiamme, sinne on n. 15 minuutin kävelymatka. Paikan päällä oli aamupäivästä vain vähän ihmisiä, joten hyvin rauhassa saimme "otteluamme" pelata.

Viikonlopun aikana kävin vielä salilla Pilateksessa, sen enempää liikuntaa en viikonlopun aikana harrastanut.

Rangan kiertoliikkeet yritän pitää ohjelmassani. Minulla oli viikko sitten fyssari, jossa tarkasteltiin rankaani edelleen alaspäin (niska, rintaranka, nyt alaselkä) ja todettiin, että aiempien lisäksi myös alaselän oikea puoli on todella jumissa.

Nyt sain edellisten liikkeiden lisäksi myös kaksi liikettä, joilla etsiä alaselkään lisää liikkuvuutta. En ole vielä ihan varma, osuvatko ne oikeaan kohtaan, mutta uudet liikkeet vaativat aina opettelua. Seuraava fyssari on varattu ensi maanantaille.  

Naakalla on taas ollut ihan loistavia juttuja. Päiväkoti pyysi itsenäisyysjuhlaa varten lapsille lyhtyjä led-valoilla, joten toimitimme sellaisen paikalle tänään. Eilen kokeilimme lyhtyä ekaa kertaa pimeässä vessassa.

Naakka ihastui lyhtyyn ja vessan lattialla istumiseen niin, että istuimme siellä, tarkkailimme lyhdyn loistetta ja jutustelimme melkein puoli tuntia.

Naakka pohti mm., että kyllä joulupukki voi olla nainenkin! Lisäksi hän on tällä viikolla leikkinyt vedettävän puulelunsa (toukka) kanssa, että vie tämän päiväkotiin ja lähtee itse töihin. Töihin liittyvä kysymys oli: "Äiti, missä se töi on?"

Lisäksi meidän vessa on nykyään "ravintola".  Oveen pitää koputtaa ja tarjoilija-Naakka tulee avaamaan oven. Hän tarjoilee kaikenlaista, mutta pääasiassa lihapullia, perunamuusia sekä vesimelonia ( se on muuten ABC:n lastenannos).

Rva ja hra käyvät siis ravintolassa nykyään usein, jopa monta kertaa illassa!




Kun tämän saisi oveen - olen antanut naulanhakkaamistehtävän hra:lle, joka suorittaa sen toivon mukaan pian!

perjantai 27. marraskuuta 2015

Joulunodotusta ja onnea puolisolle!

Meillä vietettiin eilen puolison 35-vuotissynttäreitä pienimuotoisesti. Rva huomasikin pohtivansa, että onpas tämä marraskuu puolisolle juhlien aikaa (ainakin rva huomaa järjestäneensä usein itsensä ja Naakan puolison sängyn viereen laulamaan ja onnittelemaan. Edellinen kerta oli isänpäivä.

Minulla on aina pienoinen huonommuudentunne sukumme "edellisiin" sukupolviin verrattuna - tuntui, että jokaisilla syntymäpäivillä juotiin vähintäänkin kakkukahvit. Puoliso sai kyllä lahjan, liköörikonvehteja ja kasvovoidetta. Halusin antaa lahjan, joka kuluisi kokonaan loppuun (puoliso arvostaa lahjoja, jotka ovat "aineettomia" tai loppuvat aikanaan

Naakka on valtavan innoissaan syntymäpäivistä. Hän haluaa antaa lahjan, osallistua sen avaamiseen ja leipoo myös leikkikakkuja huoneessaan (ehkä tyttärestä polvi paranee)...

Rva on jo aloittanut jouluvalmistelut. Se kyllä tarkoittaa joulukorttien tilausta ja lahjojen hankintaa. Koska rva ei edes pystyisi kulkemaan jouluruuhkassa, lahjat hankitaan yksitellen pikkuhiljaa. Aikuiset saavat kukin yhden, Naakka useamman lahjan.

Naakka on jo saanut muumiaiheisen joulukalenterin. Sitä hän ihmetteli hetken, kunnes se pantiin hyllyyn joulukuuta odottamaan. Aloitetaan avaaminen sitten ensi viikolla.

Meillä joulunodotus kulkee mukavasti Naakan tahtiin. Pari päivää sitten esittelin hänelle huvikseni pari joululaulua Youtubesta, "Joulupukki", ja "Tonttujen jouluyö" -laulut. Hän oli kiinnostunut niistä.

Sen jälkeen Naakka on kulkenut ympäri asuntoa tonttulakki päässään ja mennyt monesti vessaan, jonka oven hän hetken päästä avaa ja sanoo "Huhuu, nyt joulupukki sapui"...

Rva tykkää joulunajassa tunnelmasta, se katkaisee mukavasti talven pimeän ajan, varsinkin kun nämä pk-seudun joulut ovat viime vuosina olleet surkean lumettomia, joten hyvä on että tulevat edes kynttilät ja jouluvalot.

Rva toivoo, että pääsisi tänä vuonna kirkkoon kuuntelemaan kauneimpia joululauluja. Sitten rva toivoo, että kummipojalla, 10v., olisi mukava joulu (hänet rva toivoo tapaavansa joulunaikaan).

Ennen joulua on kuitenkin luvassa melkein kolmen viikon työrupeama, lisää kuntoutusta ja meidän perheemme arkielämää.

Nyt näyttää vielä tältä:


Nappasin tämän kuvan meidän mökiltä, kun olimme hautaamassa Matildaa. Lunta oli jonkin verran, ja järvessä oli rannoilla ohut jääpeite. Valoa sai kyllä hakea, otin kuvan puolenpäivän aikaan.


torstai 26. marraskuuta 2015

Matilda, 2009 - 2015

Yrityksistämme huolimatta emme pystyneet parantamaan flunssaa, Matilda lähti luotamme tiistai-iltana. Hän ei herännyt kunnolla rauhoituksesta, joka tehtiin hampaiden lyhentämistä varten. Kotona hän nukkui pois.

Matildan flunssasta toipuminen näytti alkuun ihan hyvältä. Hän söi tukiruokaa (tosin ei mitään muuta) eikä paino enää laskenut ja nousi jopa vähän. Hengityskin muuttui vähemmän rohisevaksi.

Hampaat vain olivat kasvaneet niin ylipitkiksi syömättömyyden aikana, että ne tuottivat kipua. Niiden lyhentäminen, alhainen paino, heikkous ja vanhuus tekivät kuitenkin tehtävänsä.

Nyt Niskaset opettelevat elämään ilman marsuja. Häkki on vielä paikallaan, siivoilemme sen pois vähitellen. Uusiin lemmikkeihin Niskasilla ei nyt ole voimia, katsotaan sitten joskus tulevaisuudessa. Tuskin tilanne on ikuinen!

Matildan kävimme hautaamassa eilen mökillä, Naakka meni siksi aikaa päiväkotiin. Mökillä oli ihan kunnollinen lumipeite, minulle tuli talvitakista ja kengistä huolimatta kylmä melkein heti. Kuoppa saatiin kuitenkin kaivettua, sen enempää emme mökillä tällä kertaa viipyneet.

Sellaista jännää mökkireissulla tapahtui, että rva istuutui autossa ohjaajan paikalle ensimmäistä kertaa vuosiin (siellä metsätiellä, ei toistaiseksi muualla). Auto lähti kyllä liikkeelle ja ohjasin ihan hyvin, katsotaan, josko ajotaito harjoituksen myötä petraantuisi.

Tällä hetkellä meillä on valtavasti marsuille kuulunutta irtaimistoa, josta suuren osan annamme varmaankin pois. Jotakin jätetään, esimerkiksi ruokakupit ja kätevä metallinen, 1990-luvulta peräisin oleva heinäseimi, jollaisia en ole enää nähnyt missään myynnissä.

Juuri tämän syksyn aikana myös Naakka alkoi kiinnostua marsuista ja niiden hoitamisesta. Olen kiitollinen, että Matilda eli vielä nämä kuukaudet, Naakka ehti istua lukuisat kerrat sohvalla vieressäni, kun pidin Matildaa sylissä.

Naakka oppi myös vanhojen marsujen vaivat: Nasulla oli jalka kipeä ja Matildaa vaivasi flunssa. Hän tarjosi hoitokeinoksi puhaltamista ja silittämistä. Ne otettiin vastaan.

Hyvästi, Matilda! Meillä tulee sinua ikävä!




maanantai 23. marraskuuta 2015

Caribian aalloilla

Kylpylämatka loppusyksyllä on muodostunut minun ja puolisoni perinteeksi jo usean vuoden ajan. Se katkaisee mukavasti kylmän ja pimeän ajan muutamaksi päiväksi, eikä ole liian vaikea toteuttaa. Matka-aika on aina osunut marraskuulle.

Olemme vuosien mittaan käyneet monessa kylpylässä. Ensimmäisellä kerralla taisimme mennä Viroon, Pärnuun (en muista kylpylän nimeä). Seuraavan kerran matkasimme jälleen Viroon, Haapsaluun.

Sen jälkeen menimme Turkuun Caribialle, sitä seuraavana vuonna Nokian Edeniin. Nyt suuntasimme jälleen Caribialle, joka on mielestäni Suomen kylpylöistä mukavin.

Rva:lla oli lapsesta pitäen kova matkakuume. Muistan lukeneeni Aurinkomatkojen, Finnmatkojen jne. katalogeja innolla ja ollut aina lähdössä johonkin (siis mielikuvituksessa). Perheen kanssa kävimmekin muutaman kerran etelänmatkalla, mutta pääasiassa vierailimme kotimaan kohteissa.

Ensimmäinen "itsenäinen" ulkomaanmatka suuntautui serkkutytön kanssa Kyprokselle 19-vuotiaana. Sen jälkeen seurasikin oikea matkailun aalto, jonka aikana kävin töissä ulkomailla, reilasin Euroopan maissa ja kävin vierailulla ystävieni luona milloin missäkin.

Puolisoni tavattuani jatkoin matkailua hänen kanssaan. Kävimme autolla Pohjoismaissa ja Saksassa, mutta kiersimme myös kotimaata (tässä vaiheessa minulla oli jo niskavamma).

Niskavamma kuitenkin vähensi matkailua, ja liikkumisintoni alkoi sen myötä laskea. Kun meille tuli vielä Naakka vuonna 2013, alkoi paikallaan pysyvä kausi, ja olemme viime aikoina lomailleet paljon lähempänä kuin aiemmin. Keväällä kävimme Naakan kanssa Tukholmassa, kesällä lähisuvun kera Naantalissa, nyt puolison kera kylpylässä.

Caribia oli ihana! Lomamme muodostui uimisesta, saunomisesta, syömisestä ja, hmm...biljardista! Oli myös mukavaa nukkua pitkään ja syödä aamupalaa rauhassa. Uiminen oli mukavaa, vaikka ensimmäinen matkapäivä menikin huimauksen kourissa (johtui ilmeisesti automatkasta).

Toinen matkapäivä oli parempi, ja kävimme jopa jalan (pari kilometriä suuntaansa) Aboa Vetus -museossa keskellä Turkua. Olin kyllä valinnut väärät kengät, uudet nilkkurit, kun vanhat lenkkarit olisivat olleet tarkoitukseen paljon sopivammat.

Kotimatkalla pääsimmekin ajamaan keskellä talven ensimmäistä räntäsadetta! Se muuttui paikoitellen lumeksi, ja maa oli valkoisenaan. Kun pääsimme Kanta-Hämeeseen, lunta ei ollutkaan yhtään.

