Pari päivää sitten hankin jotakin huvittavaa Tokmannilta - ryhtiliivin. En ollut perehtynyt koko ryhtiliiviasiaan aiemmin, mutta niissäkin on ilmeisesti ollut viime vuosina jokin buumi.
Minulla oli nuorena todella hyvä ryhti. Se alkoi huonontua itse asiassa vähän erikoisella tavalla.
Opiskeluaikana minulla oli paljon alaselkäkipuja. Elettiin aikaa ennen somea ja älykännyköitä. Oikeastaan minulla ei ollut edes vielä omaa tietokonetta. Minun alaselkäni kipeyttivät yliopiston penkit.
Helsingin yliopiston päärakennuksessa oli ainakin silloin melkein jokaisessa luentosalissa kirkonpenkkimäiset puupenkit, ja pöytätaso oli kapea ja kalteva, lyhyelle ihmiselle liian kaukana penkistä...
No, penkeistä en päässyt eroon, joten menin fysioterapiaan. Muistan vieläkin, että fyssari oli varmaankin pätevä, mutta todella kolkko sanomisissaan.
Häneltä kuulin joka tapauksessa ensimmäistä kertaa, että yläselkäni on liian suora, siis asennoltaan, ja liikkumaton. Arvatkaa, ymmärsikö rva, että sitä selkää pitää laittaa kumarampaan. Oikeastihan sitä olisi pitänyt alkaa mobilisoida.
Miten saatoin ymmärtää niin väärin? No, eihän nuori ihminen ole yleensä kovin perehtynyt fyssareiden sanastoon. Eihän sitä liian suoraa yläselkää ilman luonnollista notkoa itse saa asentomuutoksilla kuntoon - siis ainakaan yläselän asentomuutoksilla.
Niskavamman jälkeen olen taas mennyt kumarassa, kymmenen vuotta. Välillä se auttoi huimaukseen, siis silloin, kun huimaus oli vielä päivittäinen osa elämääni.
Nykyisin olen huimauksen suhteen enemmän kuin valmis suoristamaan taas ryhtini. Ongelmana on vain, että en itse pääse hyvään ryhtiin. Yrityksiä on viime vuosien aikana ollut, mutta en ole saanut oikeaa asentoa haettua.
Ryhtiliivin ostin puoliksi tsoukilla. Itse asiassa, se ohjaa hartiat aika kivasti parempaan asentoon. Kun sitä käyttää muutamia tunteja päivässä, hakeutuu selkä parempaan asentoon, vaikka liivi ei olisikaan päällä.
PS, Katsotaan, tuleeko tästäkään taas mitään. Ehkä kyllästyn koko projektiin. Iän myötä mukavuusalueella pysyminen on todennäköisempää kuin aiemmin. Tosin olen poistunut sieltä vaikka miten usein viime vuosina.
PPS. Työpaikalle en taida tuon kanssa lähteä - en kuitenkaan jaksaisi olla sen kanssa koko päivää, ja riisuminen tuntuu rasittavalta.
PPPS. Olen huomannut, että liivi päällä kannattaa esim. tehdä kotiaskareita, mutta myös käydä vaikkapa lenkillä, jolloin liike on vaihtelevaa.
tiistai 31. joulukuuta 2019
lauantai 28. joulukuuta 2019
Pieniä otteita lomasta
Me Niskaset olemme viihtyneet lomalla oikein hyvin. Lapset ovat jo niin isoja, ettei itse tarvitse aina nousta sängystä ylös, kun he heräävät. Molemmilta onnistuu leikkiminen ja telkkarin katselu, isommalta aamupalan laitto (useimmiten).
Lomalla olemme esimerkiksi...
Ihmetelleet kuralätäköitä. Loska on lumen olomuodoista paras, jos Touhilta kysytään. Mitä kuraisempi lätäkkö, sitä pidempään Touhi viihtyy sen äärellä. Vaatteet ovat sen mukaisessa kunnossa.
Minä lenkkeilin eräänä iltana hämärässä puutarhapalstojen ohi, ja nappasin salaman kanssa tämän hieman aavemaisen kuvan palstasta. Kas kummaa, puutarhainnostukseni alkoi näin keskellä talvea kasvaa.
Olen jo kerennyt pohtia, mitä kaikkea kivaa palstalle istutetaan ensi keväänä. Samaten innostuin huonekasveista, kuten käy tässä kohtaa joka ikinen vuosi. Maltan kuitenkin mieleni, ja odottelen valon lisääntymistä.
Meillä otettiin tänä vuonna joulupukki vastaan neljän sukupolven voimin. Naakasta on älyttömän hauskaa, että hänellä on monta eri-ikäistä isoäitiä. Isoisoäitejä löytyy suvusta vielä kaksi kappaletta, joista nuoremman, 93-vuotiaan, tapasimme tänä jouluna.
Jos johonkin olemme panostaneet tämän loman aikana, niin brunssseihin :D Kuusi vuotta on kulunut niin, että ylös on ollut joka ikinen aamu pakko nousta silloin kuin vauva tai taapero vaatii.
Nyt, kun kotoa ei löydy kumpaakaan, otetaan vapaa-aamuina kaikki irti hitaudesta. Kaikki syövät, kun mieli tekee, ja päivän askareisiin tai vaikkapa ulkoilemaan lähdetään sitten kun keretään. Ihanaa, tätä on kyllä odotettu!
PS. Suunnittelimme menevämme loman aikana ainakin kerran uimaan - se on toteutettu onnistuneesti.
PPS. Kirkkoreissu on sen sijaan jäänyt toteuttamatta - katsotaan, jos toteutuisi vielä.
PPPS. Jotakin olisi edelleen kiva laittaa kasvamaan - ehkäpä idätän mung-papuja, jos en muuta keksi :D
Lomalla olemme esimerkiksi...
Ihmetelleet kuralätäköitä. Loska on lumen olomuodoista paras, jos Touhilta kysytään. Mitä kuraisempi lätäkkö, sitä pidempään Touhi viihtyy sen äärellä. Vaatteet ovat sen mukaisessa kunnossa.
Minä lenkkeilin eräänä iltana hämärässä puutarhapalstojen ohi, ja nappasin salaman kanssa tämän hieman aavemaisen kuvan palstasta. Kas kummaa, puutarhainnostukseni alkoi näin keskellä talvea kasvaa.
Olen jo kerennyt pohtia, mitä kaikkea kivaa palstalle istutetaan ensi keväänä. Samaten innostuin huonekasveista, kuten käy tässä kohtaa joka ikinen vuosi. Maltan kuitenkin mieleni, ja odottelen valon lisääntymistä.
Meillä otettiin tänä vuonna joulupukki vastaan neljän sukupolven voimin. Naakasta on älyttömän hauskaa, että hänellä on monta eri-ikäistä isoäitiä. Isoisoäitejä löytyy suvusta vielä kaksi kappaletta, joista nuoremman, 93-vuotiaan, tapasimme tänä jouluna.
Jos johonkin olemme panostaneet tämän loman aikana, niin brunssseihin :D Kuusi vuotta on kulunut niin, että ylös on ollut joka ikinen aamu pakko nousta silloin kuin vauva tai taapero vaatii.
Nyt, kun kotoa ei löydy kumpaakaan, otetaan vapaa-aamuina kaikki irti hitaudesta. Kaikki syövät, kun mieli tekee, ja päivän askareisiin tai vaikkapa ulkoilemaan lähdetään sitten kun keretään. Ihanaa, tätä on kyllä odotettu!
PS. Suunnittelimme menevämme loman aikana ainakin kerran uimaan - se on toteutettu onnistuneesti.
PPS. Kirkkoreissu on sen sijaan jäänyt toteuttamatta - katsotaan, jos toteutuisi vielä.
PPPS. Jotakin olisi edelleen kiva laittaa kasvamaan - ehkäpä idätän mung-papuja, jos en muuta keksi :D
torstai 26. joulukuuta 2019
Palautuminen keskenmenon jälkeen ja hyvinvointi
Palautuminen keskenmenon jälkeen ja hyvinvointi muutenkin - siinäpä mukavan laaja aihe. Ihan fyysisesti kehoni näyttää palautuneen keskenmenosta hyvin. Kontrolliraskaustesti neljän viikon jälkeen oli negatiivinen ja menkatkin ilmaantuivat pari päivää sen jälkeen.
Niissäkään ei ollut mitään ihmeellistä - ei verenhukkaa eikä tavallista suurempia kipuja. Tuntuu, kuin olisin palannut nollatilanteesta nollatilanteeseen.
Fyysisessä kunnossa on vielä korjaamista. Jo ihan lenkkeily väsyttää edelleen, ja sitä pitäisikin tehdä joka päivä. Lihaskuntoharjoitteetkin tuntuvat edelleen raskailta, mutta toisaalta en ole kuntoillut joka päivä, kuten tein aiemmin syksyllä.
Henkisestikin alan olla suhteellisen hyvässä kunnossa. Huonoina hetkinä tosin tiedostan, että raskaus alkaisi olla nyt jo lähellä puoliväliä, mikäli se olisi edennyt normaalisti. Tuntuu kurjalta, että panostuksellani vaikeaan alkuraskauteen ei tällä kertaa ollut mitään merkitystä.
Toisaalta, olen suurimmaksi osaksi ihan fine. Joulua on ollut mukava juhlia. Kamppailen tuttuun tapaan jumittuvan yläniskan kanssa ja tunnen muutenkin olevani oma itseni.
Olen aivan erityisesti kiinnittänyt huomiota vitamiineihin, ja syön niitä sekä purkista, että vielä jonkun hedelmän/vihanneksen (siis ylimääräisen) melkein joka aterian yhteydessä. On mukava tunne, kun tekee jotakin konkreettista hyvinvointinsa eteen.
Yritän myös hoitaa muita asioita itsessäni, kuten ihoani. Minulla on kaiken kaikkiaan varsin hyväkuntoinen iho, mutta sehän voi johtua osaksi siitäkin, että rutiinit ovat olleet hyvät koko aikuisikäni.
En ole koskaan pitänyt meikkaamisesta tai hiustenlaitosta. Itse asiassa, sopisin vallan hyvin sekä henkiseen yhteisöön, jossa ei saa käyttää meikkiä että yhteisöön, jossa naisen tulee olla hunnutettu ;)
Meikkiä, lähinnä puuteria ja huulipunaa, laitan todella harvoin, lähinnä jos olen menossa johonkin juhliin. En tykkää meikin, varsinkaan silmämeikin tunnusta ihollani. Toisaalta en sitten myöskään näytä kuvissa niin edustavalta, kuin taidokkaan silmämeikin hallitsevat näyttävät.
Tukkani pituus ja malli on vaihdellut laidasta laitaan. Tukkani on paksu, ja se kasvaa nopeasti. Pari viime vuotta minulla on ollut lyhyt tukka. Nyt olen kasvattanut sen taas polkkamalliin (malli pitäisi kyllä luoda uudelleen kampaajalla).
Nuorempana minulla oli aina piilolinssit, mutta viime vuodet olen käyttänyt lähinnä silmälaseja. Nyt olen vaihteeksi hankkinut myös piilolinssejä, ja yritän muistaa käyttää niitä välillä.
Koruja olen alkanut taas pikkuhiljaa käyttää, sillä Touhi on viimein kasvanut ohi vaiheesta, jolloin kaikkea rva:han ripustettua oli kiva repiä ja yrittää laittaa suuhun. Yleisin koruni on varmaankin kaulakoru ja seuraavaksi yleisin korvakorut.
Hyvinvointihaasteita seuraavalle vuodelle:
- jatkan sinnikkäästi liikkumista
- ruokavalioni kasvispainotteisuuden lisääminen
- perehdyn kiinnostuksenkohteisiini ja kiinnostun uusista asioista
- täytän asuntoani minua kiehtovilla asioilla ja hankkiudun eroon siitä, mikä ei kiehdo
- ulkoilen niin paljon kuin mahdollista
Niissäkään ei ollut mitään ihmeellistä - ei verenhukkaa eikä tavallista suurempia kipuja. Tuntuu, kuin olisin palannut nollatilanteesta nollatilanteeseen.
Fyysisessä kunnossa on vielä korjaamista. Jo ihan lenkkeily väsyttää edelleen, ja sitä pitäisikin tehdä joka päivä. Lihaskuntoharjoitteetkin tuntuvat edelleen raskailta, mutta toisaalta en ole kuntoillut joka päivä, kuten tein aiemmin syksyllä.
Henkisestikin alan olla suhteellisen hyvässä kunnossa. Huonoina hetkinä tosin tiedostan, että raskaus alkaisi olla nyt jo lähellä puoliväliä, mikäli se olisi edennyt normaalisti. Tuntuu kurjalta, että panostuksellani vaikeaan alkuraskauteen ei tällä kertaa ollut mitään merkitystä.
Toisaalta, olen suurimmaksi osaksi ihan fine. Joulua on ollut mukava juhlia. Kamppailen tuttuun tapaan jumittuvan yläniskan kanssa ja tunnen muutenkin olevani oma itseni.
Olen aivan erityisesti kiinnittänyt huomiota vitamiineihin, ja syön niitä sekä purkista, että vielä jonkun hedelmän/vihanneksen (siis ylimääräisen) melkein joka aterian yhteydessä. On mukava tunne, kun tekee jotakin konkreettista hyvinvointinsa eteen.
Yritän myös hoitaa muita asioita itsessäni, kuten ihoani. Minulla on kaiken kaikkiaan varsin hyväkuntoinen iho, mutta sehän voi johtua osaksi siitäkin, että rutiinit ovat olleet hyvät koko aikuisikäni.
En ole koskaan pitänyt meikkaamisesta tai hiustenlaitosta. Itse asiassa, sopisin vallan hyvin sekä henkiseen yhteisöön, jossa ei saa käyttää meikkiä että yhteisöön, jossa naisen tulee olla hunnutettu ;)
Meikkiä, lähinnä puuteria ja huulipunaa, laitan todella harvoin, lähinnä jos olen menossa johonkin juhliin. En tykkää meikin, varsinkaan silmämeikin tunnusta ihollani. Toisaalta en sitten myöskään näytä kuvissa niin edustavalta, kuin taidokkaan silmämeikin hallitsevat näyttävät.
Tukkani pituus ja malli on vaihdellut laidasta laitaan. Tukkani on paksu, ja se kasvaa nopeasti. Pari viime vuotta minulla on ollut lyhyt tukka. Nyt olen kasvattanut sen taas polkkamalliin (malli pitäisi kyllä luoda uudelleen kampaajalla).
Nuorempana minulla oli aina piilolinssit, mutta viime vuodet olen käyttänyt lähinnä silmälaseja. Nyt olen vaihteeksi hankkinut myös piilolinssejä, ja yritän muistaa käyttää niitä välillä.
Koruja olen alkanut taas pikkuhiljaa käyttää, sillä Touhi on viimein kasvanut ohi vaiheesta, jolloin kaikkea rva:han ripustettua oli kiva repiä ja yrittää laittaa suuhun. Yleisin koruni on varmaankin kaulakoru ja seuraavaksi yleisin korvakorut.
Hyvinvointihaasteita seuraavalle vuodelle:
- jatkan sinnikkäästi liikkumista
- ruokavalioni kasvispainotteisuuden lisääminen
- perehdyn kiinnostuksenkohteisiini ja kiinnostun uusista asioista
- täytän asuntoani minua kiehtovilla asioilla ja hankkiudun eroon siitä, mikä ei kiehdo
- ulkoilen niin paljon kuin mahdollista
sunnuntai 22. joulukuuta 2019
Se henkinen puoli minussa
En koe, että olisin kovinkaan uskonnollinen. Olen kamppaillut asian kanssa monesti, ja todennut, että elän parhaiten tarkkailijana, jossakin siellä reunalla.
Miksi olen kamppaillut? No, olen ehkä lapsesta saakka pohtinut uskontoani. Olen ollut kiinnostunut uskonnoista vähintänkin siinä määrin, kuin ne ovat osa kulttuuriamme.
Kuitenkin, olen pohtinut, mihin leiriin kuulun. Elämäni aikana olen kokenut vaiheita, jolloin olen pyrkinyt olemaan kristitty. Luulen, että tämä on johtunut tarpeesta olla kuten joku ryhmä, johon olen halunnut kuulua. Tämän takia varmaankin kuulun edelleenkin kirkkoon.
Olen myös etsinyt hengellisyyttä itsestäni - varsin laihoin tuloksin, mikäli olen tarkastellut asiaa esimerkiksi valtauskontomme kristinuskon tiimoilta. Tuo uskonto voisi ihan hyvin olla myös juutalaisuus tai vaikkapa islam.
Olen minä hengellinenkin, suurimman hengellisyyden tunteen on antanut luonto. Se, miten kaikella on siinä tarkoituksensa, ei voi olla ihan sattumaa. Ihmeellistä on myös esimerkiksi ihmislapsen kehitys solurykelmästä oikeaksi ihmiseksi.
Tunnustan myös suuren osan etiikasta, jota lähi-idän monoteistiset uskonnot noudattavat. Kuitenkin, vierastan konservatiivista uskonnontulkintaa - ja toisaalta myös sitä, että ajatteluni tai henkisen turvani pitäisi juontaa juurensa lähi-idästä, todella kaukaa täältä.
On kuitenkin paljon asioita, joiden kohdalla oikeustajuni sanoo toisin kuin Raamattu, Koraani tai Vanha Testamentti. En vain pysty noudattamaan asioita, joita en koe oikeaksi - ne liittyvät useimmiten siihen, mitä ihmisyyden ominaisuuksia ja ulottuvuuksia kunnioitan.
Henkisyys mitä ilmeisimmin liittyy rva:han, vaikka sitä ei ole erityisesti tavoiteltu. Kun olin kuusivuotias, pääsin ensimmäistä kertaa vanhempieni mukana ruotsinlaivalle. Vuosi oli 1987 tai 1988,
Yhdessä vaiheessa risteilyä menimme baariin, ja siellä esiintyi bändi, jonka jäsenet olivat tummaihoisia. Minulla oli paperia ja värikyniä, ja piirsin bändin ja vein kuvan heille. Ihan normaaleja lapsijuttuja. Samassa pöydässä kanssamme istui kolme iäkästä englantilaista ladya.
Esitys loppui, ja poistuessaan yksi ladyistä sanoi äidilleni: " Tuolla lapsella on silmät, jotka näkevät enemmän kuin kukaan meistä. " Äitini ei osannut reagoida asiaan oikein mitenkään.
Kului vuosia. Noin kymmenen vuotta sitten vietin aikaa erään sukulaiseni kanssa. Hän kertoi pohtineensa, että minulla on kuulemma sellainen katse, kuin tietäisin enemmän kuin muut tietävät.
Kun kuulin tämän, tuli mieleeni väkisinkin tuo lapsuuteni tapahtuma. En kuitenkaan kertonut sitä sanojalle.
On varmaankin ihmisiä, jotka saavat jonkinlaisia etiäisiä tulevaisuudesta tai aistivat, että esimerkiksi jossakin tilassa on tapahtunut jotakin. Se on ominaisuus, jota ei oikein pysty järjellä selittämään.
