Kalakukko sulamassa

Kun pohdin, mitä voisin blogiini kirjoittaa, totesin, että minulla on vähän pysähtynyt olo. Moneen asiaan voisi tarttua, mutta se tarttuminen ei tunnu nyt oikein innostavan. Luulen, että aivoni alkavat nyt toipua loppusyksyn opiskelurutistuksesta :D 

Yksi essee on vielä jäljellä, ja senkin aion palauttaa tänään. Olen vääntänyt sitä nyt parisen viikkoa joulunpyhät poislukien. Kolme suoritettua arvosanaa menivät läpi erinomaisesti, kaksi kolmesta täysillä pisteillä. 

Mikähän siinä on, että edelleen pohdin noiden viitosten (siis asteikolla 1-5) olevan jonkinlaisia armoviitosia. En voi uskoa, että ehkä tenttivastaukseni ovat oikeasti olleet hyviä. Oikeastaan näitä suorituksia pitäisi jotenkin juhlistaa.

Mitenkäs tänään? Luulenpa, että meillä piipahtaa itse kunkin ystäviä kylässä. Lapsista todellakin huomaa, että ovat hengailleet lähinnä aikuisten kanssa suurimman osan lomaa. Molemmilla tuntuu olevan ylimääräistä energiaa varsinkin ilta-aikaan.

Omaan "tekemättömyyteeni" olen päättänyt olla kiinnittämättä huomiota - keksin yleensä omat projektini, kun aivoni saavat tilaa niitä kehitellä. Lisäksi on taloudenhoito ja sen sellainen, ja täytyy sitä palkkatyötäkin varmaan nyt kevääksi hakea ;) 

Eräs aikuinen ystäväni (erotuksena lasten ystävistä) tulee meille illemmalla kylään. Aikuisvieraiden määrä viime maaliskuusta lähtien on todella pieni - tätä vierailua on todella odotettu. Tämä vieras on myös Naakan kummitäti, joten ilo kyläilystä on moninkertainen.

Aloin eilen varovasti taivutella itseäni kuukausien opintoputken jälkeen. Se ei tehnyt mitään tulosta "putken" aikana, vaan kärsin sitten oikein urakalla opiskelun ohessa. Nyt toiveenani on, että yläselän saisi taas vähän parempaan kuntoon.

Kunnon lenkillekin olisi mukava päästä. Tänään Helsingin sää on melkein yhtä tylsä kuin näköjään muutenkin ;D Maa on yön jäljiltä valkoinen, mutta vettä sataa. Katsotaan, josko ulkoilu sujuisi sitten kun sade toivon mukaan lakkaa tai muuttuu jopa lumeksi.

Niin liikkumisessa kuin muussakin, luulen että lempeys itseä kohtaan on nyt parasta lääkettä. Takana on monta kuukautta 12-tuntisia opiskelupäiviä myös viikonloppuisin, eli arvatenkin otan nyt vähän rauhallisemmin. 

PS. Nyt on lähinnä pohdinnassa, mitähän herkkuja sitä illaksi laittaisi - minulla on nyt kalakukko sulamassa.

PPS. Hyasinttini päätyi näyttämään oikein mukavalta, vaikka se sojottaakin outoon suuntaan.

PPPS. Eräs lahjakortti, kirjakauppaan, polttelee nyt taskussa. En ole pitkään aikaan ollutkaan yhtä innoissani yhdestäkään lahjakortista näin paljon.

Lastenohjelmat - aikuiset kriitikkoina

Minulla ei varhaislapsuudessani ollut televisiota. Se oli turhuutta, ja lapsella pitäisi olla parempia virikkeitä (ihailen tässä vanhempieni suoraselkäisyyttä, varmasti näin onkin). Kuitenkin, Los Angelesin olympialaiset muuttivat ilmeisesti suunnan :D Tuosta ajasta jäi muutakin - itsellänikin oli pikkutyttönä kyseisten olympialaisten logopaita.

Luulisin, että ensimmäiset telkkariohjelmat, joita seurasin, olivat ilmeisesti Pikku Kakkonen ja Puoli Kuusi. Taisin viihtyä niiden parissa monta vuotta, sillä myös sisareni tapitti varmaankin niitä muutama vuosi myöhemmin.

Ihmemaaa Oz -piirretty on jäänyt mieleeni, harmi kun siitä ei ole edes pätkiä Youtubessa. Videovuokraamosta minulle lainattiin Matka maailman ympäri 80 päivässä (ei ollut tullut vielä telkkarista Suomessa) ja japanilainen animaatio Candy Candy, joka ei tainnut koskaan eksyä Suomen televisioon. 