Isovanhempien luona meitä odotti onnellinen ja iloinen Naakka. Loma oli sujunut hyvin, eikä koti-ikäväkään ollut pahemmin vaivannut. Se oli helpotus meille, kuten sekin, että Naakkakin oli ilmiselvästi nauttinut lomastaan!



sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Flunssainen Matilda ja onnea Aliisalle!

Minun piti kirjoitella tänne blogiin kuvaus matkapäivistämme Caribia-kylpylään Turussa (ja Naakan reissusta mummolassa), mutta aihe vaihtui, kun huomasimme palatessamme, että Matilda on kipeänä! Kesällä 6 vuotta täyttänyt Matilda on jo iäkäs, mutta on tähän asti ollut todella terve.

"...ja taas meillä sairastutaan perjantai-iltana", totesi puoliso, kun pohdimme, mitä Matildan kanssa teemme. Tämä on kyllä totta, niskavammastani lähtien olemme aina sairastuneet loppuviikosta, mikä tarkoittaa hankaluuksia lääkäriin pääsyssä.

Matilda kyhjötti perjantai-iltana paikallaan, nenä vuosi ja mikään ruoka ei maistunut. Marsujen flunssadiagnosointi on vähän vaikeaa, kun flunssa voi olla myös sivuoire melkein mistä vain; kun kunto heikkenee, tulee usein flunssa.

Tuttu eläinlääkärimme olisi ollut paikalla vasta tiistaina, joten varasimme ajan toisesta paikasta. Se osoittautui hyväksi päätökseksi, vastassamme oli erittäin taitava ja mukava eläinlääkäri. Saimme ukin lyhyellä varoitusajalla vahtimaan Naakkaa, iso kiitos hänelle tätäkin kautta!

Matilda matkasi eläinlääkärille kissankuljetuskopassa, joka on ollut meillä (siis minulla) noin kaksikymmentä vuotta. Laitoin alustaksi kylpypyyhkeen taiteltuna, sisälle heiniä ja Matildan päälle vielä kaksi pyyhettä.

Matildalla todettiin flunssaan liittyvä, pahasti rohiseva hengitys. Hampaat olivat liian pitkät, mikä tapahtuu marsuilla todella nopeasti, mikäli niitä ei käytä. Silmissäkin oli jotakin häikkää, ainakin kaihin alku, jos ei muuta (normaalia iäkkäillä marsuilla).

Matilda sai antibioottikuurin ja hänet nesteytettiin klinikalla. Nyt hoidamme häntä kotona ruokkimalla ruiskun avulla (sitä tukiruokapuuroa) parin tunnin välein yötä lukuun ottamatta. Ruoka menee onneksi hyvin alas, Matilda ei nyt omatoimisesti pysty syömään mitään.

Hampaat hoidetaan keskiviikkona, ne pitää lyhentää rauhoituksessa, jota eläinlääkäri ei nyt uskaltanut tehdä näin vanhalla ja heikkokuntoisella marsulla. Keskiviikkoon asti hoidamme flunssaa ja kasvatamme painoa parhaamme mukaan.

Hoito on onneksi onnistunut ja Naakkakin on seurannut hoitoa ja auttanutkin! Tänään lähdemme koko perhe kylään isomummolaan, ja Matilda lähtee mukaan, jotta voin ruokkia häntä annettujen ohjeiden mukaan. Toivottavasti saamme Matildan vielä terveeksi.

Lopuksi lähetän onnittelut mainion Aliisa ihmemaassa -blogin kirjoittajalle - hän täytti eilen pyöreitä vuosia!!!


maanantai 16. marraskuuta 2015

"Toin äidille auton"

Niskasilla alkoi odotettu parin viikon loma. Koska kesäloma jäi meillä niin lyhyeksi tänä vuonna, päätimme, että jos mahdollista, pidämme loman, joka katkaisee pitkän, pimeän syksyn. En muista, koska olisimme viimeksi lomailleet tällä tavalla tähän aikaan vuodesta.

Heti lauantai-aamuna saimme kaikki nukuttua pitkään, rva nousi ylös viimeisimpänä, vähän puoli yhdentoista jälkeen. Se oli hyvä, sillä rva on nukkunut viime ajat huonosti. Syynä lienee väsymys ja stressi, joka ilmenee rva:lla unettomuutena.

Lauantai-iltana saimme vieraaksemme Naakan ystävän S. ja hänen äitinsä. Naakan kanssa sujuu aina mukavammin, kun on omanikäistä leikkiseuraa. Tytöt pistivät asunnon vähän sekaisin, mutta pääasia että oli hauskaa!

Sunnuntai-iltana meille tuli Naakan ystävä K. isänsä kanssa. Meno oli aivan samanlainen, mutta tytöt valtavan tyytyväisiä Nämä 2-3-vuotiaat leikkivät jo niin hienosti yhdessä, että heidät voi jättää muutamaksi minuutiksi (tai siihen saakka kun kuuluu jokin kova ääni) itsekseen, mikä on valtava edistys.

Minä tein lauantaina kotona tunnin joogaharjoituksen, mikä teki todella hyvää. Olen valtavan mieltynyt joogaharjoituksiin, ne ovat rauhallisia mutta silti tehokkaita. Laji sopii minulle muuten, mutta kotijoogaan ei ole ihan helppo löytää tilaisuutta tässä elämäntilanteessa.

Sunnuntai-aamuna menin salille Pilatekseen, ja olin yhtä tyytyväinen kuin joogankin kanssa. Tein vielä muutaman voimaharjoituksen, ja siinä se sitten olikin.

Sunnuntaina kävin myös hieronnassa, mikä helpotti niskan ja selän tilannetta huomattavasti. Nyt kun olen ollut töissä, olen käynyt joka toinen viikko hieronnassa ja joka toinen viikko fyssarilla.

Järjestelmä on valtavan hyvä, mutta kyllä välillä käy mielessä, että yhteiskunta voisi vähän enemmänkin tukea, kun kaikki hoidot ja kuntoilut täytyy pääosin (fyssarista saa pienen Kela-korvauksen) maksaa omasta pussista.

Tänään tein muuten jotakin tavallisuudesta poikkeavaa: kävin iltapäivällä syömässä kaupungilla ystäväni kanssa (Naakka ja hra suuntasivat toisaalle hakemaan autoamme korjaamolta).

Ystäväni on tutkija, joten odotin häntä yliopiston edessä ja muistelin nuoruuttani ( :D ) Kauan en ehtinyt odottaa, ja siirryimme Ramen-nuudelikeitoille. Tykkäsin ruuasta kovasti, ja käytännössä ei ole nälkä edelleenkään, viisi tuntia ruokailun jälkeen.

Kun palasin kotiin, Naakka oli jo isänsä kanssa kotona. "Olin autokorjaamolla ja toin äidille auton", Naakka ilmoitti minulle. He olivat ajaneet ratikalla kaupungille ja tulleet omalla, korjatulla autolla takaisin. Onneksi auto saatiin kuntoon, sillä tällä viikolla sille tulee olemaan käyttöä.

Tämä päivä on muuten hyvä esimerkki hieronnan jälkeisestä päivästä: pystyin olemaan liikkeellä, matkustamaan ratikassa, syömään ravintolassa, eikä tarvinnut aamusta alkaen laskelmoida, mitkä asiat voi tehdä ja mitkä eivät onnistu.

Yleensä tämä tila kestää korkeintaan kaksi vuorokautta, sitten oireet alkavat taas lyödä läpi.

perjantai 13. marraskuuta 2015

Mikä minua motivoi?

On olemassa liikuntafriikkejä, jotka eivät pysty olemaan liikkumatta. On paikallaan viihtyviä, joille liikkuminen on tuskaa. Sitten on tällaisia kuin rva, jotka ovat jotakin siltä väliltä ja  vielä eri päivinä eri tavalla.

Tilanteeni on sellainen, että minun on pakko tehdä harjoitteeni, halusinpa tai en. En todellakaan voi sanoa pitäväni siitä kaikesta, pääasiassa teen kuitenkin, mitä ohjelmaani kuuluu. 

En voi sanoa olevani luonnostani liikunnallinen, mikäli siihen ei lasketa mieltymystä luonnossa kulkemiseen, kosketusta veden kanssa ja musiikin ja liikkeen tai meditaation ja liikkeen yhdistämistä.

Luonnossakaan en halua juosta rymistellä, uinti kovaa vauhtia on myös aika kurjaa. Samoja asioita en voi tehdä kovin kauan yhteen menoon, sillä kyllästyn nopeasti. 

Mikä minua sitten motivoi harjoittelussa? 

1. Edistyminen, hidaskin. On ollut mukavaa huomata, että lihasvoimani on hieman kasvanut eikä oikea käteni ole enää yhtään niin voimaton kuin aiemmin. Rintarangan liikuttelukin on auttanut tilannetta. 

2. Ajatusten tyhjentäminen. Kun fyysiset harjoitteet ovat tarpeeksi haastavia (kuten lähes kaikki kehollinen harjoitus rva:lle), tulee niihin keskityttyä täysillä. Tilaa esimerkiksi turhalle huolehtimiselle ei jää. 

3. Kehon löytyminen. Kuntouttaessani itseäni olen oppinut valtavasti kehostani. Sieltä löytyy vaikka minkälaisia lihasryhmiä ja tuntoalueita, jotka ovat yhteyksissä toisiinsa. 

4. Jos harjoittelen, annan kenties itselleni mahdollisuuden yhä useampaan kivuttomaan/vähäkipuiseen päivään tulevaisuudessa. 

Tavoitteeni on parantaa vointiani askel askeleelta. Yksi konkreettinen tavoite on osallistua jonkinlaiselle joogan alkeiskurssille (sellaiselle, joka ei ole kovin akrobaatinen) lähitulevaisuudessa, kenties ensi vuoden aikana. 

Tavoitteeni on myös oppia lepäämään ja lataamaan akkuja - sairastamiseen menee niin paljon energiaa, että myös lepo on valtavan tärkeää. Olen valehtelematta usein todella väsynyt, elän varmaankin aika täysillä tällä hetkellä. 

Lopuksi, minulla on edelleen painonpudotustavoite, jolle kuuluu seuraavaa: ruokavalioni on varsin hyvä, suuria muutoksia ei ole tarvinnut tehdä. Projekti on ollut vähän aikaa jäähyllä, mutta nyt olen palannut asiaan uudestaan.

Minulla on PT:n laatima ruokavalio, jota olen nyt noudattanut puolitoista viikkoa. Palaan siihen tarkemmin myöhemmin, mutta sen verran aiheesta, että kyseessä on hidas ja rauhallinen dieetti, jota on ainakin tähän asti ollut suhteellisen helppo noudattaa.

Ainakin nyt paino näytäisi kääntyneen hivenen laskuun, joten katsotaan, mitä tästä seuraa.


tiistai 10. marraskuuta 2015

Parvi erivärisiä platyja

Kyllä, meillä on edelleen 240-litrainen akvaario olohuoneessamme. Se kilpailee television kanssa, ja voittaa kiinnostavuudessaan useasti. Syksyn aikana sinne on tullut uusia asukkaita, ja kokonaisuus näyttää nyt oikein hyvältä.

Meillä oli kuluneen vuoden aikana tankissa valtava leväongelma, kun akvaarion takaseinä, mangrove-puut, kivet ja suodattimen akvaariossa olevat osat täyttyivät tupsulevästä. Kokonaisuus oli ihan kamala, mutta sitten se helpotti.

Luulen, että leväongelma johtui akvaarion tyhjennyksestä (vaihdoimme sisäsuodattimen ulkosuodattimeen, ja tankkia piti silloin siirtää kauemmaksi seinästä). Kun akvaarion tyhjentää ja täyttää uudestaan, vesiarvot muuttuvat väkisinkin.