Silti, itseäni ei ole myöskään kiinnostanut lähteä esimerkiksi new age - uskonnollisuuden tielle. Uskon, että traumatisoituisin nopeasti. Minulle eivät sovi esimerkiksi enkelit ollenkaan - pelkäsin jo lapsena suojelusenkeli -taulua...jättiläismäinen enkeli lasten takana oli pelottava.
Palaan kirjoituksen lopulla takaisin alkuun. Olen henkisyydessä ihan tyytyväinen paikkaani siellä reunalla. Viihdyn kirkossa - kirkonmenot, joihin olen osallistunut, ovat mielestäni rauhoittavia ja niistä tulee hyvä tunne.
Luulen, että voisin saavuttaa saman tunteen synagogassa, moskeijassa, hindutemppelissä jne...kuitenkaan tuntematta kovin syvällisesti olevani osa jotakin valittua joukkoa, jonka tulevaisuus kuoleman jälkeen on hyvä.
Olen joskus harvoin nähnyt enneunia. En ole unen nähtyäni osannut yhdistää asiaa tulevaan tapahtumaan, mutta olen pohtinut jotakin unta pitkään ja todennut sen olleen kummallinen ja huomioni herättävä. Kun asia on oikeasti tapahtunut, muistan unen heti. Ei minulta silti irtoa kenenkään tulevaisuuteen liittyviä ennustuksia - enkä menisi omianikaan kuuntelemaan.
Olen päättänyt elää sovussa henkisyyteni kanssa. Keskustelen myös mielelläni henkisistä asioista...ja tutustun muihin uskontoihin osana kulttuuria.
Joskus vähän harmittaa, kun en pääse paremmin kiinni valtionuskontoomme - aina joskus olisi helpottavaa sulautua joukkoon. Toisaalta, uskonasioita on aika vaikea omaksua pakottamalla, ja tilanne on varsin hyvä näinkin.
Miksi olen kamppaillut? No, olen ehkä lapsesta saakka pohtinut uskontoani. Olen ollut kiinnostunut uskonnoista vähintänkin siinä määrin, kuin ne ovat osa kulttuuriamme.
Kuitenkin, olen pohtinut, mihin leiriin kuulun. Elämäni aikana olen kokenut vaiheita, jolloin olen pyrkinyt olemaan kristitty. Luulen, että tämä on johtunut tarpeesta olla kuten joku ryhmä, johon olen halunnut kuulua. Tämän takia varmaankin kuulun edelleenkin kirkkoon.
Olen myös etsinyt hengellisyyttä itsestäni - varsin laihoin tuloksin, mikäli olen tarkastellut asiaa esimerkiksi valtauskontomme kristinuskon tiimoilta. Tuo uskonto voisi ihan hyvin olla myös juutalaisuus tai vaikkapa islam.
Olen minä hengellinenkin, suurimman hengellisyyden tunteen on antanut luonto. Se, miten kaikella on siinä tarkoituksensa, ei voi olla ihan sattumaa. Ihmeellistä on myös esimerkiksi ihmislapsen kehitys solurykelmästä oikeaksi ihmiseksi.
Tunnustan myös suuren osan etiikasta, jota lähi-idän monoteistiset uskonnot noudattavat. Kuitenkin, vierastan konservatiivista uskonnontulkintaa - ja toisaalta myös sitä, että ajatteluni tai henkisen turvani pitäisi juontaa juurensa lähi-idästä, todella kaukaa täältä.
On kuitenkin paljon asioita, joiden kohdalla oikeustajuni sanoo toisin kuin Raamattu, Koraani tai Vanha Testamentti. En vain pysty noudattamaan asioita, joita en koe oikeaksi - ne liittyvät useimmiten siihen, mitä ihmisyyden ominaisuuksia ja ulottuvuuksia kunnioitan.
Henkisyys mitä ilmeisimmin liittyy rva:han, vaikka sitä ei ole erityisesti tavoiteltu. Kun olin kuusivuotias, pääsin ensimmäistä kertaa vanhempieni mukana ruotsinlaivalle. Vuosi oli 1987 tai 1988,
Yhdessä vaiheessa risteilyä menimme baariin, ja siellä esiintyi bändi, jonka jäsenet olivat tummaihoisia. Minulla oli paperia ja värikyniä, ja piirsin bändin ja vein kuvan heille. Ihan normaaleja lapsijuttuja. Samassa pöydässä kanssamme istui kolme iäkästä englantilaista ladya.
Esitys loppui, ja poistuessaan yksi ladyistä sanoi äidilleni: " Tuolla lapsella on silmät, jotka näkevät enemmän kuin kukaan meistä. " Äitini ei osannut reagoida asiaan oikein mitenkään.
Kului vuosia. Noin kymmenen vuotta sitten vietin aikaa erään sukulaiseni kanssa. Hän kertoi pohtineensa, että minulla on kuulemma sellainen katse, kuin tietäisin enemmän kuin muut tietävät.
Kun kuulin tämän, tuli mieleeni väkisinkin tuo lapsuuteni tapahtuma. En kuitenkaan kertonut sitä sanojalle.
On varmaankin ihmisiä, jotka saavat jonkinlaisia etiäisiä tulevaisuudesta tai aistivat, että esimerkiksi jossakin tilassa on tapahtunut jotakin. Se on ominaisuus, jota ei oikein pysty järjellä selittämään.
Silti, itseäni ei ole myöskään kiinnostanut lähteä esimerkiksi new age - uskonnollisuuden tielle. Uskon, että traumatisoituisin nopeasti. Minulle eivät sovi esimerkiksi enkelit ollenkaan - pelkäsin jo lapsena suojelusenkeli -taulua...jättiläismäinen enkeli lasten takana oli pelottava.
Palaan kirjoituksen lopulla takaisin alkuun. Olen henkisyydessä ihan tyytyväinen paikkaani siellä reunalla. Viihdyn kirkossa - kirkonmenot, joihin olen osallistunut, ovat mielestäni rauhoittavia ja niistä tulee hyvä tunne.
Luulen, että voisin saavuttaa saman tunteen synagogassa, moskeijassa, hindutemppelissä jne...kuitenkaan tuntematta kovin syvällisesti olevani osa jotakin valittua joukkoa, jonka tulevaisuus kuoleman jälkeen on hyvä.
Olen joskus harvoin nähnyt enneunia. En ole unen nähtyäni osannut yhdistää asiaa tulevaan tapahtumaan, mutta olen pohtinut jotakin unta pitkään ja todennut sen olleen kummallinen ja huomioni herättävä. Kun asia on oikeasti tapahtunut, muistan unen heti. Ei minulta silti irtoa kenenkään tulevaisuuteen liittyviä ennustuksia - enkä menisi omianikaan kuuntelemaan.
Olen päättänyt elää sovussa henkisyyteni kanssa. Keskustelen myös mielelläni henkisistä asioista...ja tutustun muihin uskontoihin osana kulttuuria.
Joskus vähän harmittaa, kun en pääse paremmin kiinni valtionuskontoomme - aina joskus olisi helpottavaa sulautua joukkoon. Toisaalta, uskonasioita on aika vaikea omaksua pakottamalla, ja tilanne on varsin hyvä näinkin.
lauantai 21. joulukuuta 2019
Joululahjoista...
Joululoma alkoi! Lapset ovat tänä viikonloppuna isällään, ja hyvä niin, sillä minulla on vielä hieman tekemistä lahjojen paketoinnin kanssa (yksi lahja on vielä hankkimatta). Olen myös luvannut tuoda joulupöytään oman osani, joten se täytyy vielä valmistaa.
Viimeiset viikot ovat olleet todella uuvuttavia. Mielialani on ollut sinällään ihan hyvä, mutta tekemistä on vain ollut kamalasti sekä töissä että kotona. Suhteellisen perusterveille lapsilleni on myös osunut lääkärikäyntejä ja sen sellaista juuri näille viikoille.
Pian luultavasti helpottaa. Meillä ei ole paljonkaan suunnitelmia lomalle, paitsi että kirkossa ja uimassa aiomme käydä. Muuten nautimme varmaankin hieman myöhäisemmistä aamuista ja keräilemme energiaa tammikuuta varten.
Lomaan liittyy luultavasti myös hieman ystävien näkemistä, ehkäpä ravintolassa syömistä ja mahdollisesti myös jokin museokäynti. Olen iloinen ja helpottunut, ettei mitään isompia ole lyöty lukkoon etukäteen.
Jouluostoksista... Pääosa hankkimistani lahjoista menee lapsille. Kumpikaan lapsistani ei ainakaan vielä ole kovinkaan suuri materialisti. Heillä on paljon lelutoiveita, kuten varmasti suurella osalla lapsista. Meillä ei ole edelleenkään käyty väittelyitä siitä, että jokin esine olisi ihan pakko saada.
Siispä, jos lapseni ovat joskus halunneet jotakin, olen sen heille hankkinut. Naakka toimii jo osittain rahan kanssa, eli hän on kerännyt ja saanut lahjaksi rahaa, jolla hän on hankkinut haluamansa lelun.
Tänä jouluna molemmat lapset saavat yhden isomman lahjan, ja lisäksi pienempiä. Iso lahja on Naakalla Harry Potterin linna (lego) ja Touhilla poliisiasema (lego). Aion ulkoistaa itseni kokoamisesta, ja ehkäpä siemailla likööriä viereisessä huoneessa :D
Aikuisille olen hankkinut pääasiassa lahjoja (lahjottavia aikuisia ei ole monta), joita voi kuluttaa loppuun. Kun minulta on kysytty, mitä itse toivon, olen toivonut samaa - jotakin syötävää, jotakin ihonhoitoon liittyvää sekä esimerkiksi kynttilöitä.
Tänä jouluna en hankkinut lapsille vaatteita. Kummallakaan ei ole suurempaa tarvetta uusille vaatteille, paitsi Touhilla toppahousuille, jotka olemme näemmä hävittäneet ;)
Alkuvuodesta aion investoida lasten arkivaatteisiin - hankin joltakin suomalaiselta valmistajalta jotakin päällepantavaa. Olen huomannut, että kestävät arkivaatteet, joilla on myös jonkinlainen jälleenmyyntiarvo, ovat hyvä hankinta. Metsästän sellaisia myös kirpputorilta...
Tänä vuonna väliin jää myös Ifolor-kirja lasten vuodesta 2019. Se on tekeillä, mutta en ole jaksanut vääntää kirjaa loppuun asti. Aloitin tekemisen niihin aikoihin, kun olin vielä raskaana, enkä ole onnistunut palaamaan asiaan keskenmenon jälkeen. Kirjojen tekeminen on mukavaa, mutta aikaa vievää puuhaa.
Viimeiset viikot ovat olleet todella uuvuttavia. Mielialani on ollut sinällään ihan hyvä, mutta tekemistä on vain ollut kamalasti sekä töissä että kotona. Suhteellisen perusterveille lapsilleni on myös osunut lääkärikäyntejä ja sen sellaista juuri näille viikoille.
Pian luultavasti helpottaa. Meillä ei ole paljonkaan suunnitelmia lomalle, paitsi että kirkossa ja uimassa aiomme käydä. Muuten nautimme varmaankin hieman myöhäisemmistä aamuista ja keräilemme energiaa tammikuuta varten.
Lomaan liittyy luultavasti myös hieman ystävien näkemistä, ehkäpä ravintolassa syömistä ja mahdollisesti myös jokin museokäynti. Olen iloinen ja helpottunut, ettei mitään isompia ole lyöty lukkoon etukäteen.
Jouluostoksista... Pääosa hankkimistani lahjoista menee lapsille. Kumpikaan lapsistani ei ainakaan vielä ole kovinkaan suuri materialisti. Heillä on paljon lelutoiveita, kuten varmasti suurella osalla lapsista. Meillä ei ole edelleenkään käyty väittelyitä siitä, että jokin esine olisi ihan pakko saada.
Siispä, jos lapseni ovat joskus halunneet jotakin, olen sen heille hankkinut. Naakka toimii jo osittain rahan kanssa, eli hän on kerännyt ja saanut lahjaksi rahaa, jolla hän on hankkinut haluamansa lelun.
Tänä jouluna molemmat lapset saavat yhden isomman lahjan, ja lisäksi pienempiä. Iso lahja on Naakalla Harry Potterin linna (lego) ja Touhilla poliisiasema (lego). Aion ulkoistaa itseni kokoamisesta, ja ehkäpä siemailla likööriä viereisessä huoneessa :D
Aikuisille olen hankkinut pääasiassa lahjoja (lahjottavia aikuisia ei ole monta), joita voi kuluttaa loppuun. Kun minulta on kysytty, mitä itse toivon, olen toivonut samaa - jotakin syötävää, jotakin ihonhoitoon liittyvää sekä esimerkiksi kynttilöitä.
Tänä jouluna en hankkinut lapsille vaatteita. Kummallakaan ei ole suurempaa tarvetta uusille vaatteille, paitsi Touhilla toppahousuille, jotka olemme näemmä hävittäneet ;)
Alkuvuodesta aion investoida lasten arkivaatteisiin - hankin joltakin suomalaiselta valmistajalta jotakin päällepantavaa. Olen huomannut, että kestävät arkivaatteet, joilla on myös jonkinlainen jälleenmyyntiarvo, ovat hyvä hankinta. Metsästän sellaisia myös kirpputorilta...
Tänä vuonna väliin jää myös Ifolor-kirja lasten vuodesta 2019. Se on tekeillä, mutta en ole jaksanut vääntää kirjaa loppuun asti. Aloitin tekemisen niihin aikoihin, kun olin vielä raskaana, enkä ole onnistunut palaamaan asiaan keskenmenon jälkeen. Kirjojen tekeminen on mukavaa, mutta aikaa vievää puuhaa.
perjantai 20. joulukuuta 2019
Koulussa vai kirkossa
Joulunaika on sopiva kohta kaikenlaisille vakaumuskeskusteluille, kun muinainen keskitalven juhla ja joulu osuvat yksiin, ja keskuudessamme asuu monen uskonto- ja uskottoman kunnan edustajia.
Tänä jouluna ihmisillä on tuntunut olevan suuri intressi kiistellä, missä ne koulun joulujuhlat tulisi pitää (edellisten vuosien kiistanaihe, juhlien sisältö ei ole enää niin polttava aihe kuin aikaisemmin). Mitä mieltä rva on asioista?
Koulussa vai kirkossa? Rva toki lähettää lapsensa, minne wilmaviesti käskee (ja toivottavasti oikeaan aikaan). Jos mielipidettä kysytään, niin koulussa. Koulu on oppilaiden työpaikka, ja koulun juhlat vietetään koululla, ellei painavaa syytä muihin tiloihin ole.
En oikeastaan käsitä, miksi ihmeessä joulujuhla pitäisi viettää kirkossa, kun koulu, suomalainenkin, on käsittääkseni uskontoihin sitoutumaton organisaatio. Kun juhla vietetään kirkossa, se on koulun päätös ulkoistaa ne, jotka eivät vakaumuksellisista syistä halua sitä kirkossa viettää.
Toisinpäin logiikka ei toimi - mielestäni vakaumukselliset kristityt oppilaat eivät joudu luopumaan vakaumuksestaan, mikäli kaikille oppilaille suunnattu joulujuhla vietetään koululla.
Sen sijaan, kannatan joulukirkkoa erillisenä tilaisuutena. Joulukirkko on suomalainen traditio, johon voi halutessaan osallistua - vanhemmat ja lapsi voivat päättää asian yhdessä. Muille kirkonmenojen ajan voi hyvin antaa vapaaksi. Mitään korvaavaa juhlaa ei tarvita, kun kaikille yhteinen joulujuhla siellä koululla pidetään joka tapauksessa.
Naakkanen, kouluikää lähentelevä tyttäreni, tuli eskarin joulukirkosta kotiin pettyneenä. Pienet oli laitettu istumaan isojen koululaisten taakse, eikä Naakka ollut nähnyt mitään.
Perinteiseen tapaan rakennetuissa kirkoissa, kuten meidän lähikirkkomme, on ylipäätään hankala olla, jos on kovin pienikokoinen. Naakka on sen mittainen, että jo "pöytä", jossa virsikirjoja pidetään, peittää suuren osan näkyvyydestä.
Onneksi on koulun tilaisuudet ja eskarin juhlat, joissa pienet istuvat edessä matalilla penkeillä ja pystyvät nauttimaan tilaisuudesta alusta loppuun asti.
Kyse ei ole siitä, etteikö Naakka (tai minä) pitäisi kirkoista. Sovimme, että menemme joululoman aikana kirkkoon ja valitsemme sijaintimme niin, että Naakkakin näkee eteen. Me hoidamme tämän asian, keskittyköön koulu omaan reviiriinsä :)
Mukavaa joulunodotusta!
Tänä jouluna ihmisillä on tuntunut olevan suuri intressi kiistellä, missä ne koulun joulujuhlat tulisi pitää (edellisten vuosien kiistanaihe, juhlien sisältö ei ole enää niin polttava aihe kuin aikaisemmin). Mitä mieltä rva on asioista?
Koulussa vai kirkossa? Rva toki lähettää lapsensa, minne wilmaviesti käskee (ja toivottavasti oikeaan aikaan). Jos mielipidettä kysytään, niin koulussa. Koulu on oppilaiden työpaikka, ja koulun juhlat vietetään koululla, ellei painavaa syytä muihin tiloihin ole.
En oikeastaan käsitä, miksi ihmeessä joulujuhla pitäisi viettää kirkossa, kun koulu, suomalainenkin, on käsittääkseni uskontoihin sitoutumaton organisaatio. Kun juhla vietetään kirkossa, se on koulun päätös ulkoistaa ne, jotka eivät vakaumuksellisista syistä halua sitä kirkossa viettää.
Toisinpäin logiikka ei toimi - mielestäni vakaumukselliset kristityt oppilaat eivät joudu luopumaan vakaumuksestaan, mikäli kaikille oppilaille suunnattu joulujuhla vietetään koululla.
Sen sijaan, kannatan joulukirkkoa erillisenä tilaisuutena. Joulukirkko on suomalainen traditio, johon voi halutessaan osallistua - vanhemmat ja lapsi voivat päättää asian yhdessä. Muille kirkonmenojen ajan voi hyvin antaa vapaaksi. Mitään korvaavaa juhlaa ei tarvita, kun kaikille yhteinen joulujuhla siellä koululla pidetään joka tapauksessa.
Naakkanen, kouluikää lähentelevä tyttäreni, tuli eskarin joulukirkosta kotiin pettyneenä. Pienet oli laitettu istumaan isojen koululaisten taakse, eikä Naakka ollut nähnyt mitään.
Perinteiseen tapaan rakennetuissa kirkoissa, kuten meidän lähikirkkomme, on ylipäätään hankala olla, jos on kovin pienikokoinen. Naakka on sen mittainen, että jo "pöytä", jossa virsikirjoja pidetään, peittää suuren osan näkyvyydestä.