Myöhemmin katselimme esimerkiksi lauantai- ja sunnuntaipiirrettyjä, aika isona seurasin vielä varsinkin Muumeja, kunnes tulin niin isoksi, ettteivät piirretyt enää kiinnostaneet.

Kun itse tulin äidiksi vuosikymmeniä myöhemmin, en ollut ollenkaan kartalla nykyohjelmista. Kokeilin Naakalle Teletappeja - eivät iskeneet ollenkaan. Naakka tykkäsi Pikku Kakkosen ohjelmista, jotka olen kummallisesti kerennyt jo unohtaa.

Touhi alkoi pienenä seurata ensiksi Puuha-Peteä ja sitten Palomies Sami valtasi ruudun, kunnes sen tunnari soi meidän kaikkien korvissa. Muumeja, sekä vanhoja että uusia, ovat molemmat lapset tykänneet katsoa. Moni suomeksi puhuttu ei-piirretty lasten elokuva on myös tullut suosikiksi. 

Tänä vuonna eräs suosikki ovat olleet mariopelipätkät Youtubesta, Lego Ninjago ja Naakalla muutama tubettaja. Naakka on vuoden aikana katsonut kaikki Disneyn piirretyt elokuvat, jotka olemme kirjastosta löytäneet, Touhikin monta niistä.

Olenko sensuroinut, mitä lapset saavat katsoa? Youtuben kanssa olen ollut melko tiukka - sen seuraamista vahdin aina tavalla tai toisella, kun siellä voi tulla vastaan mitä tahansa...lastenpiirrettyjen kohdalla en niinkään. Lapset osaavat itse tulla ilmoittamaan, jos joku kohta on pelottava. Eräs asia, jota olen rajoittanut, on katsomisaika - lasten täytyy kyetä myös keksimään leikkejä kotona ja ulkosalla tv:n katselun lisäksi.

Olen huomannut monen vanhemman nostalgisoivan oman lapsuutensa ohjelmia ja samalla kertonut, että heidän lastensakin täytyy mieltyä vanhoihin kunnon piirrettyihin. Tässä kohtaa olen suurimmaksi osaksi eri mieltä. Eiväthän ne 80-90-luvun piirretytkään olleet ensimmäinen piirrettyjen sukupolvi - jo yli 90-vuotias isoäitini näki Mikkihiiri-piirrettyjä 1930-luvulla elokuvateatterissa. 

Mielestäni aikuinen joutuu heti harmaalle alueelle, kun yrittää arvostella esimerkiksi nykyajan lastenohjelmia omasta näkökulmastaan. Emme yksinkertaisesti voi nähdä sitä, mitä lapsi näkee. Siksi olen päätynyt rajoittamaan katsomisaikaa jonkin näennäisen laadun sijaan.

En toki ole ollut täysin vaiti lapsuuteni ohjelmista. Tänä jouluna pukki toi lapsille Matka maailman ympäri 80 päivässä dvd-boksin, osaksi siksi, että haluan itse katsoa sen myös :D Touhiin ei niinkään iskenyt, mutta maailmasta ja maista kiinnostunut Naakka on tykännyt :) Nyt ollaan kuulemma jo Japanissa asti.

PS. Kun lastenohjelmia alkaa olla Niskasilla takana 7 vuotta, olen vain opetellut olemaan samassa tilassa lastenohjelman kanssa ja olemaan kuulematta lainkaan, mitä siinä sanotaan :D 

PPS. Emme juurikaan käy elokuvateattereissa ja tänä  vuonna vielä vähemmän - Touhi pitäisi kyllä viedä, kun tulisi sopiva elokuva.

PPPS. Joku mukava elokuva (aikuisten) olisi itsekin mukava katsoa tänä jouluna - lasten nukkumaanmenon jälkeen ei vain tahdo jaksaa.

Isompi koti?

40 ikävuoden lähestyminen aiheuttaa ilmeisesti pohdintaa myös rva:lle. Eräs asia, jota olen viime kuukausina pyöritellyt mielessäni, on asunto. Asumme edelleen samassa kerrostalokolmiossa, jonne muutimme Naakan synnyttyä. Viihdymme oikein hyvin.

Kuitenkin, onko se sitten omakotitalossa kasvaneen ajatus, että jonkinlainen omistusasunto pitäisi "suorittaa" jossain vaiheessa, vaikka ei edes halua. Tai en minä sitä oikeastaan vastusta - asia ei vaan kiehdo niin paljon, että päätyisin suorittamaan toimenpiteitä asian edistämiseksi.

Ne toimenpiteet tuntuvat kuitenkin meille liian rajuilta. Se tarkoittaisi käytännössä poistumista koko alueelta. Seitsemän vuoden aikana olemme tutustuneet tähän yhteisöön, ja lapset ovat kasvaneet siinä. Naakan spesiaaliluokka jäisi myös tänne. 