Omalta akvaarioltamme kesti yli puoli vuotta toipua reaktiostaan, tupsulevän liikakasvusta. Kaloja levä ei haitannut, minua sitten sitäkin enemmän.

Kevätpuolella aloin kiinnostua akvaariomme veden kovettamisesta, jotta saisin hankittua meille pitkäaikaisia lempikalojani platyja. Makean veden akvaariokalat jakautuvat kovan-, keskikovan-, ja pehmeän veden kaloihin.

Pehmeän veden kaloja on eniten, oikeastaan suurin osa makean veden akvaariokaloista. Keskikovaa vettä vaativat esim. platyt, miljoonakalat ja miekkapyrstöt. Kovan veden kaloja ovat esim. Malawi- ja Tanganjika-järvien ahvenlajit. 

Aloin kovettaa akvaariomme vettä kovetusaineella, jota hankin akvaariokaupasta. Välillä mittasin arvoja ja sitten lisäsin ainetta. Kun vesiarvot olivat muuttuneet tarpeeksi, hankin meille ensimmäiset platyt, viisi kappaletta oranseja yksilöitä. 

Platy on alunperin kotoisin Väli-Amerikasta. Se on parvi- tai oikeammin haaremikala, eli naaraita on hyvä olla enemmän kuin koiraita. Silloin koiraat eivät nahistele pahasti keskenään ja naaraat saavat olla välillä rauhassa.

Viidestä hankitusta platysta kolme menehtyi, mikä on ikävää, mutta tavallista. Useimmiten meillä myytävät platyt tulevat Kaakkois-Aasian kalanviljelylaitoksilta, joissa niitä kasvatetaan hyvin erilaisissa vesioloissa kuin meillä. Muutos tänne siirryttäessä on liian suuri.

Kolmen menehtyneen tilalle hankin kolme uutta platya, tällä kertaa kaksivärisiä, jotka ovat tähän mennessä pysyneet hengissä.

Odotan kovasti, että platyt lisääntyisivät. Ne kuuluvat eläviä poikasia synnyttäviin kaloihin, eikä lisääntymisen pitäisi olla vaikeaa. Toisaalta poikaset joutuvat synnyttyään helposti syödyiksi, joten platyjen kasvattaminen aikuisiksi ilman erillistä poikasakvaariota on vähän haasteellista.

Tässä on kaksi platyistamme. Kuvaaminen oli älyttömän vaikeaa, kun kalat ovat niin eloisia. Yksivärisiä oransseja en tavoittanut kuvaan lainkaan.



maanantai 9. marraskuuta 2015

Lauantai-ilta ja eräskin Naakka


Elämämme Naakan, 2,5 vuotta, kanssa, on tällä hetkellä hyvin vilkasta. En ihan ymmärrä, miten jälkeläisemme energiataso on voinut periytyä meiltä. Sekä lauantai että sunnuntai kuluivat siten, että Naakka viiletti paikasta toiseen, sai useita uhmakohtauksia, puhua pulputti aamusta iltaan ja meni onneksi puoli yhdeksän aikoihin nukkumaan.

Tässä on meidän lauantai-ilta. Olen käynyt aamulla salilla, ulkoillut hänen kanssaan tihkusateessa ja käynyt kaupassa. Valmistamani ruoka on uunissa. Puoliso asentaa uutta tietokonetta.

Kohtaus 1: klo 18.30. Minä täytän tiskikonetta, Naakka haluaa osallistua. Hän ei halua muovailla, vaikka viisi minuuttia sitten halusi. Hän ei halua laittaa lusikoita paikalleen vaan haluaa rummuttaa niillä koneen luukkua. Minä kiellän, hirveä huuto. Lusikat lentelevät pitkin lattia ja tiskikoneen alalaatikko irtoaa.

Kohtaus 2: Klo 18.40... Olen juuri korjannut jäljet keittiössä. Naakka haluaa vaipan sijaan pikkuhousut, nyt heti. Ne vaihdetaan, ovat ensin väärät. Täytyy olla seeprat eikä pikku Myyt. Sitten potalle... "en haluaaaaaa", hirveä huuto. Lykkään kirjan Naakan eteen ja alan lukea. Mitään ei tule, vaikka luetaan kaksi satua. Päästän Naakan potalta.

Kohtaus 3: Klo 18.45. Viereisestä huoneesta kuuluu... "kakka tulee...." Kiirehdin viemään pottaa lähemmäs Naakkaa. Naakka tulee minua vastaan ja ennen kuin ehdin väliin, Naakka on vetänyt housut pois seurauksena kikkareet matolla ja potan, huh, ulkoreunalla.

Kohtaus 4: Klo 18.46. Puoliso tulee siivoamaan eteistä, minä siirryn Naakan kanssa pyllypesulle. "Minä tykkään pyllypesusta", Naakka kertoo ja alkaa laulaa "Laivaa, laivaa, minnekäs laivaa meenee..." Pyllynpesu ei ole vielä valmis, mutta Naakka alkaa rimpuilla ja potkia, koska kylppärin matto on laiva ja hän haluaa matolle. Peseminen muuttuu vähän vaikeaksi.

Kohtaus 5:  Klo 18.55. Suoritan huolellisen käsienpesun ja selvitän Naakalle, että jos haluaa ylipäätänsä pikkuhousut, ei voi ottaa enää seeproja, niissä on kakkaa. Naakka juoksee karkuun - ja lirittää pissat huoneensa matolle. Kyllästyn ja laitan vaipan.

Kohtaus 6. Klo 19.05. Illan sadut 3., 4. ja 5.  Lisään juustoraasteen uunilaatikon päälle.

Kohtaus 7. Klo 19.20. Iltapuuro, jota Naakka ei halua. Puoliso metsästää hänet
makuuhuoneestamme, jonne hän on mennyt ja kaivanut lipaston laatikosta pääsiäistiput sekä muita koristeita ja levitellyt ne ympäri lattiaa. Otan jauheliha-perunalaatikon pois uunista.

Kohtaus 8. Klo 19.25.  Ensin Naakka sysää sekä puurolautasen että mukinsa kauemmas itsestään. Puuro alkaa mennä alas, kun alan kertoa joulutontuista, pukista ja korvatunturista. Puuro maistuu yhä paremmin, kun kerron, miksi ne tontut kyttäävät lapsia ikkunan takana.

Kohtaus 9. Klo 19.40. Puuro ei enää mene alas, Naakka alkaa sylkeä ja päristellä ja uhkaa kaataa vesimukin pöydälle. Korvatunturin lumous on haihtunut. Nappaan mukin ja lautasen pois ja kiirehdin putsaamaan Naakan käsiä ja naamaa sekä roiskeita omista hihoistani. Pyyhin yhden kirjaston kirjan kannen, onneksi puuro lähti siitä irti.

Kohtaus 10. Karkaan suihkuun. Kuulen suihkusta, että meneillään on kohtausten 2 - 5 kaltainen tilanne, kuitenkin ilman roiskeita yhtään missään.

Kohtaus 11. Menen kylpytakkisillani siivoamaan jonkinlaista kulkutietä Naakan huoneessa (ovelta sängylle). Kerään likaiset vaatteet ja vaipan pois. Puoliso lukee Naakalle iltasatuja 6. ja 7. sängyssämme. Menen katsomaan, ovat suloisia.

Kohtaus 12.  Klo 20.15. Viimeinen satu loppuu, Naakka pettyy ja suuttuu ja jään lohduttamaan. Toteamme yhdessä, että Naakka on väsynyt. Äiti on kuulemma vanha. Puoliso menee lämmittämään iltamaitoa. Kun se on valmis, Naakka ryntää verhon taakse piiloon ja meidän täytyy etsiä.

Kohtaus 13. klo 20.25. Puoliso sulkeutuu Naakan ja iltamaidon kanssa nukutuspuuhiin. Ennen sitä tuttisuinen Naakka halaa minua ja sanoo, "äiti, minä tykkään sinusta kovasti". ¨

Niin minäkin tykkään sinusta.


perjantai 6. marraskuuta 2015

Hups!

Parisen viikkoa sitten koin hups-tilanteen. Se oli niitä tilanteita, joissa tasapaino petti, mutta rva:n niskalle ei käynyt mitään, tietokone sen sijaan meni rikki. Se ei tykännyt puolesta kupillisesta kahvia, joka kaatui näppäimistölle.

En ihan sanonut hups, vaan sarjan niin rumia sanoja kuin osasin. Onneksi Naakka oli silloin nukkumassa. Yritimme sitten kääntää koneen ylösalaisin ja kuivatella + tuhat muuta konstia. Viikon loppuun mennessä päädyimme uuden koneen ostoon.

Nyt uusi kone on saatu sillä tavalla kuntoon, että vanhoja tietoja ei ole tässä koneessa, ja nettiin pääsee, kun jakaa yhteyden matkapuhelimesta.

Mitä koneen rikkoutuminen on meille opettanut? Ainakin sen, että pärjäämme varsin hyvin ilmankin (olimme maksaneet laskut juuri ennen koneen rikkoutumista). Kukaan ei istunut pitkiä aikoja läppärin ääressä, kun sellaista ei ollut käytettävissä. Thats it.

Aikana edellisen blogikirjoituksen jälkeen olemme muun muassa vierailleet vanhemmillani, puoliso on sairastanut flunssan ja poskiontelontulehduksen, minä olen oppinut töissä uusia asioita ja potenut stressiäkin, joka ei johdu yksinomaan töistä vaan ainaisesta kiireestä ylipäätänsä.

Tuntuu, että toisille on jaettu intoa ja jaksamista värkkäillä lapselle varusteita naamiaisjuhliin jne. ja rva:lle ei yhtään. Päiväkodin naamiaisdiscosta selvittiin, kun naapurin täti toi Naakalle lahjaksi keijunsiivet (hänen lapsenlapsensa oli saanut kahdet).

Kävin kaupunkireissullani ostamassa Naakalle pinkin tyllihameen, ja näin sain asun järjestettyä. Rva:n stressiraja tuntuu menevän kirjassa, siis jos sellainen pyydetään ottamaan mukaan päiväkotiin. Se onnistuu hyvin.

En muuten pärjännyt discossa kovin hyvin huimaukseni kanssa. Sali vilistäviä lapsia vilkuvaloineen ja musiikkeineen ei antanut rva:lle kiinnekohtia, joista katse olisi pystynyt hakemaan tasapainoa. Oli aika tuskaa, mutta tyttö onneksi nautti ja siitä tuli hyvä mieli.

Olen yrittänyt sitkeästi jatkaa rintarankaharjoituksia, ja tuntuu että ne olisivat jopa vähän auttaneet. Kropan vääntely eri suuntiin on kyllä edelleen varsin kivuliasta, ja esimerkiksi pari viime päivää on ollut aika jumittunut olo.

Alkuviikosta rva:lla on taas fyssari, mikä on todella hyvä juttu. Töitäkin on tällä rupeamalla jäljellä ensi viikko, sitten seuraa kahden viikon tauko. Tauon aikana on toivotavasti hyviäkin ilmoja, ulkoilu olisi mukava juttu näilläkin syyspimeillä.

Tänään paukautan itselleni salille kokeilemaan treeniä, jonka kävimme PT:n kanssa läpi keskiviikkoiltana. Ohjelma on suhteellisen lyhyt mutta melko raskas, saa nähdä, meneekö läpi ihan samoilla painoilla kuin keskiviikona.

Keskiviikkoisen treenin jälkeen niskassa tuntui ihan hyvältä, toivottavasti vaikutus on tänäänkin yhtä positiivinen.


tiistai 27. lokakuuta 2015

Työsavottana rintaranka

Niskaset olivat viikonloppuna yllättävän aktiivisia. Vaikka oloni oli vähän heikko, päätimme lähteä ex tempore - pyörähdykselle kirjamessuille lauantaina. Mikä oli tunnelma? Hmm, oikeastaan ei niin kovin kiva.