Onneksi on koulun tilaisuudet ja eskarin juhlat, joissa pienet istuvat edessä matalilla penkeillä ja pystyvät nauttimaan tilaisuudesta alusta loppuun asti.
Kyse ei ole siitä, etteikö Naakka (tai minä) pitäisi kirkoista. Sovimme, että menemme joululoman aikana kirkkoon ja valitsemme sijaintimme niin, että Naakkakin näkee eteen. Me hoidamme tämän asian, keskittyköön koulu omaan reviiriinsä :)
Mukavaa joulunodotusta!
maanantai 16. joulukuuta 2019
Kaikki on vasta alussa
Kotiin palaajaa odottaa rva:n kotona kaaos - tai siltä ainakin tuntuu. Joku paikka näyttää aina repsottavan. Samalla kalenteri ja aivojen työmuisti ovat täynnä tehtäviä, jotka täytyisi suorittaa. Pitkään pohdittuani olen todennut, että sen keskeneräisyyden kanssa täytyy vain elää. Elän kaikenlaisten alkutekijöiden ympärillä oikeastaan ihan hyvin :)
Oikeastaan olemme olleet viime päivät poissa. Vietimme lasten kanssa viikonloppua vanhempieni kotona, jossa oli myös sisareni perheineen. Vilinää ja hulinaa riitti, mutta silti tuntui, että se reissu kannatti tehdä jo siksikin, ettemme tänä jouluna näe toisiamme uudelleen.
Lauantaina täytin 38 vuotta. Täytän tänään 38 vuotta. Kun tarkemmin ajattelen, on ihanaa viettää syntymäpäivää, sillä tuntuu edelleenkin, että kaikki on vasta alussa <3 Kun syntymäpäiväni aamuna heräsin, minulle tuotiin tällainen tervehdys:
Naakkanen yllättää minut milloin missäkin asiassa. Viikonloppuna hän pelasi shakkia toista tuntia itseään vastaan, kun kukaan muu ei enää jaksanut pelata häntä vastaan. Naakan pappa toimi taustahenkilönä, joka hieman välillä ohjeisti.
Luulen, että osasyy shakki-innostukseen on Harry Potter. Siinä pelataan velhoshakkia, ja sen puutteessa on pelattava meidän tuntemaamme muotoa pelistä. Olen muuten itse shakissa surkea - hahmotuskykyni ei meinaa millään riittää.
Yleisesti ottaen tykkään kyllä pelata pelejä. Ainoastaan Alias on minusta ahdistava, en oikeastaan tiedä, miksi. Jos sitä pelataan, kieltäydyn kunniasta. Jos pitää valita yksi peli, josta nautin aina vaan, se on Muuttuva labyrintti.
Touhin vasu-keskustelu saatiin tänään viimein pidettyä. Se kyllä vaati, että rva pääsi lähtemään töihin törkeän myöhään...kolme kertaa peruuntunutta keskustelua ei enää viitsinyt siirtää tuonnemmaksi.
Touhi on sekä meidän että päiväkodin henkilökunnan (huh, helpotus ;) ) mielestä suhteellisen normaali kolmevuotias. Hänen vahvuuksiaan ovat kielellisyys, vitsikkyys ja sosiaalisuus. Asioita, joita opetellaan, ovat lelujen jakaminen (tätä erityisesti) ja toimiminen ryhmässä.
Myös Touhin lääkitseminen tarvittaessa (astmapiippu) merkittiin nyt hoitosuunnitelmaan. Siihen kirjattiin lääkkeen anto (käytännössä se on tiedetty ja osattu aiemminkin) sekä tilanteet, joissa Touhi tulee esimerkiksi viedä kiireesti hoitoon (jos henki ei kulje).
PS. Sain lauantaina syntymäpäiväkakkua vanhemmillani - se oli todella mukava yllätys!
PPS. Olen nyt alkanut jo jonkin verran tekemään lisää lihaskuntoharjoituksia - ehkäpä kirjoitan jonkinlaisen liikunta- ja hyvinvointikirjoituksen lähitulevaisuudessa.
PPPS. Jouluvalmistelut jatkuvat - kuusi haetaan luultavasti torstaina. Joululahjahankinnat on onneksi jo pääosin tehty.
Oikeastaan olemme olleet viime päivät poissa. Vietimme lasten kanssa viikonloppua vanhempieni kotona, jossa oli myös sisareni perheineen. Vilinää ja hulinaa riitti, mutta silti tuntui, että se reissu kannatti tehdä jo siksikin, ettemme tänä jouluna näe toisiamme uudelleen.
Lauantaina täytin 38 vuotta. Täytän tänään 38 vuotta. Kun tarkemmin ajattelen, on ihanaa viettää syntymäpäivää, sillä tuntuu edelleenkin, että kaikki on vasta alussa <3 Kun syntymäpäiväni aamuna heräsin, minulle tuotiin tällainen tervehdys:
Naakkanen yllättää minut milloin missäkin asiassa. Viikonloppuna hän pelasi shakkia toista tuntia itseään vastaan, kun kukaan muu ei enää jaksanut pelata häntä vastaan. Naakan pappa toimi taustahenkilönä, joka hieman välillä ohjeisti.
Luulen, että osasyy shakki-innostukseen on Harry Potter. Siinä pelataan velhoshakkia, ja sen puutteessa on pelattava meidän tuntemaamme muotoa pelistä. Olen muuten itse shakissa surkea - hahmotuskykyni ei meinaa millään riittää.
Yleisesti ottaen tykkään kyllä pelata pelejä. Ainoastaan Alias on minusta ahdistava, en oikeastaan tiedä, miksi. Jos sitä pelataan, kieltäydyn kunniasta. Jos pitää valita yksi peli, josta nautin aina vaan, se on Muuttuva labyrintti.
Touhin vasu-keskustelu saatiin tänään viimein pidettyä. Se kyllä vaati, että rva pääsi lähtemään töihin törkeän myöhään...kolme kertaa peruuntunutta keskustelua ei enää viitsinyt siirtää tuonnemmaksi.
Touhi on sekä meidän että päiväkodin henkilökunnan (huh, helpotus ;) ) mielestä suhteellisen normaali kolmevuotias. Hänen vahvuuksiaan ovat kielellisyys, vitsikkyys ja sosiaalisuus. Asioita, joita opetellaan, ovat lelujen jakaminen (tätä erityisesti) ja toimiminen ryhmässä.
Myös Touhin lääkitseminen tarvittaessa (astmapiippu) merkittiin nyt hoitosuunnitelmaan. Siihen kirjattiin lääkkeen anto (käytännössä se on tiedetty ja osattu aiemminkin) sekä tilanteet, joissa Touhi tulee esimerkiksi viedä kiireesti hoitoon (jos henki ei kulje).
PS. Sain lauantaina syntymäpäiväkakkua vanhemmillani - se oli todella mukava yllätys!
PPS. Olen nyt alkanut jo jonkin verran tekemään lisää lihaskuntoharjoituksia - ehkäpä kirjoitan jonkinlaisen liikunta- ja hyvinvointikirjoituksen lähitulevaisuudessa.
PPPS. Jouluvalmistelut jatkuvat - kuusi haetaan luultavasti torstaina. Joululahjahankinnat on onneksi jo pääosin tehty.
lauantai 7. joulukuuta 2019
Tapahtumien keskipisteessä
Minulla ei ole ikäkriisiä...no ehkä on, pieninä hetkinä. Sellaisina, jolloin näen kuvan interraililta, jonka suoritin ystävieni kanssa parikymppisenä. Hitsit, ajattelen. Miksi ihmeessä minulla oli ulkonäköpaineita silloin, kun näytin aivan helevetin freesiltä.
Minun mielestäni ikävaihettani (täytän kohta 38) kuvaa parhaiten sanonta "tapahtumien keskipisteessä". Olen työelämässä täysillä. Minulla on lapsia, joiden syntymävuodet eivät ole kovin kaukana takanapäin.
Minun ikäiseni hankkivat edelleen lapsia - joskus se ei onnistu kuten pitäisi...kuten ei itsellänikään. Onnistuu tai ei, kyseessä on iso tapahtuma. Ne lapset sairastuvat tai pysyvät terveinä, niille sattuu ja tapahtuu, ja ne menevät päivähoitoon, kouluun ja niin edelleen. Ne lapset ovat ikäisilläni vanhemmilla kaikkea mahdollista vastasyntyneestä täysi-ikäiseen.
Minun ikäiseni myös kriisiytyvät suhteissaan, eroavat, löytävät kumppanin, ehkä sen ensimmäisen varteenotettavan. He saattavat myös etsiä identiteettiään ja löytää jotakin aivan uutta. Tunnen kaikenlaisia kokoonpanoja yksineläjistä suurperheellisiin (myös sellaisiin, joilla se suurperhe koostuu valtavasta määrästä lemmikkieläimiä).
Ympärilläni pyritään minimalismiin, vaihdetaan sisustustyyliä vuodenajan mukaan, hankitaan omistusasuntoja, vaihdetaan maisemaa (ja jopa maanosaa) ja siirrytään siirtolapuutarhamökkiin kesäksi. Talveksi keksitään jotakin muuta.
Valitettavasti ikäiseni myös sairastuvat ja kuolevat - toisaalla tervehdytään ja saadaan lottovoitto. Se lottovoitto on tavallinen, arkinen elämä.
Ikäisteni vanhemmat alkavat olla vähintäänkin myöhäisessä keski-iässä. Osa säilyy todella terveinä, silti soitot ystäviltä, joiden vanhempia on kohdannut sydän- tai aivoinfarkti, eivät valitettavasti ole kovin harvinaisia. Moni menee niistä yli, onneksi.
Kun olen yhteydessä ystävieni kanssa, kaikkialla tapahtuu. Yleensä kenellekään ei kuulu ihan tasaista. Se on samaan aikaan ihanaa ja kamalaa. Välillä tuntuu, ettei kerkeä sisäistää kaikkea. Toisaalta, tämän ikävaiheen perimmäinen tarkoitus ei välttämättä ole sisäistäminen vaan asioiden kokeminen.
En nuorempana arvanut eläväni 38-vuotiaana tähänastisen elämäni kiehtovinta vaihetta. Taisin ajatella, että 38-vuotiaana kaikki alkaa olla jo lähellä loppua. Nyt ymmärrän, että kaikki on oikeastaan vasta alussa.
Vaikka välillä hengästyttää, tykkään tästä elämänvaiheesta valtavasti. Onneksi saan elää ja olla suhteellisen terve. Onneksi ympärilläni ovat ne kaikki, jotka siellä ovat. Toivomme, että yhteinen aikamme jatkuisi niin pitkään kuin vain mahdollista on.
Minun mielestäni ikävaihettani (täytän kohta 38) kuvaa parhaiten sanonta "tapahtumien keskipisteessä". Olen työelämässä täysillä. Minulla on lapsia, joiden syntymävuodet eivät ole kovin kaukana takanapäin.
Minun ikäiseni hankkivat edelleen lapsia - joskus se ei onnistu kuten pitäisi...kuten ei itsellänikään. Onnistuu tai ei, kyseessä on iso tapahtuma. Ne lapset sairastuvat tai pysyvät terveinä, niille sattuu ja tapahtuu, ja ne menevät päivähoitoon, kouluun ja niin edelleen. Ne lapset ovat ikäisilläni vanhemmilla kaikkea mahdollista vastasyntyneestä täysi-ikäiseen.
Minun ikäiseni myös kriisiytyvät suhteissaan, eroavat, löytävät kumppanin, ehkä sen ensimmäisen varteenotettavan. He saattavat myös etsiä identiteettiään ja löytää jotakin aivan uutta. Tunnen kaikenlaisia kokoonpanoja yksineläjistä suurperheellisiin (myös sellaisiin, joilla se suurperhe koostuu valtavasta määrästä lemmikkieläimiä).
Ympärilläni pyritään minimalismiin, vaihdetaan sisustustyyliä vuodenajan mukaan, hankitaan omistusasuntoja, vaihdetaan maisemaa (ja jopa maanosaa) ja siirrytään siirtolapuutarhamökkiin kesäksi. Talveksi keksitään jotakin muuta.
Valitettavasti ikäiseni myös sairastuvat ja kuolevat - toisaalla tervehdytään ja saadaan lottovoitto. Se lottovoitto on tavallinen, arkinen elämä.
Ikäisteni vanhemmat alkavat olla vähintäänkin myöhäisessä keski-iässä. Osa säilyy todella terveinä, silti soitot ystäviltä, joiden vanhempia on kohdannut sydän- tai aivoinfarkti, eivät valitettavasti ole kovin harvinaisia. Moni menee niistä yli, onneksi.
Kun olen yhteydessä ystävieni kanssa, kaikkialla tapahtuu. Yleensä kenellekään ei kuulu ihan tasaista. Se on samaan aikaan ihanaa ja kamalaa. Välillä tuntuu, ettei kerkeä sisäistää kaikkea. Toisaalta, tämän ikävaiheen perimmäinen tarkoitus ei välttämättä ole sisäistäminen vaan asioiden kokeminen.
En nuorempana arvanut eläväni 38-vuotiaana tähänastisen elämäni kiehtovinta vaihetta. Taisin ajatella, että 38-vuotiaana kaikki alkaa olla jo lähellä loppua. Nyt ymmärrän, että kaikki on oikeastaan vasta alussa.
Vaikka välillä hengästyttää, tykkään tästä elämänvaiheesta valtavasti. Onneksi saan elää ja olla suhteellisen terve. Onneksi ympärilläni ovat ne kaikki, jotka siellä ovat. Toivomme, että yhteinen aikamme jatkuisi niin pitkään kuin vain mahdollista on.
perjantai 6. joulukuuta 2019
Muun muassa Touhin uutisia - lasten astmatutkimus
Tämä viikko oli onneksi lyhyt. Viikon lopulla alkoi todella iskeä väsymys. Alan olla jo melko hyvässä balanssissa, mutta huomaan, että toipuminen ottaa edelleen aikansa. Samaan aikaan elämä kuitenkin rullaa tasaista tahtia, ja mukana pitäisi pysyä.
Tämän itsenäisyyspäivän meinaan touhottaa lasten kanssa kolmisin. Olen ollut pari viimeistä päivää ihan puhki, mutta viime yönä sain onneksi nukuttua ihan hyvin. Viikonlopullekin on luvassa mukavaa tekemistä - toivottavasti kuitenkin myös tekemättömiä hetkiä.
Täällä pääkaupungissa kerkesi viikonloppuna ja alkuviikosta olla aivan ihana pakkasilma. Harmi kyllä, koko ihanuus suli loppuviikkoon mennessä pois. Kerkesimme lasten kanssa nauttia hetken lumesta ja jäästä, bonuksena ihanan aurinkoinen sää.
Lähdemme siitä huolimatta liikkeelle tänäänkin - lapset jaottelevat säätä hyvään tai huonoon paljon vähemmän kuin me aikuiset. Lisäksi, tunnen tarvitsevani itsekin raitista ilmaa. Kauppakeskukset ja sen sellaiset houkuttelevat paljon vähemmän.
Touhi-raukalle tuli vähän lisähaasteita. Hän kävi lääkärillä, ja siellä todettiin, että toinen putki on lähtenyt korvasta, ja lisäksi nielurisat ovat nyt suurentuneet niin, että hengitykselle pitäisi jäädä enemmän tilaa.
Siispä Touhi on jälleen jonossa leikkaukseen. Leikkausaika irtoaa varmaankin alkuvuodesta, joten meidän ei tarvitse mobilisoida itseämme leikkausmoodiin ainakaan ennen joulua.
Itselläni on asiasta kahtalainen fiilis - toisaalta on hyvä, että Touhia tutkitaan nyt kunnolla. Hän on nimittäin mukana lasten astmatutkimuksessa, johon liittyvät säännölliset tarkastukset. Meiltä tämä vaatii lähinnä annettujen lääkkeiden kirjaamista muistiin ja viemistä tarkastuksiin noin joka toinen kuukausi.
Tutkimuksessa mukana olo on osoittautunut meille kullanarvoiseksi asiaksi. Kylmä tosiasia on, että jo 3-vuotiaamme olisi pelkkänä "rivipotilaana", hän olisi todennäköisesti saanut olla huonosti hengitysilmaa vetävän kurkkunsa kanssa hamaan tappiin asti.
Lisäksi Touhia odottaa rasituskoe astman poissulkemiseksi (no, ihan hyvin hänellä voi olla se astma). Se on tammikuun puolessa välissä.
Koska minulla on lähihistoriassani keskenmenoruljanssi, suhtaudun Touhin "sairaalakierteeseen" pienoisella sydämentykytyksellä. Ei ole mukavaa asioida sairaalassa jatkuvasti. Sekin olisi mukava vaihtoehto, että tulehduskierrelapsemme tulehduskierre viimeinkin helpottaisi.
Seuraavina päivinä keskitymme onneksi (viikonlopusta huolimatta) ihan arkisiin asioihin ja unohdamme sairaalat ja tutkimukset hetkeksi.
PS. Melkein kaksi Harry Potteria on nyt luettu, jee! Naakka on aivan koukussa taikamaailmaan.
PPS. Aloitan tänä viikonloppuna ainakin käsi- ja yläselkäjumpan...hyvin kevyesti kuitenkin. Kroppa alkaa olla todella jumissa, kun en ole viiteen viikkoon jumpannut. Eipä ole löytynyt energiaa,
PPPS. Naakan suunnitelmat ekaluokan suhteen alkavat myös selkeytyä. Suunnitelmissa on 2-kielinen luokka, siis sellainen, johon voi mennä, vaikka vanhemmat olisivatkin yksikielisiä juntteja ;)
Tämän itsenäisyyspäivän meinaan touhottaa lasten kanssa kolmisin. Olen ollut pari viimeistä päivää ihan puhki, mutta viime yönä sain onneksi nukuttua ihan hyvin. Viikonlopullekin on luvassa mukavaa tekemistä - toivottavasti kuitenkin myös tekemättömiä hetkiä.
Täällä pääkaupungissa kerkesi viikonloppuna ja alkuviikosta olla aivan ihana pakkasilma. Harmi kyllä, koko ihanuus suli loppuviikkoon mennessä pois. Kerkesimme lasten kanssa nauttia hetken lumesta ja jäästä, bonuksena ihanan aurinkoinen sää.
Lähdemme siitä huolimatta liikkeelle tänäänkin - lapset jaottelevat säätä hyvään tai huonoon paljon vähemmän kuin me aikuiset. Lisäksi, tunnen tarvitsevani itsekin raitista ilmaa. Kauppakeskukset ja sen sellaiset houkuttelevat paljon vähemmän.
Touhi-raukalle tuli vähän lisähaasteita. Hän kävi lääkärillä, ja siellä todettiin, että toinen putki on lähtenyt korvasta, ja lisäksi nielurisat ovat nyt suurentuneet niin, että hengitykselle pitäisi jäädä enemmän tilaa.
Siispä Touhi on jälleen jonossa leikkaukseen. Leikkausaika irtoaa varmaankin alkuvuodesta, joten meidän ei tarvitse mobilisoida itseämme leikkausmoodiin ainakaan ennen joulua.