Toki sopeutuisimme muuallekin, varmasti voisimme elää hyvää elämää hyvinkin erilaisessa ympäristössä. Enkä tiedä, ajattelisinko asumisasiasta myös tulevaisuudessa näin - voinhan keksiä jotakin uutta ja ihmeellistä. 

Joka tapauksessa, mikäli lottovoittoa ei tule, emme ole toistaiseksi muuttamassa vuokrakolmiostamme mihinkään. Juuri nyt ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää koti kunnossa, mutta ehkä lähivuosina joudumme vähän järjestelemään, jotta jokaisella perheenjäsenellä olisi tarpeeksi tilaa kodissamme.

Sinänsä olen tykännyt, nyt kun lapset ovat olleet pieniä, että olemme tosiamme lähellä - ja asuuhan tällä perhekoolla ihmisiä pienemmissäkin neliöissä - 74 neliötä on oikeastaan aika paljon. Ehkä jokin, jota kaipaan hieman, on oma sauna. Meillä oli vähän aikaa saunavuoro joitakin vuosia sitten, mutta lapsiperheen hulinat ajoivat ajastetun saunavuoron ohi.

Lasten kohdalla tilanne on, että Naakka on pari kertaa väläyttänyt tarvitsevansa oman huoneen. Toisaaalta hän ei meinaa uskaltaa nukkua yksin edes kerrossängyn yläsängyssä, vaikka Touhi nukkuu alasängyssä. Aamuyön "ralli" suuntautuu aikuisen viereen. Olen useamman kerran kysynyt, haluaako Naakka oman kirjoituspöydän - ei kuulemma vielä tarvitse.

Kun painostus käy suureksi, seuraava siirto taitaa olla lastenhuoneen ja minun makuuhuoneeni muuttaminen toisin päin. Jos lapset haluavat omat tilat, voi väliin varmaankin laittaa hyllykön tai jotakin vastaavaa. 

Radikaalein muutos olisi minun sänkyni siirtäminen olkkariin, jolloin kaksi makuuhuonetta vapautuisi lasten omiksi huoneiksi. Sekin on mahdollista, mutta en ole itse vielä ihan valmis näin suureen siirtoon :) Kuitenkin, tilaa on mahdollista "taikoa" lisää, vaikka asumisneliöt eivät vähään aikaan muutu miksikään.

Erään asian olen kuitenkin päättänyt: tavaroille en isompaa kotia hanki. Niiden määrän täytyy pysyä sellaisena, että kaikki mahtuu näihin neliöihin. Olen todella harkitsevainen tavaroiden suhteen, miinuksena tästä ehkä lasten lelut ;) , mutta ne vähenevät sitten, kun lapset kasvavat.

Kotini ei ole todellakaan minimalismin helmi, enkä itse ole järjestyksen jumalatar. Meillä nyt vain on tietyt tavarat tietyissä paikoissa, ja tällä hetkellä eniten tilaa vievä asia ovat lasten kausivaatteet. Tilaa löytyy niillekin, mutta jostain kumman syystä vaatteet muuttuvat suuremmiksi joka vuosi :D 

Ripustaessani pyykkejä milloin minkäkin huoneen nurkkaan, huomaan myös joskus kaipaavani kodinhoitohuonetta. Ajoittain kaipaan myös omaa pihaa. Kuitenkin, asuinalueemme on tähän mennessä voittanut. Olen edelleen iloinen tästä kodista ja alueesta sen ympärillä. 

PS. Ajatukset siitä, mitä aikuisen ihmisen pitäisi saavuttaa, ovat oikeastaan aika huvittavia. 

PPS. Olen huono isoissa muutoksissa, joten asuntomme kelpaaminen vielä myöhempiinkin elämänvaiheisiin on minusta oikein lohduttava ajatus.

PPPS. Jos joku on asunnossamme surkea, se on nettiyhteys. Talon netti pätkii hyvinä päivinä vain vähän, huonoina netti ei meinaa toimia ollenkaan. 

Jouluhulinaa

Niin se jouluaika keplottelee itsensä myös Niskasten matalaan majaan. Niin, oikeastaan joulua alettiin intoilla jo lokakuussa, kun Naakka katseli tubevideoista joulukalenterien koe-avaamisia ja teki sen pohjalta tarkan analyysin, millainen hänelle pitää hankkia ;) 

Tonttulakkeja lapset alkoivat pitää päässään marraskuussa, ja nyt on ainakin Naakalla maha kipeänä jännityksestä. Odotus taitaa tuntua todella pitkältä. Minä taas pohdin, että hemmetti, mitä kaikkea täytyy tehdä siihen mennessä.