Rva ei taida olla huimauksensa kanssa ihan kotonaan messujen ihmisvilinässä. Kirjoista rva tykkää kyllä, ja niitä messuilta toki löytyi. Rva ei ehkä kunnolla kyennyt katselemaan kirjoja, mutta nappasi kuitenkin jotakin mukaansa!

Puolisollekin tuli keskittymisvaikeuksia - ehkä on vain niin, että vähän rauhallisemmat paikat ovat nykyisin Niskasten mieleen, ainakin aikuisten.

Naakka viihtyi messuilla mainiosti. Hän istui rattaissa, luki hänelle ostettuja kirjoja ja kävi halaamassa herra Hakkaraista. Lapsille olisi ollut tarinateltta, jossa kirjailijat lukivat satuja lapsille, mutta siellä oli käyntiaikaamme ohjelmaa yli 7-vuotiaille.

Naakan lemppariksi on muodostunut "Ahti yökylässä", jota on meillä luettu joka päivä moneen (vähän liian) kertaan.


Rva itse löysi Ruohon ja Ilolan vanhoillislestadiolaisuuta käsittelevän Usko, toivo ja raskaus -kirjan, jota alkoi tietysti jo lukea. Rva:ta kiehtovat kaikenlaiset ilmiöt, kuten erilaiset uskontoryhmät.Usko, toivo ja raskaus - kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, vaikka moni asia on rva:lle jo tuttu.



Kaiken kaikkiaan Rva totesi, että seuraava kerta kirjamessuilla saa odottaa oikein monta vuotta, ja rva:n kirjojen tarpeeseen riittävät kirjasto, kirjakauppa ja antikvariaatti.

Maanantaina kävin taas fyssarilla, ja siellä työskenneltiin taas yläniskan kanssa. Yläniskan liikkuvuusharjoitusten lisäksi sain uuden harjoitteen, jolla yritän tästä lähin puurtaa rintarangan liikkuvuutta (oikealle) paremmaksi.

Rintarangan liikkuvuus molempiin suuntiin olisi tilanteessani valtavan tärkeää, sillä jumittunut rintaranka lisää myös niskan ongelmia. Ongelma on, että yleisesti käytössä olevat mobilisaatioharjoitteet eivät sovi rva:lle, sillä niissä liike ei kohdennu tarpeeksi ylös rintarangan alueelle.

Liikkuvuudessa haasteita aiheuttaa myös yläselän skolioosi, joka huonoksi tuuriksi kaartuu juuri sille puolelle, jolla niskavammakin on. Tämä tekee liikkuvuusharjoittelusta haastavaa.

Sain nyt liikkeen, jossa alaselkä "lukitaan" jalkojen asennon avulla paikalleen, jolloin työ on pakko tehdä yläselällä. Nykyisiä harjoitteita toistan kolme kertaa päivässä.

Tänään kävin töissä tutustumassa työpaikan liikuntasaliin erään työkaverin opastuksella. Hän pitikin minulle pienen kahvakuulatreenin, jonka jälkeen olo olikin aamun jumituksen jälkeen parempi. Pieni treeni keskellä työpäivää oli mukava yllätys!

perjantai 23. lokakuuta 2015

Perjantai kotosalla

Tällä viikolla olen työskennellyt "täydet" tunnit maanantaista torstaihin. Viikko sujui paremmin kuin olin etukäteen odottanut, mutta eilen huimaus lisääntyi niin paljon, että tein päätöksen viettää tämän päivän kotona toipumassa.

Suunnitelma: piikkimatto sekä selälle että niskalle vuorotellen, kehomeditaatio ja pilates-liikkeitä. Päiväselle sain peruutusajan hierojalta tästä läheltä, ja sen jälkeen suunnistan vielä kampaajalle (viimeisin ei kuulunut kuntoutussuunnitelmaan.).

Tällä viikolla oli erityisen mukava kuulla, että minua oli kehuttu työpaikalla. Positiivinen palaute lämmittää mieltä, ja kannusti minua tsemppaamaan pari seuraavaa päivää, vaikka keho ei välttämättä oikein tykännytkään.

Se, miksi minulla on nyt enemmän niskaongelmia, ei johdu pelkästään työnteosta. Toki niskan asettaminen rasitukselle alttiiksi vaikuttaa, mutta syitä on muitakin. Ensinnäkin, niskani tykkää oikein paljon makaamisesta ja vihaa kaikkea muuta.

Yleensä niska kestää samalla tavalla rasitusta vapaapäivinäkin - aamupäivän ekat tunnit sujuvat, mutta puolen päivän aikaan alkaa olla vaikeaa. Jos aikoo elää edes jollakin tavalla normaalia elämää, täytyy olla aktiivinen puolesta päivästä eteenpäinkin.

Minulla on edelleen kesken järkevä leposuunnitelma - päivään pitäisi voida sisällyttää useita noin kymmenen minuutin makuullaolohetkiä, mutta ne jäävät todella helposti suorittamatta.

Tänä syksynä olen tosin oppinut olemaan vähän armollisempi itseäni kohtaan. Olen huomannut, että asiat hoituvat meillä, mutta ne hoituvat viiveellä. Keksin kuukausi sitten, että perheemme voisi vierailla Sealife-akvaariossa, josta pidämme kaikki. Vierailimme siellä toissapäivänä.

Minulla on koko ajan mielessäni pieni asialista, jonka mukaan etenemme, mutta emme kovin nopeassa tahdissa. Kolme viikkoa sitten keksin, että makuuhuoneen matto pitää pestä. Perheemme suunnisti mattopyykille pesutupaan pari viikkoa keksintöni jälkeen.

Myös kyläilyt, kylään kutsumiset ja sen sellaiset ovat mielessä, Niskaset tykkäävät ympärillään olevista ihmisistä oikein paljon! Meillä on sellainen periaate, että meille saa kyllä tulla melkein aina, mutta itse kyläilemme pienellä tai suurellakin viiveellä - kokonaan emme alustavasti sovittuja kyläpaikkoja yleensä jätä käymättä.

Eräs asia, joka jää usein Niskasten viive-elämässä kokematta, ovat erilaiset tapahtumat ja messut - ne kun järjestetään aina tiettyinä päivinä. Toisaalta, rva on tottunut pieniin kuvioihin, ja vierailu kirjakaupassa, antikvariaatissa ja kirjastossa tuo rva:lle kirjamessujen kaltaisen tunnelman.

Hiljaa hyvä tulee.



tiistai 20. lokakuuta 2015

Palapelin kokoamista

Monen niskavammakollegan kanssa on tullut todettua, miten hankalaa oman vamman olemuksen jäljille on päästä, jos vamma sattuu olemaan vaikeasti kuvannettava, määriteltävä, kiistanalainen tai kaikkia edellisiä.

Haluan tällä kertaa tuoda esille, miten vaikeaa itse vammautuneen on välillä pysyä perillä tilanteestaan, kun arvioivia tahoja on useita ja hoitoa täytyy etsiä monesta paikasta. Ainakin rva:lla on ollut vuosien mittaan yksi jos toinenkin tilanne, jossa on täytynyt pohtia, ketä oikein pitäisi uskoa.

Minun niskastani on sanottu esim.

- C1- ja C2-nikamien väli on jumissa oikealta puolelta, vasen puoli liikkuu liian paljon. Oire liittyy niskan retkahdusvamman jälkitilaan. Rintarangan jumitus helpottuu, kun jumissa oleva kohta saadaan liikkumaan (nykyinen käsitys).

Aiempia (tai rinnakkaisia) käsityksiä/lausuntoja ovat:

- Kyseessä on niskan retkahdusvamman jälkitila, vika on C1- ja C2- nikamien välisessä kudoksessa, joka on vaurioitunut
- Niskan retkahdusvamman jälkitilaa ei ole olemassa.
- Niskan lihakset ovat alhaalta ylös jumissa, huimaus johtuu siitä.
- Niska ei ole lainkaan jumissa.
- Yläniska on jumissa, koska rintaranka on liikkumaton - vika tulee sieltä.
- Vika tulee vielä alempaa, lantiosta.
- Kaikki niskanikamat ovat yliliikkuvia.
- Nikamissa on normaali liikkuvuus.
- Niskassa ei ole mitään vikaa, vamma on psyykkinen.
- Vamma ei täytä psyykkisen oireiston kriteerejä.
- Niskan nikamien asennossa on kierteisyyttä.
- Nikamien asento on täysin symmetrinen.

Kuten listasta näkyy, eri fysiatrien, ortopedien, fysioterapeuttien (joukossa on myös yksi psykiatri) lausunnot tilanteestani ovat olleet varsin vaihtelevia, ja oman käsityksen muodostaminen tilanteesta on ollut vähintäänkin hankalaa.

Hoitoehdotukset ovat olleet samalla tavalla vaihtelevia:

- Palaa normaaliin elämään, se auttaa eniten.
- Täällä emme toki osaa sinua auttaa, mutta kokeile...kiropraktikkoa, kalevalaista kansanparantajaa, psykologista fysioterapiaa, klassista fysioterapiaa, OMT-fysioterapiaa, akupunktiota, vesijumppaa, psykoterapiaa...
- Venyttele.
- Älä venyttele.
- Sinun kannattaa pääasiassa kävellä, seisoa, maata...
- Tärkeimpiä ovat niskaharjoitteet, lapojen seudun harjoitteet, vartalon alaosan harjoitteet...
- Tee kunnolla ja reilusti kaikki liikkeet.
- Tee varovasti ja vain spesifit liikkeet.
- Muista lepuuttaa niskaasi makuuasennossa säännöllisesti.
- Liike on lääke, älä makaa.
- Tee niskaliike näin.
- Ei kun näin.
- Ei mitään edellisistä, vaan näin!

Muun muassa tällaisista aineksista olen koonnut oman palapelini viime vuosien aikana, ja kokoaminen on yhä kesken. Tuntuu, että käsitykseni vammani laadusta ja hoidosta on taas selkenemässä, mistä olen iloinen.

Olen monesti pohtinut, kuinka paljon helpompi tilanne olisi ollut, jos jokin hoitava taho olisi aikanaan ottanut vetovastuun kuntoutuksestani. Näin ei ole ollut, ja tilanteeseen on täytynyt tyytyä. On tämä ollut aikamoista kokoamista!




perjantai 16. lokakuuta 2015

Taskulamppuretki syyspimeällä

Olen pienten ilonaiheiden ja elämysten puolestapuhuja, tunnustaudun jopa fanaatikoksi. Monta vuotta sitten julkaisin blogissani kirjoituksen, jota en jaksanut nyt kaivaa esille. Se kertoi 15 minuutin urkukonsertista Tuomiokirkossa.

Olin valinnut kulttuurielämyksen siitä syystä, että se kesti vain 15 minuuttia. Sen ajan jaksoin minäkin silloisine oireineni istua paikallani. Jos joskus pääsisin, kävisin vieläkin kuuntelemassa urkuvartteja.

Toissapäivänä nautimme koko perhe ukkia myöten pienestä, noin puolen tunnin taskulamppuretkestä takapihalle ja lähipuistoon. Taskulamppuretki tarkoitti sitä, että Naakalle annettiin perheemme ainut taskulamppu käteen.

Naakkaa jännitti varsinkin aluksi. Hän on siinä iässä, jossa aletaan tiedostaa möröt, noidat jne. Pieni rohkaisu ja kädestä kiinni pitäminen auttoivat eteenpäin, ja pian Naakkakin alkoi nauttia taskulamppuretkestämme.