Itselläni on asiasta kahtalainen fiilis - toisaalta on hyvä, että Touhia tutkitaan nyt kunnolla. Hän on nimittäin mukana lasten astmatutkimuksessa, johon liittyvät säännölliset tarkastukset. Meiltä tämä vaatii lähinnä annettujen lääkkeiden kirjaamista muistiin ja viemistä tarkastuksiin noin joka toinen kuukausi.
Tutkimuksessa mukana olo on osoittautunut meille kullanarvoiseksi asiaksi. Kylmä tosiasia on, että jo 3-vuotiaamme olisi pelkkänä "rivipotilaana", hän olisi todennäköisesti saanut olla huonosti hengitysilmaa vetävän kurkkunsa kanssa hamaan tappiin asti.
Lisäksi Touhia odottaa rasituskoe astman poissulkemiseksi (no, ihan hyvin hänellä voi olla se astma). Se on tammikuun puolessa välissä.
Koska minulla on lähihistoriassani keskenmenoruljanssi, suhtaudun Touhin "sairaalakierteeseen" pienoisella sydämentykytyksellä. Ei ole mukavaa asioida sairaalassa jatkuvasti. Sekin olisi mukava vaihtoehto, että tulehduskierrelapsemme tulehduskierre viimeinkin helpottaisi.
Seuraavina päivinä keskitymme onneksi (viikonlopusta huolimatta) ihan arkisiin asioihin ja unohdamme sairaalat ja tutkimukset hetkeksi.
PS. Melkein kaksi Harry Potteria on nyt luettu, jee! Naakka on aivan koukussa taikamaailmaan.
PPS. Aloitan tänä viikonloppuna ainakin käsi- ja yläselkäjumpan...hyvin kevyesti kuitenkin. Kroppa alkaa olla todella jumissa, kun en ole viiteen viikkoon jumpannut. Eipä ole löytynyt energiaa,
PPPS. Naakan suunnitelmat ekaluokan suhteen alkavat myös selkeytyä. Suunnitelmissa on 2-kielinen luokka, siis sellainen, johon voi mennä, vaikka vanhemmat olisivatkin yksikielisiä juntteja ;)
sunnuntai 1. joulukuuta 2019
Jälleen vaatteista sekä postcrossing
Otetaanpa sitten jo vähän iloisempia asioita :) Meillä on käynnissä monenlaista puuhaa joulunodotukseen ja muuhunkin liittyen. Eilen vierailin lasteni kanssa vaatekutsuilla. Täytyy sanoa, etten ole käynyt vaatekutsuilla aiemmin.
Olen jo pidempään pyrkinyt keskittämään vaateostokseni niin, että valmistusmaa olisi Suomi tai korkeintaan maa EU:n sisällä. Tavoite on eettinen ja ekologinen - lisäksi haen vaatteille parempaa laatua.
Haluan myös, että vaatekaappini sisältö on suhteellisen ajaton. En halua käyttää pukeutumiseen ja sen suunnitteluun aikaa kuin sen verran, mitä on pakko. Silti, nyt iän ja työpaikan myötä haluan pukeutua asiallisesti ja edes himpun verran tyylikkäästi.
Minulla oli hakusessa muutama paita - päädyin ostamaan tunikamekon (voi käyttää molempina) ja oversize-jakun, jonka en todellakaan kuvitellut sopivan itselleni. Se jakku oli vielä kuvioitu...mutta käy mustan paidan ja farkkujen kanssa.
Haasteenani on ollut alati muuttuva keho useiden raskauksien ja niistä palautumisen seurauksena. Kovin monta yli 5 vuotta vanhaa vaatetta ei kaapistani sen vuoksi löydy. Myös tyylini on muuttunut tyttömäisestä aikuisemmaksi.
Hah, laitan tänne kuvan siitä jakusta, kun se tulee - katsotaan, sopiiko päälleni :)
Keksin eräänä päivänä, että voisimme Naakan kanssa alkaa harrastaa postcrossingia. Siinä lähetetään kortteja eri puolille maailmaa, ja saadaan vastavuoroisesti kortteja eri paikoista. Vastaanotetut kortit kirjataan järjestelmään, josta saadaan myös uusia osoitteita.
6-vuotias Naakkanen on tällä hetkellä kiinnostunut koko maailmasta. Siksi ajattelin, että tämä voisi olla meille mukava yhteinen harrastus. On myös kivaa lähettää, odotella ja saada perinteistä postia mistäpäin tahansa.
Kävimme eilen kirjakaupassa valitsemassa kortteja kahdelle henkilölle, joista molemmat toivoivat postikorttia lähettäjän kotikaupungista. Onneksi kotikaupunkikortteja löytyi läheisestä kirjakaupasta. Luulen, että tästä tulee eräs Naakan lempijutuista tulevana vuonna.
PS. Joulukalenterin ekat luukut saatiin vihdoinkin avattua tänään - jee!!!
PPS. Seuraava ohjelmamme on ulkoilu, mikä tapahtuu yllätyksellisesti aurinkoisessa säässä.
PPPS. Meidän pitäisi lasten kanssa myös siivota tai ainakin laittaa tavaroita paikoilleen - kuinkahan hyvin saan myytyä tämän idean...edes itselleni.
Olen jo pidempään pyrkinyt keskittämään vaateostokseni niin, että valmistusmaa olisi Suomi tai korkeintaan maa EU:n sisällä. Tavoite on eettinen ja ekologinen - lisäksi haen vaatteille parempaa laatua.
Haluan myös, että vaatekaappini sisältö on suhteellisen ajaton. En halua käyttää pukeutumiseen ja sen suunnitteluun aikaa kuin sen verran, mitä on pakko. Silti, nyt iän ja työpaikan myötä haluan pukeutua asiallisesti ja edes himpun verran tyylikkäästi.
Minulla oli hakusessa muutama paita - päädyin ostamaan tunikamekon (voi käyttää molempina) ja oversize-jakun, jonka en todellakaan kuvitellut sopivan itselleni. Se jakku oli vielä kuvioitu...mutta käy mustan paidan ja farkkujen kanssa.
Haasteenani on ollut alati muuttuva keho useiden raskauksien ja niistä palautumisen seurauksena. Kovin monta yli 5 vuotta vanhaa vaatetta ei kaapistani sen vuoksi löydy. Myös tyylini on muuttunut tyttömäisestä aikuisemmaksi.
Hah, laitan tänne kuvan siitä jakusta, kun se tulee - katsotaan, sopiiko päälleni :)
Keksin eräänä päivänä, että voisimme Naakan kanssa alkaa harrastaa postcrossingia. Siinä lähetetään kortteja eri puolille maailmaa, ja saadaan vastavuoroisesti kortteja eri paikoista. Vastaanotetut kortit kirjataan järjestelmään, josta saadaan myös uusia osoitteita.
6-vuotias Naakkanen on tällä hetkellä kiinnostunut koko maailmasta. Siksi ajattelin, että tämä voisi olla meille mukava yhteinen harrastus. On myös kivaa lähettää, odotella ja saada perinteistä postia mistäpäin tahansa.
Kävimme eilen kirjakaupassa valitsemassa kortteja kahdelle henkilölle, joista molemmat toivoivat postikorttia lähettäjän kotikaupungista. Onneksi kotikaupunkikortteja löytyi läheisestä kirjakaupasta. Luulen, että tästä tulee eräs Naakan lempijutuista tulevana vuonna.
PS. Joulukalenterin ekat luukut saatiin vihdoinkin avattua tänään - jee!!!
PPS. Seuraava ohjelmamme on ulkoilu, mikä tapahtuu yllätyksellisesti aurinkoisessa säässä.
PPPS. Meidän pitäisi lasten kanssa myös siivota tai ainakin laittaa tavaroita paikoilleen - kuinkahan hyvin saan myytyä tämän idean...edes itselleni.
lauantai 30. marraskuuta 2019
Ei niin pientä jalanjälkeä...
"Ei niin pientä jalanjälkeä, ettei se jättäisi jälkeä tähän maailmaan"
Poimin tällaisen eräältä nettipalstalta, jossa puhuttiin keskenmenoista. Minusta se on osuva. Olen itse asiassa kuullut paljon hyviä asioita kuluneella viikolla.
Viikko ei ole ollut helppo. Älysin vasta viikon mittaan, että olisin tarvinnut enemmän sairauslomaa, ja olisin sitä varmaankin hakiessani saanut. Särkylääkkeet ovat onneksi tehonneet. Pahin kramppivaihe meni ohi viikonloppuna, mutta jomotus alavatsassa jatkui haavakivun tyyppisenä.
Luulen, että minua vaivaa myös raudanpuutos. Sekin korjaantuu ajan kanssa.
Viime viikolla, ennen sairaalasta poistumistamme, sanoi kätilö erään minulle tärkeän asian. Hän sanoi, että toivottu lapsi on vanhemmilleen aina lapsi siitä huolimatta, että keskenmeno tapahtuisi varhaisilla viikoilla. Lasta on lupa ajatella lapsena ja pitääkin, mikäli siltä tuntuu.
Siltä minustakin tuntuu...että minulla on kaksi elävää lasta, ja kolmas menetettiin ennen syntymää. Sen kolmannen paikalle ei tule ketään, ja jos joskus tulee, hän on neljänteni. En saanut koskaan tietää, oliko hän tyttö vai poika, ei sillä oikeastaan ole väliä.
Ehdin kulkea tämän lapsen kanssa 7 viikkoa (raskaus kesti laskennallisesti 9 viikkoa). Olin koko ajan valtavan onnellinen, huonovointisenakin. En olettanut, että raskaus jatkuisi loppuun asti, mutta toivoin sitä, enkä tällä kertaa saanut toivomaani.
Lapselleni kerkesi kehittyä sydän, kädet ja jalat. Myös silmät ja korvat olivat kehittymässä, mutta ne jäivät kesken, kuten melkein kaikki muukin. Niin vain joskus käy.
Vaikka nyt ei tunnu ihan siltä, toivoisin, että pystyisin tulevaisuudessa muistamaan lyhyestä raskausajastani sen, kuinka onnellinen olin. Jos jokin asia voi tuottaa minulle niin suurta iloa kuin tämä tuotti, sillä oli tarkoituksensa.
Tämän kolmanteni jalanjälki tässä maailmassa saattaa hyvinkin olla se onnellisuus, jonka hän odottajilleen tuotti. Ehkäpä aika antaa asiaan uusia näkökulmia.
Poimin tällaisen eräältä nettipalstalta, jossa puhuttiin keskenmenoista. Minusta se on osuva. Olen itse asiassa kuullut paljon hyviä asioita kuluneella viikolla.
Viikko ei ole ollut helppo. Älysin vasta viikon mittaan, että olisin tarvinnut enemmän sairauslomaa, ja olisin sitä varmaankin hakiessani saanut. Särkylääkkeet ovat onneksi tehonneet. Pahin kramppivaihe meni ohi viikonloppuna, mutta jomotus alavatsassa jatkui haavakivun tyyppisenä.
Luulen, että minua vaivaa myös raudanpuutos. Sekin korjaantuu ajan kanssa.
Viime viikolla, ennen sairaalasta poistumistamme, sanoi kätilö erään minulle tärkeän asian. Hän sanoi, että toivottu lapsi on vanhemmilleen aina lapsi siitä huolimatta, että keskenmeno tapahtuisi varhaisilla viikoilla. Lasta on lupa ajatella lapsena ja pitääkin, mikäli siltä tuntuu.
Siltä minustakin tuntuu...että minulla on kaksi elävää lasta, ja kolmas menetettiin ennen syntymää. Sen kolmannen paikalle ei tule ketään, ja jos joskus tulee, hän on neljänteni. En saanut koskaan tietää, oliko hän tyttö vai poika, ei sillä oikeastaan ole väliä.
Ehdin kulkea tämän lapsen kanssa 7 viikkoa (raskaus kesti laskennallisesti 9 viikkoa). Olin koko ajan valtavan onnellinen, huonovointisenakin. En olettanut, että raskaus jatkuisi loppuun asti, mutta toivoin sitä, enkä tällä kertaa saanut toivomaani.
Lapselleni kerkesi kehittyä sydän, kädet ja jalat. Myös silmät ja korvat olivat kehittymässä, mutta ne jäivät kesken, kuten melkein kaikki muukin. Niin vain joskus käy.
Vaikka nyt ei tunnu ihan siltä, toivoisin, että pystyisin tulevaisuudessa muistamaan lyhyestä raskausajastani sen, kuinka onnellinen olin. Jos jokin asia voi tuottaa minulle niin suurta iloa kuin tämä tuotti, sillä oli tarkoituksensa.
Tämän kolmanteni jalanjälki tässä maailmassa saattaa hyvinkin olla se onnellisuus, jonka hän odottajilleen tuotti. Ehkäpä aika antaa asiaan uusia näkökulmia.
lauantai 23. marraskuuta 2019
Keskeytynyt keskenmeno
Pohdin monta päivää, kirjoittaisinko tästä aiheesta ollenkaan. Sitten päätin lopulta kirjoittaa. Rva teki teki viime kuussa positiivisen raskaustestin (itse asiassa monta testiä viikkojen aikana). Raskaus oli toivottu.
Kaikki alkoi ihan samalla tavalla kuin aiemmissakin raskauksissani, kehon tuntemukset olivat samat. Pahoinvointikin, mutta se alkoi aiempia raskauksia myöhemmin. Viimein oksensin kuitenkin niin reippaasti, että piti jäädä töistä kotiin.
Kävimme varhaisultrassa, koska olen yleensäkin hyvin epäileväinen tilanteen suhteen, ennen kuin viikkoja on kasassa ainakin yli 12.
Kun katsoin kuvaa, näin heti, ettei siellä ole mitään, tai ainakaan sitä mitä piti olla. Aikansa tsekattuaan gynegologi päätyi siihen, että kyseessä on niin sanottu tuulimunaraskaus, eli sikiöpussi ilman vauvaa.
Otin toteamuksen aika rauhallisesti. Lähdimme suoraan äitiyspolille. Siellä asiaa tutkittiin rauhassa, ajan kanssa. Tutkimuksissa löytyi kuin löytyikin jutun päähenkilö - tyypin koko vastasi paria viikkoa pienempää pikkuista, tietenkin ilman elonmerkkiä.
Saimme kaksi vaihtoehtoa: joko menisin kotiin odottamaan, että kohtu tyhjenisi itsestään. Toinen vaihtoehto oli lopettaa raskaus lääkkeellisesti.
Valitsin jälkimmäisen. Olinhan tietämättäni odottanut jo pari viikkoa, ja kehoni oli tyytyväisenä jatkanut raskaana oloa - kohtukin oli suurentunut juuri vastaamaan niitä viikkoja, joilla olin. Odottelu kestäisi pahimmillaan viikkoja infernaalisen raskauspahoinvoinnin kanssa - ei kiitos.
Sain ensimmäisen lääkkeen sairaalassa - sen tarkoitus oli pehmentää kohdunkaulaa ja tuhota istukkasoluja. Siitä seurasi lähinnä lievää alavatsakipua, ei muuta.
Seuraava lääke otettiin seuraavana aamuna. Se avasi kohdunsuun, ja tavaraa alkoi tulla ulos noin 3 tuntia lääkkeen ottamisen jälkeen. Söin vähän lounasta ja kun nousin pöydästä, veti kipu melkein kaksinkerroin. Siitä päättelin, että oli aika ottaa kipulääke.
Kävin seuraavien tuntien aikana noin puolen tunnin välein istumassa pöntöllä, ja varsin suurikokoista tavaraa tuli ulos. En muuten vuotanut kovin paljon. Kaikki sujui ilman dramatiikkaa - välillä minua itketti paljon, välillä huomasin miettiväni, josko kävisi hankkimassa nakkikeittoon ainekset ja tekisi pitkästä aikaa ruokaa...
Olin pari päivää tosi kipeä - huippasi ja alavatsakivut olivat voimakkaita. Sitten helpotti. Nyt on menossa jälkivuotovaihe, eli vuodan paljon, kuten tapahtui aikanaan esimerkiksi silloin, kun olin synnyttänyt Naakan.
Mieli askartelee asian parissa varsin paljon. Käyn toistuvasti läpi lyhyttä, onnellista raskausaikaani sekä sitä vuorokautta, jolloin reipas raskauspahoinvointi muuttui kotikeskeytykseksi, joka on teknisesti katsottuna abortti - liikaa tapahtumia lyhyelle ajalle.
Tutkimuksissa meille kerrottiin, että kun kyseessä on ensimmäinen keskenmenoni, minulla on yhtä hyvät mahdollisuudet uuteen, onnistuneeseen raskauteen kuin aiemminkin. Yrittää saa vaikka heti, mutta todennäköisesti mitään ei tapahdu, ennen kuin tulee yhdet normaalit menkat ja kehoni saavuttaa jälleen hormonitasapainon.
Voin vain todeta, että olen todella onnekas, kun minulla on kaksi elävää lasta <3 Minun ei tarvitse tässä vaiheessa miettiä, voinko saavuttaa itse äitiyttä.
Saa nähdä, tuleeko uutta yritystä. Ehkäpä, mutta nyt tekee mieli pitää loppuvuosi lomaa kaikista brutaaleista naiseuteen liittyvistä asioista!
Elämä on ihmeellistä.
Kaikki alkoi ihan samalla tavalla kuin aiemmissakin raskauksissani, kehon tuntemukset olivat samat. Pahoinvointikin, mutta se alkoi aiempia raskauksia myöhemmin. Viimein oksensin kuitenkin niin reippaasti, että piti jäädä töistä kotiin.
Kävimme varhaisultrassa, koska olen yleensäkin hyvin epäileväinen tilanteen suhteen, ennen kuin viikkoja on kasassa ainakin yli 12.
Kun katsoin kuvaa, näin heti, ettei siellä ole mitään, tai ainakaan sitä mitä piti olla. Aikansa tsekattuaan gynegologi päätyi siihen, että kyseessä on niin sanottu tuulimunaraskaus, eli sikiöpussi ilman vauvaa.
Otin toteamuksen aika rauhallisesti. Lähdimme suoraan äitiyspolille. Siellä asiaa tutkittiin rauhassa, ajan kanssa. Tutkimuksissa löytyi kuin löytyikin jutun päähenkilö - tyypin koko vastasi paria viikkoa pienempää pikkuista, tietenkin ilman elonmerkkiä.
Saimme kaksi vaihtoehtoa: joko menisin kotiin odottamaan, että kohtu tyhjenisi itsestään. Toinen vaihtoehto oli lopettaa raskaus lääkkeellisesti.
Valitsin jälkimmäisen. Olinhan tietämättäni odottanut jo pari viikkoa, ja kehoni oli tyytyväisenä jatkanut raskaana oloa - kohtukin oli suurentunut juuri vastaamaan niitä viikkoja, joilla olin. Odottelu kestäisi pahimmillaan viikkoja infernaalisen raskauspahoinvoinnin kanssa - ei kiitos.
Sain ensimmäisen lääkkeen sairaalassa - sen tarkoitus oli pehmentää kohdunkaulaa ja tuhota istukkasoluja. Siitä seurasi lähinnä lievää alavatsakipua, ei muuta.