Oikeastaan en tee enää paljoakaan. Pienimuotoista siivousta meillä on tehty pitkin viime viikkoja - sekaista täällä on siitä huolimatta :D En oikein älyä joulusiivousta - jos joitakin asunnon kohtia putsaa kerran vuodessa, niin ei sitä nyt joulukiireisiin kannata niputtaa. Toisaalta, jos tunnelma syntyy siitä, niin mikä ettei.

Meillä on leivottu torttuja ja pipareita, ja ne on jo syöty, eli jos haluamme lisää, niitä täytynee leipoa /ostaa taas. Olen hankkinut hyasintin (kukat eivät taida aueta jouluksi) ja laittanut keittiön pöydän päälle joululiinan. Mikäli pysymme terveinä huomiseen, jouluateriasta saan lähettää pian kiitokseni muualle.

Odotan joulunpyhiltä eniten oleilua lasten kanssa. Olen joutunut todella paljon keskittymään muuhun kuin heihin viime kuukausina, vaikka työni tulokset tulevat kyllä aikanaan heidänkin edukseen. On hauskaa, kun lapset ovat jo niin isoja, että omaehtoinen jouluhössötys onnistuu ilman minun sekaantumistanikin.

Yksi, mikä näyttää puuttuvan, on talvinen sää. Se pysyttelee itsepintaisesti pois täältä etelärannikolta, mutta ehkäpä säätyyppi viimein muuttuu seuraavien viikkojen aikana. Ei siinäkään muuta kuin että maisemat olisivat nätimmät ja lapset pääsisivät pulkkamäkeen ja ehkä myös luistelemaan.

Eilen iltapäivällä ip-kerhosta asteli kotiin iloinen Naakka ensimmäisen joulutodistuksensa kanssa. Istuimme yhdessä tarkastelemaan todistusta, joka oli oikein hyvä :) Näin on selvitty Niskasten ensimmäisestä peruskoulusyksystä. 

Koulunkäynti on koko ajan helpottanut sitä mukaa, kun Naakka on sopeutunut olemaan koululainen. Nyt läksytkin ovat mieluisampaa tekemistä, ja ei niitä onneksi ekaluokkalaiselle niin paljon tule. Todistus kertoi meille, että kun Naakka jatkaa kevään samaan malliin, niin hyvä tulee.

Naakka ja myös Touhi ovat juhlineet jouluhulinansa päiväkodissa ja koulussa ilman meitä vanhempia. Ilmeisesti molemmat ovat nauttineet juhlinnasta, mutta onhan tämä ollut hieman haikeaa, kun vanhemmat eivät pääse näkemään juhlahetkiä. Ehkä ensi vuonna sitten pääsemme.

PS. Tavoittelen tässä koronalukujen selvää laskua täällä pääkaupunkiseudulla, niin voisin mennä viimein leikkaamaan joka suuntaan hapsottavan koronatukkani.

PPS. Yritän parhaillaan sopeutua ajatukseen, että minun täytyy tänäänkin vielä opiskella.

PPPS. Oikein mukavaa joulua blogini lukijoille, mikäli en enää huomenna uutta kirjoitusta tee <3 

Sauvasirkan (ja meidän tuleva) viimeinen matka

Sauvasirkkaterraario on nyt kuulunut olohuoneeseemme puolisen vuotta. Elo lemmikkien kanssa on sujunut rauhallisesti. Perushoito sujuu niin, että ne saavat salaatinlehden iltaisin ja samalla suihkutusta sumutepullosta. 

Noin viiden päivän välein kiikutan terraarion olohuoneesta keittiön pöydän ääreen ja puhditan jätökset lasiseinistä ja pohjalta. Tässä samalla poistuvat myös sauvasirkkojen munat, jotta kanta ei pääse kasvamaan liian villisti. Munat täytyy pakastaa ennen bioroskikseen laittamista, ja pakastaminen onnistuu helposti, kun siirrän pohjalla olleet talouspaperit myttynä pakastepussiin ja pussin pakkaseen muutamaksi päiväksi.

Sauvasirkkojen "keppimäisyys" jaksaa yhä kiinnostaa. Niitä otetaan terraariosta ulos varsin harvoin, koska ne eivät siitä pidä. Lähinnä silloin, kun joku vieras haluaa selfien sauvasirkan kanssa, niin hän sellaisen saa. 

Kuitenkin, yksi kolmesta alkuperäisestä sauvasirkasta tuli tiensä päähän viime viikolla. Touhi sanoi kuolleen sirkan nähdessään "voi rassukkaa". Illan mittaan Touhista tuli surullinen ja vähän itkuinen. Hän istui pitkään sylissäni sohvalla (ei ihan Touhille tyypillistä toimintaa).