Minullekin tuli mieleen oma lapsuuteni. Oli ihan uskomattoman jännää leikkiä valohippaa syyspimeällä. Muistan sen jännityksen yhä, sekä viileyden ja puusta pudonneiden lehtien kahinan jaloissa. Joskus oli ihan pimeää, joskus loisti kuu.

Kun tulimme sisälle, Naakka vaikutti tyytyväiseltä retkeen. Päivisin häntä on vaikea saada pihalta sisälle, mutta nyt hän siirtyi sisätiloihin mielellään. Taskulamppuretki oli varmaankin niin suuri elämys, että tavanomainen kiukuttelu unohtui.

Tänään kunto on taas heitellyt siihen malliin, että jouduin lähtemään pois töistä parin tunnin sinnittelyn jälkeen. Tämä oli kyllä odotettavissa, sanoin jo aamulla puolisolle, että olo on sellainen, että pitäisi jäädä kotiin. Halusin kuitenkin yrittää.

Tällaista kroonisen sairauden kanssa on: kunnon heilahteluja, hyviä päiviä ja sitten taas alamäkiä. Toivon että tilanne on parempi kuin tänään, olen ollut koko iltapäivän Naakan kanssa kaksin, kun puoliso on ylitöissä. Onneksi Naakka ei ole ollut kovin riehakkaalla tuulella.

Huomenna on uusi päivä, tarkoitus on mennä salille heti aamupäivästä ja tehdä käsiin ja ylävartaloon liittyviä harjoituksia.

Haluaisin käydä tänä viikonloppuna Sealifessa pitkästä aikaa (minulla on sinne kausikortti), mutta katsotaan, miten kunto kestää. Samat sanat I love me -messujen kanssa. Katsellaan, eihän tässä muutakaan voi ;)

PS. olen viimein käynyt päivittämässä Kuntoutuminen-osion kahden vuoden päivitystauon jälkeen!




maanantai 12. lokakuuta 2015

Mukava sunnuntai ja puumeditaatio

Ihan ensimmäiseksi välitän kiitokset uudelle blogituttavuudelleni, samalla vertaistuelle: oli todella mukavaa, kun olit käymässä täällä eilen!

Kun sairastaa hieman harvinaista vammaa kuten whiplash, on aina yhtä ihmeellistä ja samalla helpottavaa kuulla, että muillakin on samankaltaisia oireita kuin itsellä. Heihin kun ei kasvotusten törmää kovin usein.

Se ei toki ole hauskaa, että ihmiset ovat saaneet niskan retkahdusvamman - rva tarkoittaa, että samalla tavalla oireilevien on helpompi jakaa kokemuksia, mahdollisesti antaa hoitovinkkejä puolin ja toisin sekä pohtia tilannetta yleisesti.

Sunnuntaina teimme myös perheen kanssa pienen kävelyretken metsään. Olemme siinä mielessä onnekkaita, että vaikka asumme keskellä kaupunkia, metsä alkaa noin kolmensadan metrin päässä kotioveltamme.

Vähän matkaa kärryteltyämme jätimme rattaat polunvarteen ja jalkauduimme. Rva tykkää kovasti kulkea epätasaisessa maastossa, se tekee keholle hyvää. Olimme liikkeellä myöhään iltapäivällä, ja aurinko oli jo melko alhaalla.

Matkan aikana toimin Naakan keräämien käpyjen kantajana, päätoimisesti. Polkua jonkin matkaa jatkettuamme löysimme hauskan, tasaisen kallionlaen, jota kävimme tutkimassa. Sitten oli jo aika palata kotiin.

Retkellä täytyy toki tehdä jotakin hassua, niinpä halasin puuta. Päädyin mielijohteeseeni luettuani jostain puumeditaatiosta. Siitä suoritetaan esimerkiksi tavallinen Mindfulness-harjoitus puuhun nojaten.

Ehkäpä tulen joskus suorittamaan puumeditaation, kosketus puuhun nimittäin tuntui kivalta ja rauhoittavalta!



Tänään olikin hieronta. Se helpotti jumittunutta oloani huomattavasti. Luvassa on varsinainen hoitoviikko, sillä huomenna minulla on uusi aika sille fysioterapeutille, jonka luona kävin kaksi viikkoa sitten.

Lopuksi minun täytyy kertoa, että koin positiivisella tavalla hämmentävän asian töissä: osallistuin palaveriin, jossa sähköpöytä nostettiin ylös ja palaveri suoritettiin suureksi osaksi seisten ilmeisesti ihan minua ajatellen.

Täytyy sanoa, että seisomisen ja istumisen (kävin välillä istumassa hetken huonessa olevassa nojatuolissa) vaihtelu on ehdottomasti helpompaa kuin pitkä istuminen yhtäjaksoisesti. Päivästä tuli onnistunut.

perjantai 9. lokakuuta 2015

Ihan ok viikko ja oppia ikä kaikki!

Pohdin, että alanko vielä vääntää blogikirjoitusta vai menenkö jo nukkumaan. Jälkimmäinen olisi voinut olla fiksumpi vaihtoehto, mutta sittenhän kaikki ajatukset jäisivät mieleen ja häiritsisivät unentuloa.

Kiputilanne on ollut tällä viikolla normaali (keskimääräisesti kipuja), samoin kaikki muutkin ongelmat kropassa. Olen näköjään kestänyt ne. Työtehtävissäni olen myös edennyt, ja toisaalta ottanut tavakseni maata hetken työpaikan lepohuoneessa päivittäin.

Tuo hetken makuulle meno on mielestäni auttanut tilannetta ja tunnen voivani sen ansiosta paremmin työpäivän aikana kuin aikaisemmin. Olen siitä iloinen.

Ajatus, joka pyöri mielessäni, liittyy postin tänään tuomaan Anna-lehteen, jossa oli mielenkiintoinen juttu keski-ikäisistä bloggaajista. Jutussa esiteltiin kaksi bloggaajaa, joiden blogeja aion käydä kurkistamassa.

Juttu liittyi niin sanottuihin lifestyle-blogeihin, joita myös rva käy säännöllisesti lukemassa. Punainen lanka (ainakin rva:n käsityksen mukaan) oli, että lifestyle-blogeja eivät enää kirjoitakaan ainoastaan parikymppiset, vaan myös keski-ikäiset.

Tykkäsin jutusta ja tykkäsin siitä, että yhä useampi bloggaaja on keski-ikäinen.

Aloin pohtia omaa blogiaihettani jutun pohjalta, onhan tämäkin eräänlaista lifestyleä. Todellakin, pitkäaikaissairaus se vasta lifestyleä, elämäntapaa onkin! Kun vammautuu tai sairastuu, täytyy opetella kokonaan uusi elämäntapa - "Hei, olen rva ja minulla on tosi magee niskavammalifestyle!"

Erona muihin lifestyle-henkisiin kirjoituksiin on varmaankin, että en usko kenenkään tekstejäni lukevan varsinaisesti tavoittelevan whiplash-henkistä elämäntapaani.

Ikä ei ole ollenkaan kynnyskysymys blogeissa, joita seuraan ja joissa kerrotaan elämästä jonkin sairauden kanssa. Sillä ei oikeastaan ole mitään väliä. En ihan osaa kuvitella juttua, jossa kerrotaan, että nyt myös keski-ikäiset ovat vallanneet sairaus- ja vammablogit!

Iästä puheenollen, ilman julkaisujakin tai oikeastaan juuri siksi olen jo kauan sitten ymmärtänyt, että minulla, kolmekymppisellä, parhaassa työiässä olevalla ei oikein saisi olla kroonista sairautta. Jos onkin, kannattaa yrittää elää kuin sairautta ei olisikaan, ettei vain leimaudu.

Argumenttini puolesta puhuu myös jäätävä ohjeistuksen vähyys tilanteissa, joissa pitäisi saada selville, mitä tehdä jos yhtäkkiä vammautuu ja koko entiseltä elämältä putoaa pohja ilman ennakkovaroitusta.

Koska aihepiiri on sellainen, ettei siitä oikein saisi puhua,  tulin joitakin vuosia sitten oikein pirulliseksi ja perustin Rouva Niskasen.

Täten näiden ja varmasti myös tulevien ajatusten myötä Rva jatkaa keski-ikäistymistään sairaus- ja vammabloggaajana ja nauttii yhä kirjoittamisesta valtavasti. Oikein hyvää yötä itse kullekin!

tiistai 6. lokakuuta 2015

Naakan kuulumisia

Jos joku on ottanut jättiläismäisiä kehitysharppauksia Niskasilla, se on ehdottomasti meidän Naakka. Hän puhua pulputtaa aamusta iltaan, laulaa, kävelee, juoksee ja kiukuttelee. Hänellä on jo suosikkivaatteita ja lempiohjelmia telkkarissa.

Pari päivää sitten hän yllätti minut pukemalla itse ulkohaalarin päälleen, lopputuloksesta jäi uupumaan ainoastaan yksi hiha. Meillä ei ole vartailukohtaa, mutta minä jäin ihmettelemään, että vastahan ne kaksivuotispäivätkin toukokuussa olivat...

Naakka viihtyy päiväkodissa, mutta ei haluaisi lähteä sinne aamulla (eikä tulla iltapäivällä pois). Sielläkin hän on hauskuuttanut henkilökuntaa jutuillaan. Naakka kuulemma tykkää päiväkodin yhteisistä lauluhetkistä ja jaksaa olla aloillaan ja laulaa niin kauan kuin lauluhetkeä kestää.

Kotona raikuu laulu yleensä Naakan, äidin ja soivan laulukirjan muodossa.

Olisinpa pari vuotta sitten minimaalisen Naakan kanssa valvoessani tiennyt, miten hauskaa meillä on muutaman vuoden päästä! Eilen Naakka haki rintaliivini kuivaustelineestä ja toi ne minulle. Hän kysyi, "Miksi käytät tissiliinejä, äiti?!

Kysymys liittyi siihen, että hän olisi halunnut käyttää niitä hattunaan, mikäli en niitä tarvitsisi...Niinpä tietysti!

Viikonloppuna hän määritteli vanhempansa näin: "Äiti on nainen ja isi on työmies"! Vaikka Naakka on myös mahdottoman vilkas ja vaativakin, meillä on sentään naurunaiheita ihan jokaiselle päivälle.

Kielestä kiinnostuneena nautin uskomattoman paljon Naakan sanailuista - 2-vuotias on kieleltään niin valtavan kiehtova ja luova!

Eräs ystäväni kysyi minulta kerran, miten Naakka, 2 vuotta, suhtautuu siihen, että äidillä on niska ja selkä kipeänä. Jouduin hetken miettimään vastausta.

En ole salaillut tilannettani kotona, ja Naakka on kuullut jo monta kertaa, että äidillä on selkä kipeänä. Usein Naakka haluaa puhaltaa niskaa ja silittää ainakin.

Uusi suhtautumistapa on empatia sillä tavalla, että myös Naakalla on sitten niska kipeänä - "Levätään yhdessä vierekkäin", hän toteaa ja asettuu viereeni.

En tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Joskus Naakka saattaa pettyä, kun en pysty tekemään hänen kanssaan kaikkea, esim. olemaan mukana monissa harrastuksissa. Voi olla, että se on hänelle vaikeaa tai sitten hän ei huomaa koko asiaa, aika näyttää.