Seuraava lääke otettiin seuraavana aamuna. Se avasi kohdunsuun, ja tavaraa alkoi tulla ulos noin 3 tuntia lääkkeen ottamisen jälkeen. Söin vähän lounasta ja kun nousin pöydästä, veti kipu melkein kaksinkerroin. Siitä päättelin, että oli aika ottaa kipulääke.
Kävin seuraavien tuntien aikana noin puolen tunnin välein istumassa pöntöllä, ja varsin suurikokoista tavaraa tuli ulos. En muuten vuotanut kovin paljon. Kaikki sujui ilman dramatiikkaa - välillä minua itketti paljon, välillä huomasin miettiväni, josko kävisi hankkimassa nakkikeittoon ainekset ja tekisi pitkästä aikaa ruokaa...
Olin pari päivää tosi kipeä - huippasi ja alavatsakivut olivat voimakkaita. Sitten helpotti. Nyt on menossa jälkivuotovaihe, eli vuodan paljon, kuten tapahtui aikanaan esimerkiksi silloin, kun olin synnyttänyt Naakan.
Mieli askartelee asian parissa varsin paljon. Käyn toistuvasti läpi lyhyttä, onnellista raskausaikaani sekä sitä vuorokautta, jolloin reipas raskauspahoinvointi muuttui kotikeskeytykseksi, joka on teknisesti katsottuna abortti - liikaa tapahtumia lyhyelle ajalle.
Tutkimuksissa meille kerrottiin, että kun kyseessä on ensimmäinen keskenmenoni, minulla on yhtä hyvät mahdollisuudet uuteen, onnistuneeseen raskauteen kuin aiemminkin. Yrittää saa vaikka heti, mutta todennäköisesti mitään ei tapahdu, ennen kuin tulee yhdet normaalit menkat ja kehoni saavuttaa jälleen hormonitasapainon.
Voin vain todeta, että olen todella onnekas, kun minulla on kaksi elävää lasta <3 Minun ei tarvitse tässä vaiheessa miettiä, voinko saavuttaa itse äitiyttä.
Saa nähdä, tuleeko uutta yritystä. Ehkäpä, mutta nyt tekee mieli pitää loppuvuosi lomaa kaikista brutaaleista naiseuteen liittyvistä asioista!
Elämä on ihmeellistä.
torstai 21. marraskuuta 2019
Inklusiivinen toimintamalli esikoulussa
Naakka on syksystä asti käynyt eskariaan niin sanotussa inklusiivisessa ryhmässä, eli erityisoppilaat ja muut ovat samassa ryhmässä. Ryhmä toimii jo koulurakennuksessa, ja ensi vuonna eka luokka alkaa saman käytävän varrella.
Naakan ryhmä on jonkinlaisessa seurannassa, ainakin heillä käy usein vierailijoita eri tahoilta seuraamassa, miten ryhmä toimii. Se, että Naakka päätyi kyseiseen porukkaan, johtuu siitä, että ryhmä toimii hänen lähikoulussaan.
Aikuisten osuus on hieman yli parinkymmenen lapsen ryhmässä merkittävä - heillä on yksi eskariope, kaksi erityislastentarhanopettajaa, lastenhoitaja ja vieläpä avustaja. Ryhmä toimii välillä kokonaisena, välillä pienryhmissä.
Naakalle tämä kaikki on normaalia - hän on kommentoinut ryhmäänsä vasta kerran. Eräänä iltana Naakka halusi tietää erityislapsista. En oikein ehtinyt avata asiaa, kun hän jo totesikin, että ainakin luokkakaveri x on varmaankin erityislapsi - hän tarvitsee paljon aikuisen apua päivän aikana.
Jätin selvitykseni tällä erää siihen - 6-vuotiaani oli jo oivaltanut asiasta kaiken oleellisen, siis sen tiedon, minkä hän tällä hetkellä itse asiasta tarvitsee. Juttelemme lisää, mikäli hän ottaa uudestaan aiheen esille.
Itselläni on inklusiivisesta toimintamallista tällä hetkellä vain hyviä kokemuksia. Naakan ryhmässä homma toimii, ja kaikkien varhaiskasvatus on turvattu. Ekalle luokalle ryhmästä lähdetään paitsi saman koulun ekaluokalle, myös erityiskouluihin.
Olen tutustunut aiheeseen laajemminkin, ja valitettavasti homma on useasti jätetty siihen, että samassa ryhmässä työskentelee hyvin eritasoista tukea tarvitsevia, mutta se tuki ei olekaan kulkenut mukana. Silloin parempi paikka olisi erityiskoulu- tai luokka. Nämä lapset perheineen ovat väliinputoajia, ja toimintamalli kulkee mukana vain nimikkeenä.
Itse en aliarvioisi erityisluokkiakaan. Miten esimerkiksi yläkoulussa toteutetaan erityinen tuki, jos ainoa mahdollinen oppimisympäristö on rauhallinen pienluokka, joka on lopetettu, kun se ei ole enää muodikasta? Kuka yläkoululainen haluaa erityistuen (lisäaikuisten) kulkevan mukanaan oppitunnilta toiselle, luokasta luokkaan?
Naakka on viihtynyt eskarissa ja saanut uusia ystäviä. Sunnuntai-iltana hän menee kaverinsa luokse "tyttöjen discoiltaan" ;) Katsotaan, koska vastaavaa tapahtumaa aletaan kärttää meillä järkättäväksi...
Myös suhde vaatteisiin on muuttunut - Naakka on niistä kamalan tarkka. Tällä hetkellä hän suosii asukokonaisuuksia, joissa ylä- ja alaosa on samaa väriä. Yhtenä päivänä tuli kriisi, kun punainen kokonaisuus oli pesussa...hän olisi halunnut olla sinä päivänä joulutonttu (lakki löytyi kyllä).
Suhde joulupukkiin on sen sijaan sama kuin ennenkin - pukki on olemassa ja tulee meille tänäkin jouluna. Joulupukki- ja Hoplop on parasta elämässä - lapsuus jatkukoon <3
Naakan ryhmä on jonkinlaisessa seurannassa, ainakin heillä käy usein vierailijoita eri tahoilta seuraamassa, miten ryhmä toimii. Se, että Naakka päätyi kyseiseen porukkaan, johtuu siitä, että ryhmä toimii hänen lähikoulussaan.
Aikuisten osuus on hieman yli parinkymmenen lapsen ryhmässä merkittävä - heillä on yksi eskariope, kaksi erityislastentarhanopettajaa, lastenhoitaja ja vieläpä avustaja. Ryhmä toimii välillä kokonaisena, välillä pienryhmissä.
Naakalle tämä kaikki on normaalia - hän on kommentoinut ryhmäänsä vasta kerran. Eräänä iltana Naakka halusi tietää erityislapsista. En oikein ehtinyt avata asiaa, kun hän jo totesikin, että ainakin luokkakaveri x on varmaankin erityislapsi - hän tarvitsee paljon aikuisen apua päivän aikana.
Jätin selvitykseni tällä erää siihen - 6-vuotiaani oli jo oivaltanut asiasta kaiken oleellisen, siis sen tiedon, minkä hän tällä hetkellä itse asiasta tarvitsee. Juttelemme lisää, mikäli hän ottaa uudestaan aiheen esille.
Itselläni on inklusiivisesta toimintamallista tällä hetkellä vain hyviä kokemuksia. Naakan ryhmässä homma toimii, ja kaikkien varhaiskasvatus on turvattu. Ekalle luokalle ryhmästä lähdetään paitsi saman koulun ekaluokalle, myös erityiskouluihin.
Olen tutustunut aiheeseen laajemminkin, ja valitettavasti homma on useasti jätetty siihen, että samassa ryhmässä työskentelee hyvin eritasoista tukea tarvitsevia, mutta se tuki ei olekaan kulkenut mukana. Silloin parempi paikka olisi erityiskoulu- tai luokka. Nämä lapset perheineen ovat väliinputoajia, ja toimintamalli kulkee mukana vain nimikkeenä.
Itse en aliarvioisi erityisluokkiakaan. Miten esimerkiksi yläkoulussa toteutetaan erityinen tuki, jos ainoa mahdollinen oppimisympäristö on rauhallinen pienluokka, joka on lopetettu, kun se ei ole enää muodikasta? Kuka yläkoululainen haluaa erityistuen (lisäaikuisten) kulkevan mukanaan oppitunnilta toiselle, luokasta luokkaan?
Naakka on viihtynyt eskarissa ja saanut uusia ystäviä. Sunnuntai-iltana hän menee kaverinsa luokse "tyttöjen discoiltaan" ;) Katsotaan, koska vastaavaa tapahtumaa aletaan kärttää meillä järkättäväksi...
Myös suhde vaatteisiin on muuttunut - Naakka on niistä kamalan tarkka. Tällä hetkellä hän suosii asukokonaisuuksia, joissa ylä- ja alaosa on samaa väriä. Yhtenä päivänä tuli kriisi, kun punainen kokonaisuus oli pesussa...hän olisi halunnut olla sinä päivänä joulutonttu (lakki löytyi kyllä).
Suhde joulupukkiin on sen sijaan sama kuin ennenkin - pukki on olemassa ja tulee meille tänäkin jouluna. Joulupukki- ja Hoplop on parasta elämässä - lapsuus jatkukoon <3
maanantai 18. marraskuuta 2019
Marraskuuta uhmaten - retki Nuuksioon
Lumeton marraskuu on monen kauhistus. Silloin iskee kaamosmasennus, ei voi ulkoilla ja enintään on mahdollista varata kaukomatka lämpöön.
Ymmärrän tämän - pimeys vaikuttaa ihmisiin monella tavalla. Koska en ole itse kärsinyt kaamosmasennuksesta, pimeä loppusyksy/alkutalvi ovat minulle ihan mukava vuodenaika muiden joukossa.
Tosin...kiirettä pitää monella suunnalla. Työelämässä moni asia pitää saada valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Siksi on koko ajan kiire. Kotona on pienet lapset ja tietoisuus lähestyvästä joulusta. Jouluostoksia ei ole tietenkään vielä aloitettu.
Silti, lasten kanssa suunnattiin eilen jonnekin ihan muualle - nimittäin kävelyretkelle Nuuksioon. Meillä on aina pidetty luontopoluista. Toki lapset pitävät myös esimerkiksi ostoskeskuksista, mutta onneksi minulla on aikuisena vielä valta päättää.
Nuuksion kansallispuisto ei oikeastaan ole vielä rva:lle kovin tuttu. Alue on laaja, mutta olemme lasten kanssa kiertäneet vasta yhden 2 kilomerin kierroksen. Meillä ei nyt ollut edes eväitä mukana, ehkä ensi kerralla sitten.
Jo mennessä tuli vastaan paljon nuoria ihmisiä rinkkojen kanssa. Moni näytti olevan partiolaisia. Käsitin, että yö on kenties vietetty leirillä, ja paluu on käsillä. Hahaa, uusia esimerkkejä ihmisistä, joita marraskuu ei lannista!
Lapset ovat tottuneita luontopoluilla kävelijöitä. Tähän aikaan vuodesta Nuuksiosta löytyi paljon vettä muun muassa vuolaana virtaavien purojen muodossa. Purojen vesi jopa vaahtosi. Liian märkää ei ollut, pärjäsin itse ilman saappaita.
Naakka sai retkellä ensimmäistä kertaa käyttöönsä vanhan puhelimen - sillä ei voi soittaa kuin hätänumeroon, eikä siinä ole nettiä. Kuvia ja videoitakin voi sen sijaan ottaa. Neiti luontokuvaaja kunnostautuikin kuvaamalla melkein jokaisen kiven ja kannon.
Touhilla oli hieman vaikeampaa. Hän oli päiväunien tarpeessa, ja oli kiukkuinen suurimman osan kävelystä. Kiukkuava kolmevuotias ja pitkospuut eivät muuten ole kovin mieltä ylentävä yhdistelmä...
Matkan ajoitus sujui erinomaisesti. Alkoi hämärtyä, kun matkamme oli jo loppuvaiheessa. Kun pääsimme autolle ja saimme ovet kiinni, alkoi sataa.
PS. Toivottavasti saamme ujutettua vielä toisenkin luontopolkuretken loppuvuoteen.
PPS. Lumisena aikana voisi olla mukava käydä Nuuksiossa myös - sen sijaan jää ja liukkaus eivät epätasaisessa maastossa houkuttele.
PPPS. Touhi, jolla oli kiukku päällä suuren osan matkasta, haluaisi nyt kumminkin mennä heti uudestaan Nuuksioon ;)
Ymmärrän tämän - pimeys vaikuttaa ihmisiin monella tavalla. Koska en ole itse kärsinyt kaamosmasennuksesta, pimeä loppusyksy/alkutalvi ovat minulle ihan mukava vuodenaika muiden joukossa.
Tosin...kiirettä pitää monella suunnalla. Työelämässä moni asia pitää saada valmiiksi vuoden loppuun mennessä. Siksi on koko ajan kiire. Kotona on pienet lapset ja tietoisuus lähestyvästä joulusta. Jouluostoksia ei ole tietenkään vielä aloitettu.
Silti, lasten kanssa suunnattiin eilen jonnekin ihan muualle - nimittäin kävelyretkelle Nuuksioon. Meillä on aina pidetty luontopoluista. Toki lapset pitävät myös esimerkiksi ostoskeskuksista, mutta onneksi minulla on aikuisena vielä valta päättää.
Nuuksion kansallispuisto ei oikeastaan ole vielä rva:lle kovin tuttu. Alue on laaja, mutta olemme lasten kanssa kiertäneet vasta yhden 2 kilomerin kierroksen. Meillä ei nyt ollut edes eväitä mukana, ehkä ensi kerralla sitten.
Jo mennessä tuli vastaan paljon nuoria ihmisiä rinkkojen kanssa. Moni näytti olevan partiolaisia. Käsitin, että yö on kenties vietetty leirillä, ja paluu on käsillä. Hahaa, uusia esimerkkejä ihmisistä, joita marraskuu ei lannista!
Lapset ovat tottuneita luontopoluilla kävelijöitä. Tähän aikaan vuodesta Nuuksiosta löytyi paljon vettä muun muassa vuolaana virtaavien purojen muodossa. Purojen vesi jopa vaahtosi. Liian märkää ei ollut, pärjäsin itse ilman saappaita.
Naakka sai retkellä ensimmäistä kertaa käyttöönsä vanhan puhelimen - sillä ei voi soittaa kuin hätänumeroon, eikä siinä ole nettiä. Kuvia ja videoitakin voi sen sijaan ottaa. Neiti luontokuvaaja kunnostautuikin kuvaamalla melkein jokaisen kiven ja kannon.
Touhilla oli hieman vaikeampaa. Hän oli päiväunien tarpeessa, ja oli kiukkuinen suurimman osan kävelystä. Kiukkuava kolmevuotias ja pitkospuut eivät muuten ole kovin mieltä ylentävä yhdistelmä...
Matkan ajoitus sujui erinomaisesti. Alkoi hämärtyä, kun matkamme oli jo loppuvaiheessa. Kun pääsimme autolle ja saimme ovet kiinni, alkoi sataa.
PS. Toivottavasti saamme ujutettua vielä toisenkin luontopolkuretken loppuvuoteen.
PPS. Lumisena aikana voisi olla mukava käydä Nuuksiossa myös - sen sijaan jää ja liukkaus eivät epätasaisessa maastossa houkuttele.
PPPS. Touhi, jolla oli kiukku päällä suuren osan matkasta, haluaisi nyt kumminkin mennä heti uudestaan Nuuksioon ;)
sunnuntai 10. marraskuuta 2019
Outoutta - nuorehko henkilö ja merkittävä sairaushistoria
35-55-vuotiaat ovat kummallisen keskimääräistä sakkia, siis ajatuksiltaan. Kun ehkä joskus aiemmalla (tai sitä aiemmalla) vuosikymmenellä persoona oli oleellinen, nyt tuntuu, ettei sitä, saati sitten poikkeavia elämänkokemuksia kuuluisi olla.
Mistä rva on päätynyt näin kärkevään ajatukseen? No, oman elämänkokemuksensa kautta tietenkin. Jotenkin tuntuu, että aina on vastassa jokin ryhmä, jonka keskimääräisyyteen rva ei sovi.
Täysipäiväiseen työelämään (ja uudelle alalle) hyppääminen 36-vuotiaaana ei ollut helppoa. Edelleenkään syistä ei tiedä kuin muutama työpaikan porukasta. Toinen tietäjä ymmärsi jutun heti, toinen selvästikään ei.
Mikä aiheutti ymmärryksen toisessa, mutta ei toisessa henkilössä? No yksinkertaisesti, että tällä toisella henkilöllä on omakohtaista kokemusta siitä, kun kroppa prakaa nuorena. Se pitäisi kyllä lukea henkilön otsassa, niin olisi helpompi ruveta juttusille ;)
Olen tullut siihen tulokseen, ettei ole oletettavaa, että alle 55-vuotiaalla olisi merkittävää sairaushistoriaa. Tämä on tietenkin hyvä juttu, ei näitä kokemuksia haluaisi kenellekään. Toisaalta se vertaistuen puute on välillä huutava.
Olenkin vakavasti ruvennut pohtimaan, miten aion kasvattaa lapseni. Olen tullut siihen tulokseen, että erilaisuudesta puhuminen kannattaa. Se, että lapsen ympärillä on pienestä pitäen terveempiä ja sairaampia ihmisiä, antaa perspektiiviä kehittyville ajatuksille. Selvästikään tämä ei ole mainstreamia kasvatuksessa, tai siltä ainakin nykyaikuisten kanssa ollessa tuntuu.
Mikä minussa sitten on ongelmana? Se, miksi en sovi muottiin. Teen tällä hetkellä työtä, johon olen ylikoulutettu. Pääsyynä työn aloittamiseen oli alunperin, ettei kroppani kestä kokopäiväistä päätetyötä.
Ylipäätänsä, jos mainitsen samassa tai peräkkäisissä lauseissa koulutukseni ja sen, mitä teen päivätyöksi, muuttuu kuulijan ilme epäuskoiseksi ja hieman sääliväksi. Siinä on sitten ihan turha yrittää kertoa, että minunlaiselleni niskavammakuntoutujalle itse työkyky on erittäin iso juttu....kun sen työkyvyn ei ilmeisesti kuuluisi tässä iässä (pian 38 vuotta) olla mikään pointti :D
Samalla tavalla tuntuu ihan turhalta selittää, että pystyn hyödyntämään koulutustani tässäkin työssä...ja minullakin on urasuunnitelmia, mutta aina suunnatessani eteenpäin olen tietoinen siitä, että siellä seuraavassa työtehtävässä odottavat uudenlaiset riskitekijät niskan suhteen. Väsyn usein itsekin jatkuvaan taktikointiin, mutta vaihtoehtoja ei ole.