Touhi tykkää miettiä asioille selityksiä, ja sauvasirkan kuolemasta hän pääsi aina maailmanloppuun asti. Silloin nousemme kuulemma suureen avaruusalukseen, jolla pääsemme uudelle planeetalle. Elämme siellä, kunnes sekin loppuu. Silloin tulee Touhin mukaan taas "vanha aika", ja pääsemme takaisin maan päälle. Silloin odotan kuulemma häntä uudestaan, ja kun hän taas syntyy, hän ei itke syntyessään, koska vanha maailma on hänelle tuttu kuten äitikin <3 

Aivan mielettömän hienoja ajatuksia 4-vuotiaalla! Hän on tullut ajatteluikään ja tykkää selvästi pohtia. Suru sauvasirkan kuolemasta kertoo myös siitä, että Touhi on empaattinen ja miettikin kovasti, miltä kuolema mahtoi sauvasirkasta tuntua.

Meillä on nyt jäljellä kuusi sauvasirkkaa, joista vielä kaksi on tätä vanhempaa sukupolvea. Kovin pitkäikäisiä nämä "pikkuiset" eivät ole, mutta mielenkiintoisia ne ovat kieltämättä olleet. Jää näkyväksi, kokeilemmeko joskus myöhemmin jotakin toista hyönteislajia - niitä näyttää olevan eläinkaupassa nyt tarjolla. 

PS. Onnistuimme viimein siivoamaan akvaarion ulkosuodattimen - yllättäen vesi alkoi kiertää akvassa vähän paremmin :D 

PPS. Lapset ovat sitä mieltä, että meille pitäisi hankkia koira. Minä taas olen sitä mieltä, että lapsissa on toistaiseksi ihan tarpeeksi hoitamista. Hamassa tulevaisuudessa sitten.

PPPS. Minä näköjään olen ja pysyn lemmikkifanina - samalla minulla on onneksi harkintakykyä, millaisia lemmikkejä taloudessa voi ruuhkavuosina pitää.

Ruisleipä ja sarjakuvaraamattu - muitakin, kuin opiskeluhetkiä

Viime kuukauteen on toki mahtunut vähän muutakin kuin opiskelua. Pari viikkoa sitten tein elämäni ensimmäisen leipäjuuren. Olin pohtinut asiaa jo aiemmin, mutta nyt pääsin toteuttamaan sen. Leipäjuuri valmistui Marttojen ohjeella, ja sitä oli hauska tehdä. 

Laitoin juuren alulle (ruisjauhot ja vesi) ja "ruokin" sitä samoilla aineksilla. Neljän päivän kuluttua happamalta ja etikkaiselta tuoksuva juuri oli valmis. Juurileivän teko on maltillista puuhaa. Myös esitaikinan ja varsinaisen taikinan sekä vielä valmiiden leipien pitää kohota melko pitkiä aikoja.

Leipomaan pääsin kuitenkin ennen pitkää. Sain aikaiseksi kaksi ruisleipää, joiden koostumus ei ehkä ollut täydellinen (hieman vähemmän jauhoja ensi kerralla), mutta jotka maistuivat mainioilta ja maku vain parani seuraavina päivinä.

Leipäjuuressa ja ruisleivässä on jotakin valtavan alkukantaista - ajattelin leipoessani entisajan leipomispäiviä, joiden tuloksena olivat ne kymmenet reikäleivät, jotka nostettiin leipävartaaseen kuivumaan. Ihan tätä en aio meillä toki demonstroida, mutta nyt minulla on kuivatettu leipäjuuri pakasterasiassa odottelemassa uutta leivontakertaa. Seuraava projektini on ehdottomasti vaalean leivän juuri.

Naakan lukutaito on kehittynyt syksyn aikana valtavasti - hän on lukenut jälleen kaikki kirjaston kirjat (omat jo aikoja sitten). Oman kirjastokortin hän sai lokakuussa, kun kirjastoauto poikkesi lähistöllämme. Koronatilanteen taas huononnuttua lakkasimme käymästä kirjastossa, ja kärsimme nyt kaikki lukuvimmassamme. 

Naakan lukuhetket sijoittuvat päivässä aikaan koulupäivän jälkeen. Silloin hän vetäytyy kerrossängyn yläsänkyyn lukemaan. Toinen lukuhetki on illalla valojen sammuttua - silloin hän lukee taskulampun kanssa. 

Viime aikojen suosikkeja ovat olleet Koululainen-lehti (suuri kiitos, isovanhemmat) ja sarjakuvaraamattu, jonka lainasin hänelle viimeisellä kirjastokerrallani ennen nykyistä tilannetta. Sarjakuvaraamattua Naakka jaksaa lukea moneen kertaan. En ole varma, onko hänellä varsinaista uskonnollista vakaumusta, mutta hän on kiinnostunut sekä uskonnosta että historiasta. 