Pian alkaa ensimmäinen sellainen "harrastus" kun Naakan isi alkaa opettaa Naakkaa luistelemaan. Vaikka en voikaan itse osallistua tähän Naakan elämänalueeseen, ei se ainakaan vielä tuota minulle sen kummempia tuntemuksia - pääasia on, että Naakka saa tehdä ja kokeilla :)

Kuvassa näette harrastuksen, johon rva voi ongelmitta osallistua - onginta! Välineinä ovat oksa, pieni sadevesiämpäri ja syksyn lehdet, jotka ovat kaloja. Keksintö on kokonaan Naakan, tämän ämpärin luona vietimme suurimman osan viime viikonlopun ulkoiluhetkistä.





keskiviikko 30. syyskuuta 2015

Lempeyttä

Lempeyttä, on ajatus, jota olen viime päivinä toistellut itselleni. Viime viikko ja viikonloppu olivat niskan jaksamisen suhteen hyvin hankalia. Perjantaina ja lauantaina tuskin pysyin tolpillani, sunnuntaina älysin viimein, että minun kannattaa ottaa lihasrelaksantti jo päivällä eikä vasta nukkumaan mennessä.

Se oli viikon ensimmäinen askeleeni kohti sallivuutta itseäni kohtaan. Olo parani heti hieman, ja kun lihakset vähän rentoutuivat, jaksoin sentään pitää päätäni pystyssä suurimman osan päivää.

Maanantai oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että minulla oli hieronta keskellä työpäivää. Se osoittautuikin hyväksi ideaksi, hieronnan jälkeen pystyin jopa syömään normaalisti ruokalassa muiden kanssa.

Tiistaina menin käymään uudelle fysioterapeutille. Hän hurmasi minut asiantuntevuudellaan. Vaikka olen yleensä tarkka yläniskastani, suostuin käsittelyyn ilman vastaansanomista. Fyssari sai jumittuneita kallonpohjalihaksiani auki, olo helpottui taas jonkin verran.

Sain myös ohjeita, joiden mukaan olen eilisestä lähtien yrittänyt liikutella yläniskaani. Se on kuulemma melkein liikkumaton, mutta liikkuu, kun opettelen oikean tekniikan.

Käsittelystä tuli toki jälkioireita ja keinuttava olo, mutta se ei ollut mikään yllätys. Tiistai menikin levätessä, keinuttava huimaus oli seuranani yöhön asti.

Tänään olin melkein normaalipituisen päivän töissä. Siellä oli edessä pieni aikataulun muutos, makaaminen lepohuoneessa 5 - 10 minuuutin ajan kerran aamupäivän aikana.

Fyssari sanoi, että hyötyisin, jos voisin lepuuttaa niskaani makuuasennossa lyhyitä aikoja muutaman kerran päivässä. Olen vierastanut ajatusta, että hoitaisin niskaani makaamalla - sanovathan kaikki (no, kaikki naistenlehtien) ohjeet, ettei kroppa levossa parane.

Pieni makaaminen työpäivän aikana (kukaan tuskin edes huomasi, että poistuin viideksi minuutiksi) auttoi jaksamista yllättävän paljon. Pieni lepohetki oli askel numero kaksi kohti lempeämpää suhtautumista itseeni ja jaksamiseeni.

Iltapäivällä Ukki tuli hakemaan Naakan päivähoidosta ja lähti hänen kanssaan ulos. Minä lähdin salille. Kokeilin sielläkin hieman uudenlaista lähestymistapaa treenaamiseen.Tein tunnin aikana vain osan treeniin kuuluvista harjoituksista, mutta keskityin niihin niin hyvin kuin pystyin.

Loppuajan käytinkin venyttelyyn ja rintarankaa sekä niskaa avaaviin kiertoliikkeisiin. Tämänpäiväisestä saliharjoittelusta muodostui askel numero kolme, sellainen treenikerta, joka sopi minulle ja kunnolleni ja toivottavasti vei asioita hieman eteenpäin.

Nautin tästä hieman lempeämmästä harjoittelusta todella paljon. Olen ehkä harjoitellessa unohtanut tarkkailla jaksamistani ja keskittynyt paahtamaan treenin läpi, jolloin suuri osa harjoittelun ilosta on kadonnut - nyt tein asiat toisin.




lauantai 26. syyskuuta 2015

Kivulias lauantai

Kyllä se välillä vähän ottaa pannuun... pari viime päivää ovat olleet niskakivun suhteen aivan superhaasteellisia. Yläniska (kallonpohjalihakset pääasiassa) ja oikea kaulajänne ovat nyt pahimpia paikkoja, vaikka yleensä isoimmat haasteet ovat oikean lavan ja vain osaksi niskan alueella.

Alkuviikko sujui suhteellisen hyvin, aina keskiviikkoon asti. Sitten huimaus, jumitus ja vieläpä oikean puolen pitkään poissaolleet nielemisvaikeudet alkoivat pahentua.

Keskiviikkona hain ruokalasta salaatin ja söin sen toimistolla, huimauksen ja ääniyliherkkyyden vuoksi vähän hiljaisemmissa tiloissa. Selviydyin työpäivän loppuun saakka. Torstaina tilanne oli taas astetta hankalampi, perjantainakin.

Tänään aamupäivä oli todella tukkoinen. Päässä tuntuu sumealta ja yläselkä ja niska ovat olleet jäykkänä kuin mikä. Hankala viikko on myös purkautunut itkuisuutena ja huonona fiiliksenä. Olen luonteeltani sellainen, että yritän parhaani. Fysiikan pettäminen ottaa voimille, ja lähes yhtä paljon egon päälle.

Kun voin fyysisesti huonosti, minulle iskee eräänlainen pakokauhu: nyt joudun lyhentämään työpäivää, pian ottamaan sairauslomaa koko päivän ja pahimmillaan en pääse töihin enää koskaan....

Kyse ei ehkä ole niinkään itse töistä, niin paljon kuin työnteosta nautinkin. Kyse on pelosta, että kunto lähtisi reippaasti huononemaan pitkäksi, ehkä määrittelemättömäksi ajaksi.

Luulen, että saman pelon kanssa elää moni muukin vammautunut. Saavutetut parannukset ovat suuri onnenaihe, mutta taustalla vaanii koko ajan pelko, että saamansa voi menettää.

Apua minulle on tänä päivänä tuonut piikkimatto. Keksin kierittää sen foam rollin päälle, jolloin sain kohdistettua hoidon myös niskaani. Särkylääke on myös ollut mukana kuvioissa.

Tilanteeseen tulee todennäköisesti helpotus maanantaina hieronnan muodossa. Tiistaina minulla on aika uudelle fysioterapeutille. Odotan käyntiä innoissani, täytyyhän sitä uusia asioita välillä kokeilla.

Alla on lista päivän positiivisista asioista, jotta kokonaisuus ei aivan pääsisi unohtumaan:

1. Pienen Naakkani vatsaongelma (kova kakka) helpotti tänään vähän.
2. Lääkäri, jolla edellisen kohdan takia vierailimme, totesi, että olemme toimineet oikein.
3. Sain eilen illalla hartiahieronnan, kun ystäväni oli tyttärensä kanssa meillä kylässä.
4. Ei tarvinnut kokata, naapurikorttelin thaimaalainen hoiti homman.
5. Niska ja selkä eivät herättäneet minua yöllä, ja nukuin jopa päiväunet.
6. Puhuin innostuneesti puolisolleni eräästä töissä opettelemastani taidosta, jossa haluan kehittyä edelleen.
7. Eve Hietamiehen kirja "Yösyöttö", jota luen nyt toista kertaa, on kyllä mainio!
8. Matilda-marsua ei vieläkään vaivaa masennus, tyyppi on oma, touhukas itsensä.
9. Katsoin kerrankin romanttisen elokuvan - The Vow oli mukavaa katsottavaa.
10. Meidän taloon on muuttanut perhe, jossa on 1- ja 3-vuotiaat tytöt, ja Naakka on siitä iloinen.

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Vertaistukea ja Naakan kotiinpaluu

Kun jumittaa joka paikasta ja olo on sen takia sumea, on hyvä, että elämässä tapahtuu paljon hyvääkin. Parasta eilen oli saada Naakka kotiin isovanhemmilta. Hän vietti siellä pari yötä. Aika oli sujunut hyvin ja ne yötkin onneksi.

Rva oli maanantain ihan itsekseen, kun puolisokin lähti työmatkalle. Naakkaa tuli ikävä, vaikka harvinainen vapaa-aika olikin tervetullutta. Maanantai-iltapäivällä minulle tuli vieraaksi ystäväni, jolla on sama vamma kuin minulla.

Hän olikin meillä viitisen tuntia, ja sen aikana ehdimme käydä läpi vaikka mitä asioita. Asioiden läpikäyminen sujui jopa niin hyvin, että kun innostuin selvittämään ystävälleni akvaariomme erikoisuuksia, havahduimme uskomattomaan käryyn, joka oli vallannut koko asunnon.

Olin mielestäni laittanut hellanlevyn kiinni, kun lähdin pois keittiöstä. En ollut, vaan laitoin viereisen levyn ykköselle...on ihan minun tapaistani, että aluksi emännöintini kuten tämä kokkaus sujuu mallikelpoisesti. Sitten ollaan lähes tulipalon keskellä (no, pelkän käryn) ja parvekkeella hengittämässä raitista ilmaa.

Tiistaina Naakka sitten tulikin, sekä vanhempani että vielä yksi hyvä ystäväni, Neo-koiran omistaja, joka viihtyi meillä muutaman tunnin ja kokkasikin!

Kun jäimme Naakan kanssa kahden, menimme ensiksi makkarin isoon sänkyyn makailemaan, laulanmaan ja lukemaan kirjaa. Naakan laulusuosikit ovat tällä hetkellä "Hämä hämä häkki" ja "Raparperin alla".

Sitten Naakan oli aika mennä kylpyyn. Kylvyssä ei saisi koskaan pestä tukkaa, mutta se meni tällä kertaa suhteellisen vähillä huudoilla. Kylvyn jälkeen jatkettiin iltatoimia pottailun, puuron syömisen ja iltapesun merkeissä.

Tämän kaiken jälkeen sänkyyn siirtyi Kukko-pehmonsa kanssa nukkumaan väsynyt ja tyytyväinen Naakka. Kun itse kävin muutama tunti myöhemmin nukkumaan, minun piti käydä vielä tarkistamassa, miltä Naakka näyttää nukkuessaan - minulla taisi tosiaan olla vähän ikävä!

Tällä viikolla niska tosiaan kiukuttelee. Päätin nyt, että nipistän hieman työpäivien loppupäästä. Se on kyllä ärsyttävää, mutta onneksi työskentelen yli pakollisen neljän tunnin päivittäisen alarajan, joten varaa pudotukseen on.

Suunnitelmissani on myös varata aika uudelta fyssarilta, josta kuulin eräältä blogini lukijalta - kiitos vinkistä! Olen ollut tyytyväinen Ortonin käynteihini, mutta on mukavaa kokeilla ajoittain jotakin uutta ja saada kenties uusia näkökulmia kuntoutukseen.

Eräs ilta puutarhapalstoilla noin viikko sitten:


perjantai 18. syyskuuta 2015

Pelimuistelmia

Pelaaminen sekä tietokoneella että erilaisilla konsoleilla on aina kiehtonut minua ja kiehtoo edelleen. Käytännössä pelaamiseen ei nyt löydy kovin paljon aikaa, mutta tykkään silti ajoittain seurata sivusta, mitä pelimaailmassa tapahtuu.

Taisin olla 8-vuotias, kun meille hankittiin ensimmäinen Commodore 64 - kone. Siinä tuli mukana paljon pelejä, disketillä tietysti! Muistan edelleen joitakin, kuten Boulder Dash (pulmapeli, jossa en koskaan päässyt kovin pitkälle), Enduro Racer (ajettiin kilpaa moottoripyörillä) ja Goonies (se vasta olikin vaikea). 