Näistä syistä minusta tuntuu, että tässä iässä ei tarvitse olla kovinkaan merkittävästi erilainen, kun eroaa jo joukosta merkittävästi. Ei ole sitä viimeistään 25-vuotiaana alkanutta työhistoriaa ja kokemusta, vaan on ikään kuin nyt siinä pisteessä.
Se, että olen saanut lapsia 30 ja 40 ikävuosien välissä, on näköjään jonkin verran tasoittava tekijä. Ihmiset pystyvät mieltämään lapset hidasteeksi urakehitykselle, vaikka vammojen ja kroonisten sairauksien kohdalla mieltäminen ei onnistu.
Kaikesta huolimatta olen ollut onnekas. Vammani ei parantunut täysin, mutta onnistuin viimein aloittamaan täysipäiväisen työelämän paikassa, josta tykkään. Olisi voinut käydä niin, että parantuminen olisi pysähtynyt niin mittavaan oireistoon, että olisin jäänyt kokonaan työelämän ulkopuolelle. Siinäkin tapauksessa minun olisi pitänyt pyrkiä järjestämään itselleni mahdollisimman hyvä elämä, tämä ainut, joka minulla on.
Mistä rva on päätynyt näin kärkevään ajatukseen? No, oman elämänkokemuksensa kautta tietenkin. Jotenkin tuntuu, että aina on vastassa jokin ryhmä, jonka keskimääräisyyteen rva ei sovi.
Täysipäiväiseen työelämään (ja uudelle alalle) hyppääminen 36-vuotiaaana ei ollut helppoa. Edelleenkään syistä ei tiedä kuin muutama työpaikan porukasta. Toinen tietäjä ymmärsi jutun heti, toinen selvästikään ei.
Mikä aiheutti ymmärryksen toisessa, mutta ei toisessa henkilössä? No yksinkertaisesti, että tällä toisella henkilöllä on omakohtaista kokemusta siitä, kun kroppa prakaa nuorena. Se pitäisi kyllä lukea henkilön otsassa, niin olisi helpompi ruveta juttusille ;)
Olen tullut siihen tulokseen, ettei ole oletettavaa, että alle 55-vuotiaalla olisi merkittävää sairaushistoriaa. Tämä on tietenkin hyvä juttu, ei näitä kokemuksia haluaisi kenellekään. Toisaalta se vertaistuen puute on välillä huutava.
Olenkin vakavasti ruvennut pohtimaan, miten aion kasvattaa lapseni. Olen tullut siihen tulokseen, että erilaisuudesta puhuminen kannattaa. Se, että lapsen ympärillä on pienestä pitäen terveempiä ja sairaampia ihmisiä, antaa perspektiiviä kehittyville ajatuksille. Selvästikään tämä ei ole mainstreamia kasvatuksessa, tai siltä ainakin nykyaikuisten kanssa ollessa tuntuu.
Mikä minussa sitten on ongelmana? Se, miksi en sovi muottiin. Teen tällä hetkellä työtä, johon olen ylikoulutettu. Pääsyynä työn aloittamiseen oli alunperin, ettei kroppani kestä kokopäiväistä päätetyötä.
Ylipäätänsä, jos mainitsen samassa tai peräkkäisissä lauseissa koulutukseni ja sen, mitä teen päivätyöksi, muuttuu kuulijan ilme epäuskoiseksi ja hieman sääliväksi. Siinä on sitten ihan turha yrittää kertoa, että minunlaiselleni niskavammakuntoutujalle itse työkyky on erittäin iso juttu....kun sen työkyvyn ei ilmeisesti kuuluisi tässä iässä (pian 38 vuotta) olla mikään pointti :D
Samalla tavalla tuntuu ihan turhalta selittää, että pystyn hyödyntämään koulutustani tässäkin työssä...ja minullakin on urasuunnitelmia, mutta aina suunnatessani eteenpäin olen tietoinen siitä, että siellä seuraavassa työtehtävässä odottavat uudenlaiset riskitekijät niskan suhteen. Väsyn usein itsekin jatkuvaan taktikointiin, mutta vaihtoehtoja ei ole.
Näistä syistä minusta tuntuu, että tässä iässä ei tarvitse olla kovinkaan merkittävästi erilainen, kun eroaa jo joukosta merkittävästi. Ei ole sitä viimeistään 25-vuotiaana alkanutta työhistoriaa ja kokemusta, vaan on ikään kuin nyt siinä pisteessä.
Se, että olen saanut lapsia 30 ja 40 ikävuosien välissä, on näköjään jonkin verran tasoittava tekijä. Ihmiset pystyvät mieltämään lapset hidasteeksi urakehitykselle, vaikka vammojen ja kroonisten sairauksien kohdalla mieltäminen ei onnistu.
Kaikesta huolimatta olen ollut onnekas. Vammani ei parantunut täysin, mutta onnistuin viimein aloittamaan täysipäiväisen työelämän paikassa, josta tykkään. Olisi voinut käydä niin, että parantuminen olisi pysähtynyt niin mittavaan oireistoon, että olisin jäänyt kokonaan työelämän ulkopuolelle. Siinäkin tapauksessa minun olisi pitänyt pyrkiä järjestämään itselleni mahdollisimman hyvä elämä, tämä ainut, joka minulla on.
lauantai 9. marraskuuta 2019
Mitä Naakalle kuuluu?
Vuosi on jo loppuvaiheessa ja huomasin, etten ole pitkään aikaan kertonut Naakan kuulumisista. Hän alkaa jo olla kuusi ja puolivuotias, kohta olemme jo lähellä seitsemää ikävuotta.
Eskari on kohta puolessavälissä. Sinne Naakka lähtee melkein joka päivä mielellään. Ryhmä on poikavaltainen, mikä ei myöskään ole ollut Naakalle ongelma. Eskarissa tehdään kuulemma mielenkiintoisempia asioita kuin päiväkodissa.
Mainitsinkin aiemmin, että Naakka aloitti muutama viikko sitten uuden harrastuksen, miekkailun. Miekkailupaikka on tässä meidän lähellä, Naakka on tykännyt kurkistella sisään ikkunoista, ja sanoi muutama kuukausi sitten haluavansa kokeilla.
Nyt Naakalla on kaksi miekkailutuntia takana. Toisella tunnilla saivat pukeutua suojavarusteisiin ja jo vähän miekkailla. Naakan mielestä hän on löytänyt ihan huippuharrastuksen! Valtaosa alkeiskursilaisista on poikia, itse asiassa en nähnyt 20-päisessä joukossa Naakan lisäksi kuin yhden tytön.
Itse asiassa isot pojat taisivat vähän juoksuttaa lämmittelyleikeissä Naakkaa (hän ei edes huomannut koko juttua). Naakka on isoimpiin, tokaluokkalaisiin osanottajiin verrattuna tosi pieni, monta senttiä alle 120-senttinen. Ei hän saanut hipassa kiinni juuri ketään, ja lopulta opettaja rupesi hipaksi ;)
Joka tapauksessa, huomenna on kolmas tunti. Sen jälkeen Naakka saa siirtyä varsinaiselle alkeiskurssille, mikäli intoa riittää. Olen huomannut, että se auttaa, kun treeni pidetään sunnuntaina. Balettiharrastuksen aikoihin ongelmia aiheutti, kun Naakka oli niin väsynyt päiväkodin jälkeen. Viikonloppuna jaksaminen ei näytä olevan ongelma.
Naakka on ollut esimerkillinen eskarilainen, ja vasu-keskustelussa selvisi, että usein kun hän on huomannut jonkun olevan yksin, hän on mennyt kutsumaan yksinäisen mukaan seuraan. Eihän äiti voi olla tällaisesta kuin ylpeä!
Naakka juttelee mielellään oppimistaan asioista, mutta ei edelleenkään tykkää keskustella siitä, miten hänellä itsellään on mennyt. Olen päiväkodin alusta saakka saanut yksisanaisia tokaisuja, kun olen kysynyt kuulumisia.
Koska Naakka tsemppaa eskariympyröissä ja on kaiken lisäksi siirtynyt koulun tiloihin isojen koululaisten joukkoon, hän on iltaisin selvästi väsynyt. Tämä näkyy kotona toisaalta haluna vetäytyä omiin oloihin, toisaalta raivareina.
Aluksi ihmettelin, että mikähän helevetin vaihe on taas iskenyt. Sitten, juteltuani muun muassa kollegoideni kanssa, joilla on samanikäisiä, ymmärsin, että kyse on todennäköisesti stressistä. Muutos koulun puolelle eskarilaiseksi on iso, suuri osa suomalaisista lapsista kokee sen vasta vuotta myöhemmin, kun koulu alkaa. On itse asiassa hyvä, kun on koti, jossa saa näyttää tunteitaan, kun kuormitusta tulee liikaa.
Tänä syksynä Naakka on oppinut itsekseen lukemaan sanan kerrallaan. Viime viikkoina hän on alkanut opetella myös kirjoittamista. On mielenkiintoista seurata sivusta, miten juttu etenee :) Oma kirjoitus- ja lukutaitoni ei ollut vielä millään mallilla tuossa vaiheessa.
6-vuotiaan innostus uuden asian oppimiseen on ihan käsittämättömän hieno ilmiö. Jos itse suhtautuisin asioihin, joita en osaa, samalla tavalla, olisin jo kenties nero monessa :D
Luulen, että Naakan eskarivuosi ja myös koulun aloitus tulevat sujumaan hyvin. Meillä on onneksi koulu ihan naapurissa, joten Naakka voi hyvin mennä kouluun itsekseen ja tulla myös takaisin, Iltapäiväkerho astuu kuitenkin alussa kuvioihin, jo ihan siksi, että kaverit varmaankin menevät myös.
Eskari on kohta puolessavälissä. Sinne Naakka lähtee melkein joka päivä mielellään. Ryhmä on poikavaltainen, mikä ei myöskään ole ollut Naakalle ongelma. Eskarissa tehdään kuulemma mielenkiintoisempia asioita kuin päiväkodissa.
Mainitsinkin aiemmin, että Naakka aloitti muutama viikko sitten uuden harrastuksen, miekkailun. Miekkailupaikka on tässä meidän lähellä, Naakka on tykännyt kurkistella sisään ikkunoista, ja sanoi muutama kuukausi sitten haluavansa kokeilla.
Nyt Naakalla on kaksi miekkailutuntia takana. Toisella tunnilla saivat pukeutua suojavarusteisiin ja jo vähän miekkailla. Naakan mielestä hän on löytänyt ihan huippuharrastuksen! Valtaosa alkeiskursilaisista on poikia, itse asiassa en nähnyt 20-päisessä joukossa Naakan lisäksi kuin yhden tytön.
Itse asiassa isot pojat taisivat vähän juoksuttaa lämmittelyleikeissä Naakkaa (hän ei edes huomannut koko juttua). Naakka on isoimpiin, tokaluokkalaisiin osanottajiin verrattuna tosi pieni, monta senttiä alle 120-senttinen. Ei hän saanut hipassa kiinni juuri ketään, ja lopulta opettaja rupesi hipaksi ;)
Joka tapauksessa, huomenna on kolmas tunti. Sen jälkeen Naakka saa siirtyä varsinaiselle alkeiskurssille, mikäli intoa riittää. Olen huomannut, että se auttaa, kun treeni pidetään sunnuntaina. Balettiharrastuksen aikoihin ongelmia aiheutti, kun Naakka oli niin väsynyt päiväkodin jälkeen. Viikonloppuna jaksaminen ei näytä olevan ongelma.
Naakka on ollut esimerkillinen eskarilainen, ja vasu-keskustelussa selvisi, että usein kun hän on huomannut jonkun olevan yksin, hän on mennyt kutsumaan yksinäisen mukaan seuraan. Eihän äiti voi olla tällaisesta kuin ylpeä!
Naakka juttelee mielellään oppimistaan asioista, mutta ei edelleenkään tykkää keskustella siitä, miten hänellä itsellään on mennyt. Olen päiväkodin alusta saakka saanut yksisanaisia tokaisuja, kun olen kysynyt kuulumisia.
Koska Naakka tsemppaa eskariympyröissä ja on kaiken lisäksi siirtynyt koulun tiloihin isojen koululaisten joukkoon, hän on iltaisin selvästi väsynyt. Tämä näkyy kotona toisaalta haluna vetäytyä omiin oloihin, toisaalta raivareina.
Aluksi ihmettelin, että mikähän helevetin vaihe on taas iskenyt. Sitten, juteltuani muun muassa kollegoideni kanssa, joilla on samanikäisiä, ymmärsin, että kyse on todennäköisesti stressistä. Muutos koulun puolelle eskarilaiseksi on iso, suuri osa suomalaisista lapsista kokee sen vasta vuotta myöhemmin, kun koulu alkaa. On itse asiassa hyvä, kun on koti, jossa saa näyttää tunteitaan, kun kuormitusta tulee liikaa.
Tänä syksynä Naakka on oppinut itsekseen lukemaan sanan kerrallaan. Viime viikkoina hän on alkanut opetella myös kirjoittamista. On mielenkiintoista seurata sivusta, miten juttu etenee :) Oma kirjoitus- ja lukutaitoni ei ollut vielä millään mallilla tuossa vaiheessa.
6-vuotiaan innostus uuden asian oppimiseen on ihan käsittämättömän hieno ilmiö. Jos itse suhtautuisin asioihin, joita en osaa, samalla tavalla, olisin jo kenties nero monessa :D
Luulen, että Naakan eskarivuosi ja myös koulun aloitus tulevat sujumaan hyvin. Meillä on onneksi koulu ihan naapurissa, joten Naakka voi hyvin mennä kouluun itsekseen ja tulla myös takaisin, Iltapäiväkerho astuu kuitenkin alussa kuvioihin, jo ihan siksi, että kaverit varmaankin menevät myös.
PS. Naakan kanssa on nyt luettu ensimmäinen Harry Potter loppuun. Hän haluaisi kaikki heti, mutta koska tarinan luonne muuttuu kirjojen myötä, olen päättänyt lukea hänelle kolme ensimmäistä. Kun Naakka kykenee itse lukemaan paksun kirjan, hän saa lukea loppuosat itsenäisesti.
PPS. Naakka on syksyn mittaan kyläillyt kavereilla siten, että kaverin vanhempi on hakenut hänet suoraan kaverille leikkimään tai toisinpäin. Tämäkin on askel itsenäistymistä kohti.
PPPS. Harjoiteltavia asioita ovat esimerkiksi oven avaaminen avaimella ja rusetin tekeminen kengännauhoihin.
torstai 31. lokakuuta 2019
Painopeitto ja viikkokuulumisia
Toukokuussa teimme "koeajon" asuntoautolla. Säät olivat varsin kylmät ja tuuliset - itse asiassa reissulla satoivat kevään viimeiset lumet kohteessamme Satakunnassa.
Ensimmäinen viikonloppu asuntoautolla oli mielenkiintoinen ja kaikin puolin mainio, mutta myös varsin väsyttävä. Yhdet päiväunet sain torkahtaa farmilla, jossa olimme vierailemassa. Päälleni sain painopeiton.
Painopeitot on nostettu viime vuosina esiin monessa paikassa. Painavan peiton rauhoittavasta vaikutuksesta hyötyy moni, Niissä käytetään käsittääkseni painona pienen pieniä lasikuulia. Olin joskus aavistellut, että minun kaltaiselleni, levottomalle ihmiselle, painopeitto voisi olla hyvä juttu.
Unohdin asian vähäksi aikaa, mutta muistin taas myöhemmin. Tiedustelin, voisinko tilata itselleni samanlaisen peiton. Tämä onnistui, ja aloin odottaa omaani.
Minun painopeittoni ei nimittäin ole varsinainen painopeitto - se on vain painava, matonkuteista neulottu peitto. Peiton paino on kokonaisuudessaan 7 kiloa. Se ei ole minulla sängyssä, vaan "vilttinä" sohvalla. Illalla osaan nimittäin mennä suhteellisen hyvin nukkumaan, mutta joskus tarvitsee osata rentoutua myös päivän mittaan.
Rentoutuminen soffalla painopeiton alla on juurikin niin mukavaa kuin kyläreissulla toukokuussa - suosittelen.
Tällä viikolla meillä on ollut kaikenlaista säätöä. Naakka aloitti uuden harrastuksen, miekkailun (kerron myöhemmin lisää). Olin itse hieman kipeänä ja tiistaina kotona. Sitten Touhikin sairastui, ja olin hänen kanssaan keskiviikon. Tänään pääsin jo onneksi jatkamaan työviikkoa.
Touhi oli muutaman päivän ajan vaisu ja hiukan flegmaattinen. Tiistaina hän muuttui myös itkuiseksi, ja päivystyksessä selvisi, että toinen hänen putkitetuista korvistaan oli mennyt tukkoon, ja siellä oli tulehdus. Hoitona hän saa silmätippoja sekä silmiin että korvaan.
Minulla on huomenna poikkeuksellinen työpäivä, olen töissä puoleen yöhön saakka (aamu alkaa tietenkin normaalisti kahdeksalta). Hiukan hirvittää, miten jaksan edes valvoa noin pitkään, ja lauantain voin varmaankin laskea päiväksi, jolloin en saa mitään järkevää aikaiseksi. Onneksi 16 tunnin työpäivä on erittäin poikkeuksellinen tapahtuma.
PS. olen lukenut tänä vuonna tasan 40 kirjaa - en taida ehtiä vuositavoitteeseeni, joka olisi ollut 60.
PPS. Yskäni on viimein helpottanut - nyt voisin viimein aloittaa lenkkeilyn uudestaan.
PPPS. Jos mietin jotakin stressaavaa, mielessäni siintävät jouluostokset, jotka pitäisi kohtapuoliin aloittaa, huh!
Ensimmäinen viikonloppu asuntoautolla oli mielenkiintoinen ja kaikin puolin mainio, mutta myös varsin väsyttävä. Yhdet päiväunet sain torkahtaa farmilla, jossa olimme vierailemassa. Päälleni sain painopeiton.
Painopeitot on nostettu viime vuosina esiin monessa paikassa. Painavan peiton rauhoittavasta vaikutuksesta hyötyy moni, Niissä käytetään käsittääkseni painona pienen pieniä lasikuulia. Olin joskus aavistellut, että minun kaltaiselleni, levottomalle ihmiselle, painopeitto voisi olla hyvä juttu.
Unohdin asian vähäksi aikaa, mutta muistin taas myöhemmin. Tiedustelin, voisinko tilata itselleni samanlaisen peiton. Tämä onnistui, ja aloin odottaa omaani.
Minun painopeittoni ei nimittäin ole varsinainen painopeitto - se on vain painava, matonkuteista neulottu peitto. Peiton paino on kokonaisuudessaan 7 kiloa. Se ei ole minulla sängyssä, vaan "vilttinä" sohvalla. Illalla osaan nimittäin mennä suhteellisen hyvin nukkumaan, mutta joskus tarvitsee osata rentoutua myös päivän mittaan.
Rentoutuminen soffalla painopeiton alla on juurikin niin mukavaa kuin kyläreissulla toukokuussa - suosittelen.