Itselläni lukuvimma vähän stoppasi, kun luin hullun lailla opiskeluihin liittyvää kirjallisuutta. Nyt voisin lukea taas jotakin huvin vuoksi, kun vain olisi luettavaa. Minulla on kirjahyllyssä paljon kirjoja, joihin haluan usein palata, mutta nyt kaipaisin jotakin uudenuutta. Uskon saavani sellaista lähipäivinä ;) 

PS. Yksi iso sauvasirkka siirtyi ajasta ikuisuuteen. Touhi muuttui sen seurauksena mietteliääksi. Kirjoitan Touhista ja kuoleman kohtaamisesta myöhemmin.

PPS. Kerkesin tällä viikolla täyttää 39 vuotta. Pidän tästä iästä valtavasti.

PPPS. Kuusikin piti hakea eilen. Yritin selittää lapsuuteni perinnettä koristella kuusi vasta aatonaattona - ehdotustani ei otettu kuuleviin korviinkaan.

Kiputilapäivitys pitkästä aikaa

Ihmettelen parhaillaan, miten saan taas kroppani toimimaan urakan jälkeen. 27-vuotiaana saamani niskan retkahdusvamman vuoksi tietyt asiat kehossani eivät vieläkään toimi tai palaudu, kuten niiden pitäisi. 

Ideaalitilanne olisi, jos voisin elää sillä tavalla, että ongelmia kroppaan tulisi mahdollisimman vähän. Minun ei pitäisi lukea tai olla tietokoneella tuntikausia, kuten olen nyt joutunut tekemään. Jopa verkkoluennot ovat pirullisia - pari tuntia luennolle osallistumista aiheuttaa tuskaisen illan ja yön.

Tällä hetkellä minulla on jonkinlainen tulehdus olkapäässä ja hermosärkyä oikeassa kädessä. Kun niskaa kääntää, se on niin jumissa, että se rutisee päätä käännettäessä. Minua myös huimaa ajoittain. Selkä on yhtä levymäistä jumittunutta kappaletta.

Pystyn jonkin verran taistelemaan jumittumista vastaan säännöllisellä jumpalla, tauoilla ja lenkille lähtemisellä. Se, että saisin niillä aikaan suhteellisen kivuttoman "normaalitilan", on utopia, josta olen luopunut jo aikaa sitten.

En hylkää jumppaa ja liikettä, mutta hyväksyn, että mikäli rasitus on sellainen kuin viime kuukausina, niillä pystyy vain hillitsemään tulipaloa, ei sammuttamaan sitä. Parhaiten auttaa, kun työtehtäväni muuttuvat taas pois päätetyöstä.

Olen saanut piikkimatosta lyhytaikaista helpotusta jumittumiseen. Piikkimatto ei ole minulla säännöllisessä käytössä, mutta tällaisessa tilanteessa siitä on ollut hyötyä. Pitää hieman sortteerata illan aikatauluja, jotta piikkimatolla makaaminen sopisi järjestykseen. Olen muun muassa tehnyt Naakan kanssa puheterapiaharjoituksia, kun olen ollut piikkimatolla ;) 

Tavallaan koen, että "suuri yleisö" on koronarajoitusten myötä saanut tutustua sellaisten ihmisten elämään, joilla on jokin pitkäaikaissairaus. Pitkäaikaissairaat vain joutuvat rajoittamaan toimiaan ja pitämään sairautensa mielessä vuosikausia - koronan kohdalla homma loppuu aikanaan.

Olen onneksi kyennyt rakentamaan monilta osin sellaisen elämän pitkäaikaissairauteni rinnalle, josta pidän. Se on vaatinut jonkin verran ponnisteluja, varsinkin silloin kun vammautumisesta oli vasta vähän aikaa ja oireet haittasivat nykyistä enemmän. Esim. oikea käteni toimi varsin huonosti Naakan vauva-aikana, mutta on parantunut siitä.

Kuitenkin, välillä v*tuttaa, kun pitää olla jäykkä ja kivulias. Kuitenkin, saahan elämässä jokin asia harmittaa, ja sen harmituksen voimalla jaksan revetä sellaisiin tehtäviin, jotka minun täytyy kumminkin tehdä. Onneksi alkuvuosi tulee olemaan sellainen, että saa pitää taukoa opiskelusta ;) 

PS. Alkuvuosi tulee toivon mukaan menemään vähemmillä särkylääkkeillä ja relaksanteilla.