Yhteistä noille vanhoille peleille taisi olla, että niissä oli todella vaikeaa päästä pitkälle, kun ei voinut tallentaa. 

1990-luvun alussa sain ensimmäisen pelikonsolin, joka oli tietysti 8-bittinen Nintendo. Sillä tuli pelattua usean vuoden aikana aivan valtavasti, Mariot, Donkey Kongit, Mega Manit sekä ajan hitti Turtlesit tulivat tutuiksi...

Teini-ikää lähestyttäessä pelaaminen vähän jäi. Meille tuli ensimmäinen PC-kone muistaakseni vuonna 1995. Siihenkin tuli pelejä, jotka nyt muistan valitettavan huonosti. Toisaalta kokeilin joskus Doomia ja Lemmingsiä, ja dos-pohjainen Rayman olikin tosi mukava, kun se meille saatiin.

Hassuina taisimme siskoni kanssa hankkia meille tuolloin jo vähän vanhentuneen Super Nintendon, jolloin Mariot, Donkey Kongit jne. palasivat rytinällä elämäämme. 

Sitten seurasivat opiskeluvuodet, jolloin pelaaminen väheni minimiin. Tosin tuolloinen seurustelukumppanini latasi koneelleni retropelit emulaattorilla, jolloin niitä tuli jonkin verran pelattua. En ole poistanut näitä ohjelmia vieläkään (mutta en kyllä juuri pelannutkaan)!

Nintendo Wii oli ilmestyessään niin kiva konsoli, että hankin sen itselleni, tosin vasta pari vuotta ilmestymisen jälkeen. Vanhat retropelihahmot ja uudet pelit valtasivat tällä kertaa minun ja puolisoni kodin.

Wiitä olen pelaillut viime vuosien aikana tasaisesti, noin kerran viikossa. Naakan kanssa pelaamista ei voi oikein harjoittaa, joten pelata voi meilla silloin kun Naakka nukkuu. Naakka on tutustunut pelien maailmaan hyvin vähän, olemme pari kertaa käyneet Pikku kakkosen sivuilla pelaamassa jotakin.

Mikäli aikaa olisi vähän enemmän, panostaisin varmasti tähänkin harrastukseen. Esimerkiksi Broken age ja Toren vaikuttavat mielenkiintoisilta uusilta peleiltä. Jostakin syystä myös Boulder Dashin klooni Supaplex (noin vuodelta 0) voisi olla hauska pitkästä aikaa.

En tykkää kovin väkivaltaisista peleistä enkä myöskään urheilupeleistä. Lähellä sydäntä ovat seikkailut, tasohyppelyt ja pulmapelit, joissa esimerkiksi etsitään kadonneita esineitä. Taistelua peleissä saa olla suurin piirtein Zelda -fantasiapelien verran! Retropelit taitavat olla juttuni.

Sain idean tähän blogikirjoitukseen tätä videota katsellessa: 







lauantai 12. syyskuuta 2015

Perjantain haasteita työpaikalla

Meillä on nykyään varsin hektistä (olen toistanut tämän blogissani varmasti useamman kerran), ja samoin oma kuntoni tuntuu heittelevän laidasta laitaan. Esimerkiksi kuluneella viikolla, kroppani kesti työntekoa mainiosti ma - to.

Kunnon paranemiseen vaikuttaa varmaankin se seikka, että olen onnistunut viimeinkin saamaan olemukseeni entistä ryhdikkyyttä, eli kroppani jaksaa taas pitää päätäni pystyssä, mikä helpottaa kummasti niskan alueen jumituksia.

Sittenhän minulle tuli perjantaina takapakki...Aamupäivä töissä meni oikein hyvin, mutta tällä kertaa hurja virheeni oli lounaalle lähteminen, sinne alakerran lounaspaikkaan, jossa yleensäkin käyn yhdessä muiden kanssa.

Huono olo alkoi ja tunsin niskassa kipua, kun olin ottamassa ruokaa seisovasta pöydästä. Sitten iski kramppi ja huimaus, ja jouduin lähtemään ruokalasta pois kesken, syötyäni noin yhden kolmasosan annoksestani.

Minulle taidettiin ruokalassa sanoa, että muista toki nousta työpäivän aikana välillä ylös jne., mutta en tainnut pystyä vastailemaan kuin nyökkäillen - huolehdin taukoliikunnasta varsin hyvin, mutta sehän ei aina auta, kun on vähän kinkkisempi vaiva.

Eihän siitä työnteosta mitään enää tullut, lähdin kotiin parisenkymmentä minuuttia aiemmin kuin olisi pitänyt. Onneksi päiväni jäi niinkin vähän lyhyemmäksi kuin tavallisesti...

Iltapäivällä iski vielä jonkinlainen vatsavaiva, jonka takia peruin iltamenonikin. Tänään olo on onneksi ollut parempi, mutta  yläkroppa on todella jumittunut. Olen yrittänyt ottaa rauhallisesti, ja kun puoliso lähti iltapäivällä ulos tytön kanssa, tein Pilates-sarjan meidän olohuoneessa. 

Maanantaina pääsen onneksi hierojalle, mutta maanantain työpäivä kieltämättä vähän jännittää. Se voi mennä huonosti, mutta on mahdollisuus, että menisi hyvinkin. Pahinta kunnon epävarmuudessa taitaa olla se odottelu, kun ei yhtään tiedä, miten joku tilanne sujuu.

Tai ei, pahinta on, että kropan reistailu ottaa egon päälle. Kun saa maistaa palasia ihan normaalista elämästä kuten työpaikalla olosta, alkaa ymmärrettävästi janota enemmän - että keho kestäisi ihan normaalit työ- ja lounastilanteet. 

Oli miten oli, ensi viikolla on varmasti uusi tilanne ja uudet kujeet. Onneksi näitä viikonloppujakin on - huomenna taidan mennä taas salille, tällä kertaa yläkroppatreeniin.


perjantai 11. syyskuuta 2015

Päivähoidollisia ajatuksia

Rva:lla ja puolisolla oli tiistaina Naakan vanhempainilta. Naakka on päiväkodissa pientenryhmässä, jossa on 12 lasta. Naakan päiväkotielämä on sujunut oikein hyvin, hän on ollut päivähoidossa nyt vuoden ajan.

Vanhempainillassa on mukava käydä. Paikalla oli tällä kertaa vain yksi Naakan ryhmän hoitaja sairaustapausten vuoksi. Hän puhui pienten ryhmän toimista ja tavoitteista todella kauniisti.

Hän kertoi, että suuri osa ajasta pienten kanssa kuluu perushoitoon. Se ei kuitenkaan ole huono asia, sillä ruokailun, pukemisten, riisumisten ja pottailujen aikana lapseen ollaan kontaktissa, hän voi välillä istua sylissä, jutellaan ja lapsi saa harjoitella toimimaan itsenäisesti.

Hän sanoi, että lapsen itseluottamus kasvaa, kun lapseen luotetaan. Tuo kaunis lause jäi mieleen ja tukee ajatuksena nyt myös omaa vanhemmuuttamme.

Vanhempainillassa keskusteltiin myös tulevista päivähoitoon kohdistuvista leikkauksista. Kun vanhemmilla on ja tulee varmasti olemaan yhä enemmän työttömyysjaksoja, tulee päivähoitojärjestelyihin muutoksia.

Entä, jos vanhempi jää työttömäksi ja lapsi siirtyy puolipäiväiseksi...kun vanhempi saa uuden työn, saako kokopäiväpaikan automaattisesti vai lentääkö lapsi pihalle tutusta päiväkodista jonnekin, missä sattuu olemaan tilaa, kysyin. Päiväkodin johtaja ei osannut vastata.

Puolipäiväisiä lapsia tulee todennäköisesti nykyistä enemmän. Se tarkoittaa mahdollisesti lasten jakamista aamu- ja iltapäivävuoroihin esim. 8 - 12 ja 12 - 16. Kuka haluaa tuon jälkimmäisen vuoron, jossa kaksi ekaa tuntia nukutaan?

Koska puolipäiväisyys lisääntyy, tulee mahdollisesti myös kiertäviä hoitajia, jotka paikkaavat hoitajien tarvetta vuoroin eri paikoissa - kuulostaa levottomalta.

Salaa mielessäni mietin lausumattomia kysymyksiäni: miten oman työllistymiseni käy, kun työkokeilussa vietettävän ajan tulee olla pidempi kuin tuo puolipäiväinen hoito? Jos saankin työn eikä lähipäiväkodissa ole kokopäiväpaikkaa, mitä teen, kun kroppani ei kestä työpäivän lisäksi pitkää päiväkotimatkaa?

Välillä tuntuu, että yleinen mielipide olisi, että nykyvanhemmat ovat laiskoja. Myös työttömät ovat laiskoja...minun täytyy kyllä olla aivan superlaiska, sillä olen sekä nykyvanhempi, työtön että vammainen, huh (sitä tosin en ole vielä kuullut, että nykyvammaiset olisivat laiskoja, siis entisajan vammaisiin verrattuna)!

Kaiken vyörytyksen ja ilkeiden puheiden keskellä olen kiitollinen seutumme vanhemmista, niistä, joiden kanssa pysähtyä juttelemaan ja jakamaan sitä jaksamista puolin ja toisin. Kauniit, kannustavat sanat - niillä olen jaksanut monia hankaliakin päiviä!

Meitä yhdistää, että olemme siellä ruohonjuuritasolla, josta puhutaan. Löydymme kodeista, pihoilta,leikkikentiltä, työpaikoilta ja aamuisilta kärryajeluilta päiväkotiin. Meitä bongaa myös esimerkiksi kauppareissuilta, terveyskeskuksen päivystyksestä ja lastenkirjaosastoilta.

Olen käsittänyt, että me emme saisi valittaa päivähoidon leikkauksista ja niiden haittavaikutuksista elämäämme, koska joukossamme on niitä, jotka "käyttävät hyväksi" nykysysteemiä, joka on kuulemma liian kallis.

Samalla olen tehnyt henkilökohtaisen päätöksen olla kuuntelematta. Teemme hyvää ja merkityksellista työtä, kukin omalla tavallamme ja olemme aivan mahtavia.

Mukavaa perjantai-iltaa ja alkavaa viikonloppua!


tiistai 8. syyskuuta 2015

Hyvästi, Nasu-marsu (2008 - 2015)


Meidän loppuviikosta tuli surullinen, kun Nasu-marsun vointi torstaina huononi. Aika hyväksi saatu takajalka paheni uudestaan, ja Nasulle tuli nuha. Perjantaina kävimme eläinlääkärillä arvioimassa tilannetta.

Nasu söi vielä, joten antibioottia kera kipulääkityksen päätettiin vielä yrittää. Perjantai-iltana Nasulle maistui vielä tomaatti, ja antibiootti aloitettiin.

Lauantaina kaikki kääntyikin huonompaan suuntaan. Nasu lopetti syömisen ja juomisen kokonaan ja meni puolihorrokseen. Silloin teimme päätöksen lopettaa antibiootin, sillä se tuntui olevan turhaa kiusaamista siinä tilanteessa.

Nasu vietti suuren osan lauantaita joko minun tai puolison sylissä. Välillä hän lepäilli häkissä. Illalla kutsuimme Naakankin silitämään Nasua, sillä arvelimme, että loppu on lähellä. Naakallekin piti antaa mahdollisuus Nasun hyvästelemiseen.

Myöhemmin illalla otimme vielä muutaman kuvan. Menimme nukkumaan puolen yön aikoihin ja laitoimme Nasun häkkiin. Matilda siirtyi nukkumaan Nasun viereen, aivan kylki kylkeen.