Tällä viikolla meillä on ollut kaikenlaista säätöä. Naakka aloitti uuden harrastuksen, miekkailun (kerron myöhemmin lisää). Olin itse hieman kipeänä ja tiistaina kotona. Sitten Touhikin sairastui, ja olin hänen kanssaan keskiviikon. Tänään pääsin jo onneksi jatkamaan työviikkoa.
Touhi oli muutaman päivän ajan vaisu ja hiukan flegmaattinen. Tiistaina hän muuttui myös itkuiseksi, ja päivystyksessä selvisi, että toinen hänen putkitetuista korvistaan oli mennyt tukkoon, ja siellä oli tulehdus. Hoitona hän saa silmätippoja sekä silmiin että korvaan.
Minulla on huomenna poikkeuksellinen työpäivä, olen töissä puoleen yöhön saakka (aamu alkaa tietenkin normaalisti kahdeksalta). Hiukan hirvittää, miten jaksan edes valvoa noin pitkään, ja lauantain voin varmaankin laskea päiväksi, jolloin en saa mitään järkevää aikaiseksi. Onneksi 16 tunnin työpäivä on erittäin poikkeuksellinen tapahtuma.
PS. olen lukenut tänä vuonna tasan 40 kirjaa - en taida ehtiä vuositavoitteeseeni, joka olisi ollut 60.
PPS. Yskäni on viimein helpottanut - nyt voisin viimein aloittaa lenkkeilyn uudestaan.
PPPS. Jos mietin jotakin stressaavaa, mielessäni siintävät jouluostokset, jotka pitäisi kohtapuoliin aloittaa, huh!
lauantai 26. lokakuuta 2019
Syksyn vaaterumbaa - eroon vanhasta
Lasten kirppisvaatekaappi alkoi taas pursuilla yli äyräidensä, joten minulla on taas ollut parin viikon ajan kirppispöytä lastenvaatekirppiksellä. Tällä kerralla olen ollut suhteellisen laiska. En ole tällä vikalla viikolla käynyt putsaamassa pöytää ollenkaan.
Menen kirppikselle tänään hakemaan ylijäämävaatteita, ja huomenna haen loput.
Olen huomannut, että ihan tavalliset, "merkittömät" käyttövaatteet eivät hyväkuntoisinakaan meinaa mennä kaupaksi ainakaan, jos koko on yli 98. Onneksi ne voi kirppiksen kautta lahjoittaa eteenpäin, joten kaikkea en roudaa takaisin kotiin.
Se, että lasten käyttövaate ei kierrä, kertoo siitä, että uutta tavaraa on kaupassa niin edullisesti, ettei kirppismyynti parillakaan eurolla kannata. Naakka ja Touhi ovat koko lapsuutensa käyttäneet pääasiassa käytettynä hankittuja vaatteita jo ihan sen vuoksi, että vaatteita tuotetaan mielestäni liikaa.
Kun pystyttää kirppispöydän lokakuussa, parhaiten kaupaksi menevät talvivaatteet. Olen saanut kaksi kolmesta talvihaalarista myytyä, samoin kaikki talvikenkät ja yhden neulehaalarin. Yksi joulujuhlamekko meni myös kaupaksi.
Jos vaate on suomalainen merkkivaate, se menee kaupaksi hyvinkin helposti, ja siitä voi pyytääkin vähän enemmän. Tämä taas tuntuu mielestäni hyvältä viestiltä - moni on alkanut haluta tukea suomalaista tuotantoa ja hieman boikotoida halpatuontia.
Tällä hetkellä haasteena on lasten käyttövaatteiden määrän vähennys. 1-2-vuotiaana vaatteita kului ihan mahdottomasti. Touhilla menee vielä nyt 3-vuotiaanakin yksi paita per päivä, mutta housut saattavat kestää sen kaksi päivää.
Naakalla tilanne vaihtelee ihan mahdottomasti - riippuu siitä, kuinka sottaavaa toimintaa hän minäkin päivänä harrastaa. Naakka saattaa myös huvikseen vaihtaa vaatekertaa useamman kerran päivässä, mikä käy rva:n hermoille.
Olenkin ajatellut, että jos käyttövaatteiden määrä vähenisi heillä asteittain. Poistan hiljalleen vaihtovaatteen kerrallan ja haen siten sopivan määrän.
PS. Vaatteiden pitää mahtua ongelmitta kaappiin - muuten niitä on liikaa.
PPS. Jätin hommaamatta Touhille uudet goretexit - hän saa nyt kulkea lämpösaappailla ja sitten talvikengillä - ulkona on joka tapauksessa märkää koko ajan.
PPPS. Ne talvikengät täytyy Touhille hommata - ellei omasta "verkostosta" löydy sopivia.
Menen kirppikselle tänään hakemaan ylijäämävaatteita, ja huomenna haen loput.
Olen huomannut, että ihan tavalliset, "merkittömät" käyttövaatteet eivät hyväkuntoisinakaan meinaa mennä kaupaksi ainakaan, jos koko on yli 98. Onneksi ne voi kirppiksen kautta lahjoittaa eteenpäin, joten kaikkea en roudaa takaisin kotiin.
Se, että lasten käyttövaate ei kierrä, kertoo siitä, että uutta tavaraa on kaupassa niin edullisesti, ettei kirppismyynti parillakaan eurolla kannata. Naakka ja Touhi ovat koko lapsuutensa käyttäneet pääasiassa käytettynä hankittuja vaatteita jo ihan sen vuoksi, että vaatteita tuotetaan mielestäni liikaa.
Kun pystyttää kirppispöydän lokakuussa, parhaiten kaupaksi menevät talvivaatteet. Olen saanut kaksi kolmesta talvihaalarista myytyä, samoin kaikki talvikenkät ja yhden neulehaalarin. Yksi joulujuhlamekko meni myös kaupaksi.
Jos vaate on suomalainen merkkivaate, se menee kaupaksi hyvinkin helposti, ja siitä voi pyytääkin vähän enemmän. Tämä taas tuntuu mielestäni hyvältä viestiltä - moni on alkanut haluta tukea suomalaista tuotantoa ja hieman boikotoida halpatuontia.
Tällä hetkellä haasteena on lasten käyttövaatteiden määrän vähennys. 1-2-vuotiaana vaatteita kului ihan mahdottomasti. Touhilla menee vielä nyt 3-vuotiaanakin yksi paita per päivä, mutta housut saattavat kestää sen kaksi päivää.
Naakalla tilanne vaihtelee ihan mahdottomasti - riippuu siitä, kuinka sottaavaa toimintaa hän minäkin päivänä harrastaa. Naakka saattaa myös huvikseen vaihtaa vaatekertaa useamman kerran päivässä, mikä käy rva:n hermoille.
Olenkin ajatellut, että jos käyttövaatteiden määrä vähenisi heillä asteittain. Poistan hiljalleen vaihtovaatteen kerrallan ja haen siten sopivan määrän.
PS. Vaatteiden pitää mahtua ongelmitta kaappiin - muuten niitä on liikaa.
PPS. Jätin hommaamatta Touhille uudet goretexit - hän saa nyt kulkea lämpösaappailla ja sitten talvikengillä - ulkona on joka tapauksessa märkää koko ajan.
PPPS. Ne talvikengät täytyy Touhille hommata - ellei omasta "verkostosta" löydy sopivia.
sunnuntai 20. lokakuuta 2019
Matalan kynnyksen vanhemmuus
Syntyvyyden madaltumisesta puhuttaessa nousi esille, että moni pelkää, ettei pysty olemaan täydellinen vanhempi. Rima on liian korkealla, että voisi edes harkita lapsen hankkimista.
Siksi aion nyt kirjoittaa hieman Niskasten omasta termistä, matalan kynnyksen vanhemmuudesta/perheestä. Homma lähti siitä, kun minulla oli esikoisesta synnytyksen jälkeinen masennus, ja niskavamma huimauksineenkin oli paljon pahempi kuin nykyään.
Päätimme lasten isän kanssa, että teemme asiat mahdollisimman matalalla kynnyksellä.
Huomasimme monta asiaa:
- Vauva ei vahingoitu sektiosta tai pulloruokinnasta eikä edes valmiista purkkiruuista.
- Vauva ei myöskään vahingoitu siitä, ettei sitä viedä vauvauintiin tai värikylpyyn.
- Kumpikaan vauva ei vahingoittunut, vaikka en jaksanut pitää niitä jatkuvassa ihokontaktissa koko ekaa kuukautta (en edes ekaa viikkoa).
Mistä vauvat ilahtuivat:
- Siitä, kun niille hymyili ja kutitti nenää sormella.
- Siitä. kun tapahtui arkisia asioita, kuten pyykkien laittaminen kuivumaan.
- Siitä, kun ne vei peilin eteen ja oma naama näkyi peilistä.
Kun meillä oli taapero, jatkoimme samaa matalan kynnyksen linjaa.
- Taapero ei vahingoittunut, vaikka se tuijotti ravintolassa kännykän ruutua. Se osasi silti ulkona poimia maasta jäniksenpapanan ja syödä sen.
- Taapero ei vahingoittunut, vaikka sillä ei ollut viikkolistalla juniorijoogaa tai minijudoa. Sillä oli vanhemmat, jotka muistivat lastenlauluista vain ekan säkeistön ja senkin väärin. Sillä oli vanhemmat, joita saattoi käyttää jumppamattona. Se vietti harmaita syyspäiviä sisällä leikkien kattiloilla paistinlastoilla. Ulkona se tykkäsi hälytysajoneuvon ohikulusta tai koirankakkojen bongaamisesta.
- Näillä saimme taaperot ilahtumaan.
Kun meillä on leikki-ikäisiä, ei mikään estä pysymästä samalla linjalla:
- leikki-ikäisemme eivät vahingoittuneet, ihan tavallisesta julkisesta päiväkodista tai eskarista. Siellä on tutut aikuiset ja paljon kavereita, joiden kanssa voi riehua.
- leikki-ikäisemme ovat harrastaneet hyvin vähän, jos ollenkaan. Tärkein harrastus on leikki ja edelleen se paini aikuisen kanssa.
- leikki-ikäisemme syövät kaikenlaista laidasta laitaan: einespinaattiletut ja uunilohi maistuvat yhtä hyviltä, samoin hernekeitto ja Hesen hampurilaisateria. Sokeri ei ole meillä pahis, kuten ei porkkanakaan.
Mistä leikki-ikäinen ilahtuu:
- Se ilahtuu, kun sen kanssa keskustelee. aiheet voivat ulottua maan alta taivaaseen.
- Se ilahtuu, kun se onnistuu asioissa ja sitä kehutaan.
- Se ilahtuu ihan arkisista askareista, joita tehdään yhdessä.
Tällaista vanhemmuutta harjoittaa Rouva Niskanen!
Siksi aion nyt kirjoittaa hieman Niskasten omasta termistä, matalan kynnyksen vanhemmuudesta/perheestä. Homma lähti siitä, kun minulla oli esikoisesta synnytyksen jälkeinen masennus, ja niskavamma huimauksineenkin oli paljon pahempi kuin nykyään.
Päätimme lasten isän kanssa, että teemme asiat mahdollisimman matalalla kynnyksellä.
Huomasimme monta asiaa:
- Vauva ei vahingoitu sektiosta tai pulloruokinnasta eikä edes valmiista purkkiruuista.
- Vauva ei myöskään vahingoitu siitä, ettei sitä viedä vauvauintiin tai värikylpyyn.
- Kumpikaan vauva ei vahingoittunut, vaikka en jaksanut pitää niitä jatkuvassa ihokontaktissa koko ekaa kuukautta (en edes ekaa viikkoa).
Mistä vauvat ilahtuivat:
- Siitä, kun niille hymyili ja kutitti nenää sormella.
- Siitä. kun tapahtui arkisia asioita, kuten pyykkien laittaminen kuivumaan.
- Siitä, kun ne vei peilin eteen ja oma naama näkyi peilistä.
Kun meillä oli taapero, jatkoimme samaa matalan kynnyksen linjaa.
- Taapero ei vahingoittunut, vaikka se tuijotti ravintolassa kännykän ruutua. Se osasi silti ulkona poimia maasta jäniksenpapanan ja syödä sen.
- Taapero ei vahingoittunut, vaikka sillä ei ollut viikkolistalla juniorijoogaa tai minijudoa. Sillä oli vanhemmat, jotka muistivat lastenlauluista vain ekan säkeistön ja senkin väärin. Sillä oli vanhemmat, joita saattoi käyttää jumppamattona. Se vietti harmaita syyspäiviä sisällä leikkien kattiloilla paistinlastoilla. Ulkona se tykkäsi hälytysajoneuvon ohikulusta tai koirankakkojen bongaamisesta.
- Näillä saimme taaperot ilahtumaan.
Kun meillä on leikki-ikäisiä, ei mikään estä pysymästä samalla linjalla:
- leikki-ikäisemme eivät vahingoittuneet, ihan tavallisesta julkisesta päiväkodista tai eskarista. Siellä on tutut aikuiset ja paljon kavereita, joiden kanssa voi riehua.
- leikki-ikäisemme ovat harrastaneet hyvin vähän, jos ollenkaan. Tärkein harrastus on leikki ja edelleen se paini aikuisen kanssa.
- leikki-ikäisemme syövät kaikenlaista laidasta laitaan: einespinaattiletut ja uunilohi maistuvat yhtä hyviltä, samoin hernekeitto ja Hesen hampurilaisateria. Sokeri ei ole meillä pahis, kuten ei porkkanakaan.
Mistä leikki-ikäinen ilahtuu:
- Se ilahtuu, kun sen kanssa keskustelee. aiheet voivat ulottua maan alta taivaaseen.
- Se ilahtuu, kun se onnistuu asioissa ja sitä kehutaan.
- Se ilahtuu ihan arkisista askareista, joita tehdään yhdessä.
Tällaista vanhemmuutta harjoittaa Rouva Niskanen!
lauantai 19. lokakuuta 2019
Eräs kylpyläreissu
Repäisimme syysloman kunniaksi vuorokauden reissun Caribia-kylpylään Turkuun. Rva on aina ollut kylpyläfani, ja testannut vuosien varrella suuren osan Suomen (ja muutaman virolaisen) kylpylöistä.
Vuosien varrella vesiliukumäet ja erilaiset hemmottelualtaat ovat vaihtuneet lastenaltaassa kykkimiseen. Aluksi olin suoraan sanottuna pettynyt, mutta sittemmin jälkeläisten touhujen tsekkaamisesta on tullut hauskaa.
Pukuhuone-, suihku-, ja saunahommat sujuvat 3- ja 6-vuotiaiden kanssa jo melko mallikkaasti, tosin saunassa ei tule vietettyä kovin kauan aikaa. Allasosastolla molemmat lapset ovat melko varovaisia - Naakka tulee sylissäni syvään altaaseen (ei kuitenkaan ulkoaltaaseen, vaikka yritin), Touhi pysyttelee paikoissa, joissa ylettää pohjaan.
Kumpikaan lapsistani ei ole vielä uimataitoinen. Olen ollut vähän laiska viemään lapsia uimahalliin, kesällä olemme kuitenkin käyneet pulikoimassa. Naakan olisi hyvä käydä ensi vuoden puolella uimakoulu, mikäli hän haluaa.
Rva:lla on hauskoja kylpylämuistoja menneiltä vuosilta. Joskus kokeilimme exän kanssa suolahuonetta. Se toimi porukkaperiaatteella ja menimme sinne myöhässä, koska emme löytäneet huonetta. No, minua nauratti exä suihkuhattu päässään niin paljon, että koko puolituntinen meni ihan pilalle. Muut kylpylävieraat olivat hiljaa ja tunnelma oli eteerinen.
Rva on laskenut elämänsä aikana varmaan sadasta vesiliukumäestä, parhaat taisivat olla Kyproksella Aiya Napassa, jossa olin serkkuni kanssa vesipuistossa. Olimme ensinnäkin polttaneet itsemme edellisenä päivänä pahasti, mutta erilaisiin liukuihin perustuva vesipuisto oli upea.
Joskus kävimme exän (ja muiden eläkeläisten) kanssa kylpylässä Viron Haapsalussa. Siellä oli täyshoito, mutta ruoka oli hyvin kevyttä ja sitä oli niin vähän, että jouduimme joka ilta käymään läheisessä pelmenipaikassa syömässä, jotta jaksoimme kylpeä. Sillä reissulla ajelimme ympäri Viron maaseutua ja katselimme betonitiilisiä kolhoosien jäänteitä.
Tämänkertainen kylpyläreissu jäänee lasten muistoihin erityisesti perhekylvyn ansiosta. Meillä oli vähän parempi huone (kaksi huonetta väliovella) ja kylppärissä iso kylpyamme. Illallisella ravintolan jälkeen ahtauduin lasten kanssa kylpyammeeseen ja sammutimme valot (katossa oli "tähtitaivas". Söimme keksejä ja suolatikkuja ja joimme mehua. Se oli kuulemma hauskin muisto :)
Vastoinkäymisiä ei juuri ollut. Enää ei tarvittu matkasänkyä Touhille, lapset nukkuivat levitettävässä sohvassa vierekkäin. Youtubesta laitoin Kupariketun soimaan, ja lapset nukahtivat 20.30. Itse nukahdin 20.45.
Rva:lle erityisen mukavaa kylpylässä on syksyisin, että kosteassa ilmassa astma ei juurikaan kiusaa. Toki se alkoi heti kiusata, kun poistuimme kylpylästä.
PS. Caribia on meidän lemppari - on siisti, kaunis kylpyläosasto ja palvelu on ystävällistä.
PPS. Touhi pohti hotellihuoneessa kovasti, missä on meidän keittiö - hän ei muista edellistä hotellikäyntiään.
PPPS. Varsinkin Touhi (myös Naakka) oli todella viehättynyt Posankasta, patsaasta kylpylän ulkopuolella. Hieno yllätys oli huoneen hintaan sisältyvä Posankka-kylpylelu.
Vuosien varrella vesiliukumäet ja erilaiset hemmottelualtaat ovat vaihtuneet lastenaltaassa kykkimiseen. Aluksi olin suoraan sanottuna pettynyt, mutta sittemmin jälkeläisten touhujen tsekkaamisesta on tullut hauskaa.
Pukuhuone-, suihku-, ja saunahommat sujuvat 3- ja 6-vuotiaiden kanssa jo melko mallikkaasti, tosin saunassa ei tule vietettyä kovin kauan aikaa. Allasosastolla molemmat lapset ovat melko varovaisia - Naakka tulee sylissäni syvään altaaseen (ei kuitenkaan ulkoaltaaseen, vaikka yritin), Touhi pysyttelee paikoissa, joissa ylettää pohjaan.
Kumpikaan lapsistani ei ole vielä uimataitoinen. Olen ollut vähän laiska viemään lapsia uimahalliin, kesällä olemme kuitenkin käyneet pulikoimassa. Naakan olisi hyvä käydä ensi vuoden puolella uimakoulu, mikäli hän haluaa.