PPS. Onneksi lenkille on päässyt helposti aamuisin, kun saatan Naakan kouluun. Iltaisin lenkkeily on hankalaa, kun perhe pitää ruokkia, läksyt pitää valvoa ja aina lapsilla on joku aktiviteetti, jota pitää järkätä - äidit eivät kai sitten tarvitse omaa aikaa ;) 

PPPS. Ainakin näinä huonompina kausina huomaa, että välillä kroppa on ollut paremmassakin kunnossa.

Putkiaivot

Jos jokin kuvaa viime aikojen olemustani, se olkoon "putkiaivot". Olen näiden viikkojen aikana saattamassa loppuun tämän vuoden opiskelut, yhteensä 30 op pitäisi olla kasassa vuoden loppuun mennessä. 

Syksyn opiskelujen "huipennus" painottuu marras- ja joulukuuhun. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että ei hajuakaan, miten itsenäisyyspäivä jne. menivät. Olen vain opiskellut. Lukenut ja kirjoittanut esseitä. Lopun ajan olen antanut lapsilleni.

Kun olen käyttänyt viimeiset puoli vuotta elämästäni opintojen tekoon, mitä on vuorossa seuraavaksi? No, karkeasti sanottuna työttömyys. Ei vaan - on minulla sentään jokin käsitys, mitä aion keväällä tehdä. Helmikuussa on haku seuraaviin opintoihin, jotka alkavat syksyllä, jos niihin pääsen.

Tämän urakan jälkeen en voi sanoa, että lähtisin syksyllä opiskelemaan intoa uhkuen ;) Toisaalta, ensiksi tulee talvi, kevät ja kesä. Ehkä sen jälkeen taas on voimia enemmän.

Ajat ovat olleet oudot, Perheen toinen aikuinen lohkaisi eilen. Hän sanoi, että voisimme suunnitella tekevämme ensi syksynä jokin ulkomaanmatkan. Olin aivan ihmeissäni. Äkkiä sitä tottuu, ettei mihinkään voi mennä. 

Kuitenkin, jos nyt rahaa löytyy, jonkinlainen reissu, edes pitkä viikonloppu, olisi pitkästä aikaa mukava. Ajatus matkustamisesta vauvan tai taaperon kanssa ei missään vaiheessa innostanut, mutta nyt Naakka ja Touhi lienevät tarpeeksi isoja. 

Edelleenkin, en oikein osaa ajatella, että liikkuminen maasta toiseen voisi olla mahdollista jo niinkin pian. Eihän se mitenkään varmaa ole, mutta jos rokotukset alkavat, moni asia varmaankin avautuu ennen pitkää. Riskillä ei matkalle kuitenkaan lähdetä.

Joka tapauksessa - hauskoja asioita ensi vuodelle on varmaankin lupa suunnitella. Tein ystäväni kanssa taannoin 20 kilometrin kävelylenkin Poronpolulla. Jotakin vastaavaa olisi älyttömän hauskaa tehdä myös keväällä. 

Kun saan nostaa nenäni irti kirjasta/ruudusta, en aio vähään aikaan lukea mitään älyllistä. Alkuvuosi olkoon omistettu...vaikkapa chick litille! Voi, kun koronatilanne helpottaisi, niin pääsisin liikenteeseen museokorttini kanssa - enkä vain minä, vaan myös lapseni. 

Joulu? Siihen on onneksi jo olemassa jonkinlainen suunnitelma. Alan myös olla sitä mieltä, että lasten joululahjat on nyt pääasiassa hankittu. Ostoskeskus naapurissa on kyllä kätevä - olen voinut silloin tällöin hankkia lahjan tai pari kaupassa käydessäni.

Sinänsä, olen varmaankin lähinnä väsynyt. En ole varsinaisesti alakuloinen, mutta lähes 39-vuotiaat aivoni ovat näemmä joutuneet koetukselle ;) Aion hemmotella itseäni kaikenlaisella hömpällä, kunhan kaksi loppuesseetä ja tentti ovat alta pois.

PS. Kaikki lasten joulujuhlat, siis päiväkodin ja koulun, on peruttu. En suoraan sanottuna ole täysin surullinen, että jouluviikot eivät ole täyteen buukattuja tänä vuonna.

PPS. Pirhana, yksi uusi sauvasirkka on ilmestynyt terraan - olen poistanut munat ( :D ) parhaani mukaan, mutta yksi on päässyt livahtamaan.

PPPS. Molemmat lapset uskovat vielä täysillä joulupukkiin. Tänä jouluna minäkin taidaan heittäytyä samaan tunnetilaan. 

Toive ensi vuodelle

Olen pitänyt blogissani epätavallista, viikkojen hiljaisuutta. Blogi on ollut minulle tärkeä ilmaisukanava, joka on vähän muuttanut vuosien mittaan muotoaan, mutta toivottavasti pysynyt jotakuinkin samanlaisena ajan kuluessa. 