Yön aikana Nasu oli nukkunut pois seitsemän vuoden ja viiden kuukauden korkeassa iässä.

Sunnuntaina ajoimme mökille ja hautasimme Nasun Nipsu-marsun viereen.

Meillä on nyt Nasua kova ikävä, mutta suru on alkanut hiljalleen vaihtua onnellisuudeksi siitä, että Nasu oli luonamme näinkin pitkän ajan. Melkein seitsemän ja puoli vuotta on iso ikä marsulle, ja Nasu eli täyttä marsunelämää paria viimeistä päivää lukuun ottamatta.

Vanhana Nasu oli rauhallinen, sylissä viihtyvä tyyppi, mutta nuorena hän oli aikamoinen menijä. Hän tykkäsi kiipeillä ja hyppäsi hassuihin paikkoihin kuten kenkähyllyyn, jossa hän kävi tekemässä pissan puolisoni kenkään.

Nyt me käytämme aikaa Matildan tarkkailuun. Vaikka marsut ovat laumaeläimiä, Matilda ei enää välttämättä saa enää kaveria. Matildakin on jo yli 6-vuotias, ja koska aiomme jossakin vaiheessa pitää vähän taukoa marsuista, emme nyt aio uutta marsua ottaa.

Toistaiseksi Matilda vaikuttaa omalta, touhukkaalta itseltään, mikä on todella hyvä asia. Katsotaan, mitä tulevaisuus tuo tullessaan!


maanantai 31. elokuuta 2015

Edistysaskel, takapakki ja vähän erilainen viikonloppu

Toissapäivänä rva koki pienen, mutta niin ison edistysaskeleen: juoksin yksinäisellä iltalenkilläni noin seitsemän minuutin ajan! Mistään kovasta juoksusta ei ollut kyse, mutta tahti oli ihan tarpeeksi reipas.

Palataan hetkeksi helmikuun 12. päivään vuonna 2009. Tuolloin elin ajanjaksoa, jolloin juoksulenkit kuuluivat säännöllisenä osana elämääni. Mikään himojuoksija en ole koskaan ollut, juoksin, koska halusin hieman kehittää aerobista hapenottokykyäni ja koska se oli kivaa.

No, 12. päivänä tein juoksulenkin ja 13. päivänä niskani retkahti pyörtymisen ja kaatumisen seurauksena. Juoksulenkit vaihtuivat istumisen, pystyssä pysymisen ja kävelyn opettelun harjoitteluksi.

Vaikka edistyinkin vuosien varrella, niska on ollut pitkään siinä kunnossa, ettei se kestä tärähtelyä. Siksi juoksu on ollut kiellettyjen asioiden listalla. Nyt niska alkaa ilmeisesti kestämään uusia asioita pienessä määrin, ja uskalsin siksi liittää pienen juoksupyrähdyksen iltalenkkiini.

Kun pääsin kotiin, itkuhan siitä tuli. Tuntui ihan uskomattomalta juosta noin pitkä aika ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Olin samaan aikaan kauhean iloinen, kun onnistuin, ja kauhean surullinen viime vuosista, jolloin niin moni asia on ollut hyvin vaikeaa.

Kun siitä selvisin, keskityin tarkkailemaan ikkunasta, kuinka ratsupoliisit saapuivat hevosineen ja ohjeistivat talomme lähellä olevalla penkillä istuvaa miestä kaatamaan tölkkinsä sisällön maahan. Mies ei oikein tykännyt poliiseista (tai ratsuista)...

Tänään tulikin sitten kurja työpäivä, kun niska alkoi temppuilla parin tunnin työnteon jälkeen. Ensin iski kipu, sitten huimaus. Jumitus oli toki jo valmiina, edellisestä hierontakerrasta alkaa olla kaksi viikkoa, mikä on aika paljon.

Tänään on onneksi taas hieronta, täytyy toivoa, että niska toimii loppuviikon paremmalla yhteistyöllä. Jos ongelmia tulee, täytyy harkita, että pitäisin jonkun päivän vapaata/sairauslomaa. Tietysti on olemassa sekin mahdollisuus, että kaikki sujuu hyvin.

Naakka oli muuten koko viikonlopun hoidossa isovanhemmilla, hyvin oli mennyt! Rva ja hra puolestaan viettivät kahdestaan kotosalla koko viikonlopun ensimmäistä kertaa sitten Naakan syntymän.

"Onpas meidän normielämä varsin aktiivista", totesimme molemmat, kun vietimme puoliunessa leväten melkein koko viikonlopun. Aktivoiduimme toki muutaman kerran, katsoaksemme kaksi elokuvaa sekä lähteäksemme keskustaan lauantain lounasta metsästämään...

Sunnuntaina haimme Naakan kotiin, ja normitilanne jatkui. Naakka oli haltioissaan sateenvarjosta, jonka löysimme hänelle kaupungilta. Nyt hän odottaa seuraavaa sadepäivää ja meni jopa aamulla asioiden edelle kysyessään, koska sataa lunta.

Nasutkin saivat vähän enemmän huomiota viikonloppuna, tässä meidän eläkeläiset:


keskiviikko 26. elokuuta 2015

Satunnainen geokätköilijä

Kuulin aikanaan geokätköilystä ensimmäistä kertaa vuonna 2008. Ensimmäinen aiheesta lukemani artikkeli oli julkaistu Yhteishyvä-lehdessä. Kiinnostuin, sillä en ole oikeastaan päässyt kovin pitkälle seikkailukirjojen, esim. Viisikot, tähdittämästä lapsuudestani. 

Geokätköily on yksinkertaisesti kätköjen etsimistä (tai piilottamista) erilaisista ympäristöistä satelliittipaikannuksen avulla. Harrastus on maailmanlaajuinen.

Geokätköilystä voi lukea lisää vaikkapa täältä:


Vuonna 2008 minulla ei vielä ollut älypuhelinta, tuskin kovin monella oli. Aluksi taisin entiä kätköjä joko auton navigaattorin avulla tai siten, että katsoin kotona läppäriltä kätkön ja paikan, panin sen mieleeni ja lähdin etsimään.

Sittemmin, kun älypuhelimet tulivat, etsiminen (vaan ei aina löytäminen) helpottuivat.

Kun vuonna 2009 kaaduin ja sain niskan retkahdusvamman, oli geokätköily yksi harvoja harrastuksia, jotka enää onnistuivat. Geokätköilyssä kätköjen vaikeustasot ja maastot vaihtelevat, etsittäväksi voi valita vaikkapa kätkön, jonka voi hakea pyörätuolissa istuen.

Rva on kätköillyt enimmäkseen kotikaupungissaan. Hurjia kätköjä, jotka vaativat esim. kiipeilyä tai ryömimistä, rva ei ole hakenut. Sen sijaan on tullut kyykisteltyä ja kumarreltua siellä täällä ja näytettyä hassulta, mikäli kätkö on sijainnut maantasalla. 

Himokätköilijä rva ei ole, hyvä jos kuukausivauhti on keskimäärin kaksi kätköä. Silti, harrastus on ollut suhteellisen pysyvä eikä ole koskaan jäänyt kovin pitkälle tauolle. Omia kätköjä rva ei ole piilottanut, ehkä niitä ei jaksaisi hoitaa.

Rva suosittelee geokätköilyä harrastukseksi toisille kaltaisilleen, eli eri tavoin vammautuneille. Kätköjen etsiminen on oiva tapa saada ajatukset hetkeksi pois ongelmista, ja toisaalta harrastuksesta voi välillä pitää pitkiäkin taukoja. 

Meidän Naakka on myös tutustunut geokätköilyyn, ja kulkenut mukanamme monilla kätköretkillä. Naakka oli myös mukana, kun törmäsin pari viikkoa sitten sattumalta kätkön kunnostajaan (varsin hieno geokätkö oli huollossa takapihamme pöydällä). 

Kävi ilmi, että kyseinen henkilö on piilottanut useammankin kätkön alueellemme, ja olin jo löytänyt kaksikin hänen kätköään. Haluan löytää loputkin, ja olenkin menossa geokätköilemään heti, kun aikaa taas löytyy. 



perjantai 21. elokuuta 2015

Rva, parantumaton eläinfani

Tällä viikolla, mittaillessani akvaarion karbonaattikovuutta, tukiruokkiessani meidän Nasua ja todetessani, että Matildan kynnet kaipaavat leikkausta, pohdin, että kuinka minusta oikein tuli tällainen aikuinen eläinfani.

Minä synnyin koiraperheeseen. Tuo ensimmäinen hännänheiluttaja oli sileäkarvainen noutaja, Kreetta-niminen. Ensimmäisiin muistoihini kuuluu koiran tarkkailu ja silittely. Olen ollut koiralenkeillä mukana vauvasta asti.

Seuraava lemmikki oli ensimmäinen "omani", Pilkku-niminen marsu. Sain sen, kun täytin kahdeksan vuotta. Vähän pilkun jälkeen meille tuli Kukka-niminen kani, joka asui ensiksi Pilkun kanssa samassa häkissä, myöhemmin sille rakennettiin oma, iso häkki.

Kun olin kymmenvuotias, meille tuli toinen koira, sileäkarvainen noutaja Isadora. Siitä lähtien meillä oli kaksi koiraa ja kova vilske. Koirilla taisi olla pedit meidän keittiössä, josta ne tarkkailivat erityisesti ruuanlaittoa.

Kuudesluokkalaisena ihastuin tuttavaperheen luona akvaarioon. Yllätys yllätys, sellainen tuli meille, 63-litrainen.  Akvaarion maailma vei mennessään (no, hoitosuositukset olivat silloin hieman erilaisia kuin nykyään). Akvaario muuttui 97-litraiseksi ja vielä 180-litraiseksi.

Myönnän, että yhdessä vaiheessa huoneessani oli kolme akvaariota, pienissä akvaarioissa asui lähinnä kalanpoikasia.

Ollessani seitsemännellä luokalla alkoi pikkusiskoni kinuta marsua. Meille muuttivat tyttömarsut Minni ja Nana. Yläasteaika oli rva:lle vähän ankeaa kun rva:ta kiusattiin, mutta kotiin oli aina kiva tulla eläimiä hoitamaan.

Opiskeluaikana eläintenpitoon tuli kahdeksan vuoden mittainen tauko (osa lemmikkieläimiämme oli vielä henkissä ja asui vanhempieni luona). Sitten akvaario muutti minun ja puolisoni asuntoon. Siitä lähtien meillä on ollut akvaario keskeytyksettä.

Vähän myöhemmin meille tuli Nasu-marsu, sitten Nipsu-marsu Nasun kaveriksi. Nipsu-tytön jälkeen meille tuli vielä Matilda-marsu, joka sekin on ollut luonamme jo pitkään.

Minä yksinkertaisesti nautin, kun perheeseemme kuuluu muitakin kuin ihmisjäseniä. Myös niskavamman aiheuttama stressi ja suru on usein hetkeksi väistynyt meidän lemmikkieläimiä hoitaessa.

Lemmikkeihin liittyvät lapsuudenmuistot ovat myös hauskoja: mökkireissulle lähdettiin auto täynnä kamppeita ja pahimmillaan parin koiran ja parin marsun kanssa! Entäs sitten se kerta, kun lankapuhelin ei toiminut ja alakerrasta kuului isäni huuto: "Perskeles, kani on syönyt puhelinjohdon poikki..."

Sen lisäksi että lemmikit ovat ihania, niillä on iso ja korvaamaton stressiä lieventävä vaikutus. Ne eivät ole rva:lle vain harrastus, vaan kokonainen elämäntapa.

Minni-marsu vuonna 1995:



Nana-marsu vuonna 1998:


Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...