Mitään negatiivista ei kuitenkaan ole tapahtunut, olen vain joutunut uppoutumaan opintoihini niin, että minkäänlaisia mahdollisuuksia juuri millekään muulle ei ole ollut. Nyt en ole voinut pitää viikossa kuin yhden päivän, jolloin opiskelen vähän vähemmän.

Kurssini, nämä kolme, alkavat olla jo loppusuoralla. Pirullisesti kuitenkin niin, että lopputentti ja kaksi kymmenen sivun loppuesseetä ovat vielä kirjoittamatta. En ole pystynyt "läksyiltäni" alkaa kuin lukea lopputenttiin, tosin toisen esseen aihe annettiin vasta toissapäivänä.

Äitinä olo, se käytännön puoli, on sujunut siinä sivussa - onneksi lapsilla on isä, joka pystyy rajoittamaan työntekonsa virka-aikoihin. Itse tunnen olevani niin loppu, että täytynee ottaa tammikuun alku vähän rennommin.

En ole kuitenkaan loppu täysin negatiivisella tavalla. Asiat ovat rullanneet itse asiasssa ihan hyvin. Pihalla tunnen olevani vain yhdellä kolmesta kurssista (se onkin vähän pidemmälle ehtineiden opiskelijoiden kurssi, minulta puuttuu lähinnä teoriapohjaa), mutta kaksi muuta sujuvat hyvin.

Suurin osa oppimastani (tai asioista, joista olen saanut tietää) on mielenkiintoista - tunnen olevani pitkästä aikaa tilanteessa, jossa teen jotakin juuri minulle tärkeää. Luulen, että minun pitäisi aika ajoin tehdä jotakin sellaista, jota olen nyt tehnyt.

Olen ehtinyt vähän hankkia joululahjoja, lähinnä lapsille. Vaikka yleensä painotan materian sijaan muita asioita, tekee tänä jouluna mieli hemmotella mahdollisuuksien mukaan. Lapset ovat jaksaneet uskomattoman hyvin koko vuoden, vaikka se on ollut täynnä kieltoja ja rajoituksia. 

Nyt tiukentavat toimiaan varmaankin kaikki (ainakin täällä pääkaupunkiseudulla), mutta meillä ei ole menty syksyn aikana esimerkiksi Hoplopiin tai uimahalliin, koska emme ole halunneet ottaa riskejä. Näitä on itketty meillä kotona monet kerrat, ja on ollut vaikea pysyä tiukkana. Kukapa haluaisi kieltää lapsiltaan asioita, joita heidän ympärillään olevilla samanikäisillä ja -arvoisilla lapsilla on mahdollisuus tehdä.

Meillä on kuitenkin toisella puolella vaakakupissa ikääntyvien läheistemme turvallisuus. Tässä pitää varmaankin mainita myös omani, astma, jonka oireet eivät ole puoleen vuoteen lääkityksestä huolimatta helpottaneet tarpeeksi. Nyt näkyy tosin jo vähän valoa tunnelin päässä. Lisäksi on Touhi, jolla menee "putket" tukkoon perusflunssastakin.

Tottakai tiedämme, että arvokkaampaa on mahdollisuus pysyä terveinä ja tavata edes joskus läheisiämme, mutta valinnat ovat silti vaikeita. Toivottavasti edes osa ensi vuodesta olisi lähempänä sitä normaalia, johon totuimme alkuvuoteen 2020 asti. 

Lapsetkin ovat selvinneet hienosti: Naakka teki jo marraskuun puolella kaikki matematiikan tehtävänsä - kevätpuolen kirja aloitetaan vasta sitten tammikuussa. Touhilla menee päiväkodissa hienosti - hänelläkään ei ole mitään hätää.

Kuitenkin, kaiken tämän kokemamme jälkeen toivomme, että saisimme edes loppukesästä alkaen sellaisen maailman, jossa olemme tottuneet elämään. Sekin tulee olemaan muutosten vuosi, mutta pysyköön sen perusta vakaampana kuin aiemmin, tänä vuonna. 

PS. Taidan lähitulevaisuudessa kirjoittaa parikin riviä kehostani, joka prakaa niin ylähengitysteiden kuin yläselänkin osalta.

PPS. Kirjoitanpa myös harrastuksistamme - siitä miten kuusi sauvasirkkaamme jakselevat tai mitä olen viimeisimpänä keksinut (sellaista, mitä en ole aiemmin tehnyt).

PPS. Touhi aikoo kuulemma aloittaa 87-vuotiaana uuden talvisodan. Mitäs pyysivät kylmiltään Touhilta puheenaihetta päiväkodin ruokapöytäkeskusteluun ...