Rva:lla on hauskoja kylpylämuistoja menneiltä vuosilta. Joskus kokeilimme exän kanssa suolahuonetta. Se toimi porukkaperiaatteella ja menimme sinne myöhässä, koska emme löytäneet huonetta. No, minua nauratti exä suihkuhattu päässään niin paljon, että koko puolituntinen meni ihan pilalle. Muut kylpylävieraat olivat hiljaa ja tunnelma oli eteerinen.
Rva on laskenut elämänsä aikana varmaan sadasta vesiliukumäestä, parhaat taisivat olla Kyproksella Aiya Napassa, jossa olin serkkuni kanssa vesipuistossa. Olimme ensinnäkin polttaneet itsemme edellisenä päivänä pahasti, mutta erilaisiin liukuihin perustuva vesipuisto oli upea.
Joskus kävimme exän (ja muiden eläkeläisten) kanssa kylpylässä Viron Haapsalussa. Siellä oli täyshoito, mutta ruoka oli hyvin kevyttä ja sitä oli niin vähän, että jouduimme joka ilta käymään läheisessä pelmenipaikassa syömässä, jotta jaksoimme kylpeä. Sillä reissulla ajelimme ympäri Viron maaseutua ja katselimme betonitiilisiä kolhoosien jäänteitä.
Tämänkertainen kylpyläreissu jäänee lasten muistoihin erityisesti perhekylvyn ansiosta. Meillä oli vähän parempi huone (kaksi huonetta väliovella) ja kylppärissä iso kylpyamme. Illallisella ravintolan jälkeen ahtauduin lasten kanssa kylpyammeeseen ja sammutimme valot (katossa oli "tähtitaivas". Söimme keksejä ja suolatikkuja ja joimme mehua. Se oli kuulemma hauskin muisto :)
Vastoinkäymisiä ei juuri ollut. Enää ei tarvittu matkasänkyä Touhille, lapset nukkuivat levitettävässä sohvassa vierekkäin. Youtubesta laitoin Kupariketun soimaan, ja lapset nukahtivat 20.30. Itse nukahdin 20.45.
Rva:lle erityisen mukavaa kylpylässä on syksyisin, että kosteassa ilmassa astma ei juurikaan kiusaa. Toki se alkoi heti kiusata, kun poistuimme kylpylästä.
PS. Caribia on meidän lemppari - on siisti, kaunis kylpyläosasto ja palvelu on ystävällistä.
PPS. Touhi pohti hotellihuoneessa kovasti, missä on meidän keittiö - hän ei muista edellistä hotellikäyntiään.
PPPS. Varsinkin Touhi (myös Naakka) oli todella viehättynyt Posankasta, patsaasta kylpylän ulkopuolella. Hieno yllätys oli huoneen hintaan sisältyvä Posankka-kylpylelu.
torstai 17. lokakuuta 2019
Poikien päivä?
Kirjoitin vähän aikaa sitten tyttöjen päivästä. Ajattelin visioida vastaavaa poikien päivää, kun minulla sattuu tytön lisäksi olemaan myös kolmevuotias poika. Poika, joka elää maailmassa, jossa on vielä paljon korjattavaa.
Poikien ongelmia, maailmanlaajuisesti, ovat ainakin tiukat sukupuoleen sidotut oletukset. Jos perheen isä kuolee tai puuttuu alusta alkaen kokonaan, vastuu perheen miehenä olemisesta siirtyy usein perheen vanhimmalle pojalle, oli hän sitten 10- tai 25-vuotias.
Tämä tarkoittaa, että koulunkäynti vaihtuu työntekoon pellolla, kaivoksessa tai hikipajassa - jonkun täytyy tuoda elanto kotiin. Myös moni poika vahtii pikkusisaruksiaan aamusta iltaan, kun vanhemmat ovat töissä.
Ehkä suurimpana maailmanlaajuisena ongelmana näen machokulttuurin. Pojista kasvatetaan miehiä, jotka ovat kovia itselleen ja muille. Tunteista ei puhuta, eikä mitään muutakaan naisellisena pidettyä ominaisuutta saa ilmetä.
Tällaisista pojista tulee isiä, jotka jatkavat sukupolvien perinnettä, ja pahoinvointi kertautuu.
Suomessa on jo kauan puhuttu poikien pahoinvoinnista. Stereotyyppinen kuva nuoresta syrjäytyneestä on pelien ja verkon maailmassa elävä työelämän ulkopuolella oleva nuori mies.
Toiseen stereotyyppiseen kuvaan syrjäytyneestä etsiytyy taas alamaailmaankin välillä eksynyt päihteiden sekakäyttäjä, jälleen mies.
Jos tyttöstereotypiat eivät ole ruusuisia, ei kuva miehistäkään ole kovin mairitteleva.
Olen itse poikaa kasvattaessani todennut, että pojan rooli on tytön roolia ahtaampi. On kummallisempaa, jos poika tekee "tyttömäisiä" juttuja kuin toisinpäin. Kun huolestutaan sukupuolineutraaliudesta, esimerkeiksi vedetään paljon useammin "tyttömäisiksi" tehtyjä poikia kuin "poikamaisia" tyttöjä.
Oli myös huolestuttavaa lukea taannoin, että pojille luetaan vähemmän satuja kuin tytöille. Pojille valitaan siis tietokirjamaisia kirjoja, kun tytöille luetaan fiktiota. Tämä johtaa mielestäni suoraan siihen, että poika kiinnostuu lukemisesta vähemmän kuin tyttö...ja poikien luku- ja kirjoitustaitohan on ollut tapetilla koko viime kuluneen vuosikymmenen.
Vaikka meillä on menty paljon eteenpäin, toivoisin pojille enemmän liikkumatilaa pojan- ja miehenroolissaan.
Minusta poikien päivä olisi paikallaan, eikä millään tavalla pois esimerkiksi tyttöjen päivästä :)
Poikien ongelmia, maailmanlaajuisesti, ovat ainakin tiukat sukupuoleen sidotut oletukset. Jos perheen isä kuolee tai puuttuu alusta alkaen kokonaan, vastuu perheen miehenä olemisesta siirtyy usein perheen vanhimmalle pojalle, oli hän sitten 10- tai 25-vuotias.
Tämä tarkoittaa, että koulunkäynti vaihtuu työntekoon pellolla, kaivoksessa tai hikipajassa - jonkun täytyy tuoda elanto kotiin. Myös moni poika vahtii pikkusisaruksiaan aamusta iltaan, kun vanhemmat ovat töissä.
Ehkä suurimpana maailmanlaajuisena ongelmana näen machokulttuurin. Pojista kasvatetaan miehiä, jotka ovat kovia itselleen ja muille. Tunteista ei puhuta, eikä mitään muutakaan naisellisena pidettyä ominaisuutta saa ilmetä.
Tällaisista pojista tulee isiä, jotka jatkavat sukupolvien perinnettä, ja pahoinvointi kertautuu.
Suomessa on jo kauan puhuttu poikien pahoinvoinnista. Stereotyyppinen kuva nuoresta syrjäytyneestä on pelien ja verkon maailmassa elävä työelämän ulkopuolella oleva nuori mies.
Toiseen stereotyyppiseen kuvaan syrjäytyneestä etsiytyy taas alamaailmaankin välillä eksynyt päihteiden sekakäyttäjä, jälleen mies.
Jos tyttöstereotypiat eivät ole ruusuisia, ei kuva miehistäkään ole kovin mairitteleva.
Olen itse poikaa kasvattaessani todennut, että pojan rooli on tytön roolia ahtaampi. On kummallisempaa, jos poika tekee "tyttömäisiä" juttuja kuin toisinpäin. Kun huolestutaan sukupuolineutraaliudesta, esimerkeiksi vedetään paljon useammin "tyttömäisiksi" tehtyjä poikia kuin "poikamaisia" tyttöjä.
Oli myös huolestuttavaa lukea taannoin, että pojille luetaan vähemmän satuja kuin tytöille. Pojille valitaan siis tietokirjamaisia kirjoja, kun tytöille luetaan fiktiota. Tämä johtaa mielestäni suoraan siihen, että poika kiinnostuu lukemisesta vähemmän kuin tyttö...ja poikien luku- ja kirjoitustaitohan on ollut tapetilla koko viime kuluneen vuosikymmenen.
Vaikka meillä on menty paljon eteenpäin, toivoisin pojille enemmän liikkumatilaa pojan- ja miehenroolissaan.
Minusta poikien päivä olisi paikallaan, eikä millään tavalla pois esimerkiksi tyttöjen päivästä :)
sunnuntai 13. lokakuuta 2019
Huh, hyvinvointisovellus!
Meille tuli työn puolesta sovellus, johon en ole edelleenkään tutustunut kunnolla. Se sovellus mittaa hyvinvointiamme. Yksi homma mättää heti alkuun: sovellus on niin monipuolinen, että perehtyminen ei ole ollenkaan matalan kynnyksen juttu.
Minulla on kaikenlaisiin sovelluksiin ja mittalaitteisiin ristiriitainen suhtautuminen: älysormus kuulostaa ahdistavalta - se kumminkin puristaa ja viimein hukkuu. Älykello kuulostaa suht ok:lta, mikäli synkronointi puhelimeen ja läppäriin onnistuisi ilman suurempia vaivoja. Yöllä en halua pukeutua mihinkään, kirjaimellisesti.
Kun ikivanha taskussa pidettävä askelmittarini hajosi, latasin puhelimeen ihan kivan askelmittarin (nyt en kuitenkaan saa askelia "kotiliikunnasta" puhelinta on varsin epämukavaa kuljettaa mukana koko ajan.
Tämä sovellus ei mittaa vain liikuntaamme, vaan kaikenlaista muutakin. Minä otin kokeeksi tavoitteet: terveelliset välipalat ja oma aika. Seuraava tavoite onkin, miten hitsissä merkitsen ne sinne sovellukseen.
Ilmeisesti, jos tulokseni sovelluksen kanssa ovat jotenkin huiput, minut voidaan palkita - tämä kikka saattaa toimia! Haluan olla urheilun ja hyvinvoinnin tähti :D
Se tuossa mättää, että lähtöoletus on nolla. Suorituksiin ei voi erikseen merkitä sitä, mitä normaalisti tekee, vaan pisteitä saa vain ohjelman antamista tehtävistä. Kamalinta toki on, että tässä "pelissä" edetäkseen täytyy tehdä enemmän ;)
Kuitenkin, aion nyt kokeilla, saanko lisättyä hyvinvointiani hyvinvointisovelluksen avulla. Olen onnistunut mahduttamaan elämääni hyvinvointitekijöitä muutenkin, mutta josko uusista haasteista muodostuisi jokin uusi, hyvä tapa.
Työpaikalta tupsahti muuten myös virkistysrahaa! Tähän mennessä olen hankkinut rahalla teatteri- ja lätkämatsilipun. Tänään aion mennä uimahalliin ja hankkia samalla useamman kerran sarjalipun - raha täytyy nimittäin käyttää vuoden loppuun mennessä.
PS. Olen jumpannut joka päivä jo heinäkuun puolesta välistä asti tällä tavalla: päivä 1, reidet, päivä 2. vatsa, päivä 3. pakarat, päivä 4, yläselkä, päivä 5., alaselkä ja päivä 6, kädet. Jotkut jumpat sisältävät myös samoja liikkeitä keskenään.
PPS. Kävely on nyt tosi vaikeaa astman takia. Köpöttelen hiljakseen, kuten muutkin 90-vuotiaat ;)
PPPS. Paino pysyttelee samoissa lukemissa, eli hieman liian korkealla.
Minulla on kaikenlaisiin sovelluksiin ja mittalaitteisiin ristiriitainen suhtautuminen: älysormus kuulostaa ahdistavalta - se kumminkin puristaa ja viimein hukkuu. Älykello kuulostaa suht ok:lta, mikäli synkronointi puhelimeen ja läppäriin onnistuisi ilman suurempia vaivoja. Yöllä en halua pukeutua mihinkään, kirjaimellisesti.
Kun ikivanha taskussa pidettävä askelmittarini hajosi, latasin puhelimeen ihan kivan askelmittarin (nyt en kuitenkaan saa askelia "kotiliikunnasta" puhelinta on varsin epämukavaa kuljettaa mukana koko ajan.
Tämä sovellus ei mittaa vain liikuntaamme, vaan kaikenlaista muutakin. Minä otin kokeeksi tavoitteet: terveelliset välipalat ja oma aika. Seuraava tavoite onkin, miten hitsissä merkitsen ne sinne sovellukseen.
Ilmeisesti, jos tulokseni sovelluksen kanssa ovat jotenkin huiput, minut voidaan palkita - tämä kikka saattaa toimia! Haluan olla urheilun ja hyvinvoinnin tähti :D
Se tuossa mättää, että lähtöoletus on nolla. Suorituksiin ei voi erikseen merkitä sitä, mitä normaalisti tekee, vaan pisteitä saa vain ohjelman antamista tehtävistä. Kamalinta toki on, että tässä "pelissä" edetäkseen täytyy tehdä enemmän ;)
Kuitenkin, aion nyt kokeilla, saanko lisättyä hyvinvointiani hyvinvointisovelluksen avulla. Olen onnistunut mahduttamaan elämääni hyvinvointitekijöitä muutenkin, mutta josko uusista haasteista muodostuisi jokin uusi, hyvä tapa.
Työpaikalta tupsahti muuten myös virkistysrahaa! Tähän mennessä olen hankkinut rahalla teatteri- ja lätkämatsilipun. Tänään aion mennä uimahalliin ja hankkia samalla useamman kerran sarjalipun - raha täytyy nimittäin käyttää vuoden loppuun mennessä.
PS. Olen jumpannut joka päivä jo heinäkuun puolesta välistä asti tällä tavalla: päivä 1, reidet, päivä 2. vatsa, päivä 3. pakarat, päivä 4, yläselkä, päivä 5., alaselkä ja päivä 6, kädet. Jotkut jumpat sisältävät myös samoja liikkeitä keskenään.
PPS. Kävely on nyt tosi vaikeaa astman takia. Köpöttelen hiljakseen, kuten muutkin 90-vuotiaat ;)
PPPS. Paino pysyttelee samoissa lukemissa, eli hieman liian korkealla.
lauantai 12. lokakuuta 2019
Tyttöjen päivä
Eilisenä tyttöjen päivänä pukeuduin töihin pinkkiin ja ajattelin meidän ja muiden tyttöjä. Se, että juhlitaan jotakin, ei muuten ole keneltäkään pois, tässä tapauksessa pojilta. Itse asiassa, mielestäni pojat tarvitsisivat myös oman päivän. Ehkä sellainen tulee vielä.
Mutta tyttöihin...heitä kannattaa tukea. Maailman mittakaavassa, koulutettu tyttö tulee harvemmin raskaaksi teini-iässä. Koulutettu tyttö ymmärtää paremmin, miten antaa vauvalle oikeanlaista ravintoa. Hän myös ymmärtää varhaiskasvatuksen merkityksen ja lopulta lähettää suuremmalla varmuudella omat tyttärensä kouluun.
Tytön elämä voi loppua jo alkuunsa, kun tyttösikiö abortoidaan poikalapsen toivossa. Jos hänet synnytetään, hän saattaa saada vähemmän ravintoa kuin veljensä. Jos koulutukseen on vähän varaa, kouluun lähtee todennäköisesti tytön veli.
Omassa kotimaassamme tytöt ja pojat matkaavat läpi suhteellisen tasa-arvoisen terveydenhuollon. Varhaiskasvatus ja peruskoulu käydään läpi melko tasa-arvoisissa tunnelmissa, vai käydäänkö?
Miksi esimerkiksi puhutaan vieläkin "kympin tytöistä"? Tiedättekö, niistä, jotka pärjäävät koulussa, mutta eivät "tosielämässä", mitä se sitten onkin.
Koulussa hyvin pärjäävä poika ei ole "kympin poika". Hän on rehti, ahkera, lahjakas, tulevaa johtaja-ainesta.
Mielestäni näissä puheissa piilee sen ydin, että yritysten johtoportaat koostuvat meillä edelleen lähinnä miehistä. Tytöistä kun puhutaan epäkunnioittavaan sävyyn ja annetaan viesti, että heidän paikkansa on "alemmilla tasoilla", olivat he sitten kuinka lahjakkaita tahansa.
Entä sitten ne teiniraskaudet? Kyllä niitä meilläkin sattuu. Jos 14-16-vuotiaiden seksi johtaa raskauteen, jää vauva useimmiten nuoren äidin ja hänen perheensä kuin nuoren isän ja hänen perheensä hoidettavaksi.
Yleisimmät selitykset nuoren isän livohkaan lähtemiselle ovat, että hän on vielä niin nuori ja kypsymätön. No tietenkin on! Niin on tyttökin, hän ei vain voi karata tilanteesta yhtä helpolla. Nuoren elämä jatkuu hänen kohdallaan epätodennäköisemmin.
Entä ne raskaudet muuten? Synnytystalkoissa kehotetaan yhä nuorempia naisia hankkimaan lapsi. Jos he eivät hanki, he ovat mukavuudenhaluisia maanpettureita. En ainakaan itse ole törmännyt artikkeleihin, joissa 20-25-vuotiaita miehiä kehotetaan isiksi armeijan vastapainoksi...ei kun hehän ovat täysiä lapsia sinne 35-vuotiaiksi asti.
Tytön äitinä ei ole varmaankaan helppoa olla. En ole itse vielä ensimmäisten kuuden vuoden aikana kokenut suurempia sukupuoleen liittyviä vaikeuksia kuin sen, että eräs äiti tuli eskarin naulakoilla kertomaan lapseni kuullen, että Naakka näyttää nyt ihan pojalta, kun on toi lyhyt tukka. P*rkele!
Tulevia vaikeuksia on varmasti...jos ei mennä niihin teiniraskauksiin, aion pitää kunnia-asiana sitä, että viestitän sekä tyttärelleni että pojalleni heidän tulevaisuuden mahdollisuuksistaan samalla tavalla.
Olen onnellinen, että maailman tytöillä on oma päivä <3
perjantai 11. lokakuuta 2019
Voihan infektioastma sentään!
Rva:lla koitti syysloma! Täytyy sanoa, että viikko on ollut todella rankka. Astmaattinen yskä ja keuhkoputken supistuminen eivät ole päästäneet rva:ta helpolla. Astmaattinen keuhkoputkentulehdus on nyt kestänyt kuusi viikkoa, ja rva:sta alkaa todella olla mehut pois.
Tänään menin työterveyteen. Eihän siinä muuta, kuin astmatutkimukset jälleen käyntiin. Astmaa on tutkittu rva:lta ennenkin, mutta kotipuhallukset ovat jättäneet diagnoosin juuri ja juuri rajojen alapuolelle. Poikkeavuutta löytyy, mutta ei tarpeeksi.
Mikä sitten mättää? Rva saa massiivisia kuivia yskäkohtauksia (myös nukkuessa), eikä jaksa kävellä kuin etananvauhtia. Heti, jos tulee loivakin ylämäki, pitää pysähtyä yskimään, ja henkeä ahdistaa.
Perusongelma rva:lla on astmaattisten oireiden kausittaisuus - infektio alkaa flunssasta ja saattaa kestää kuukausia. Rva reagoi avaavaan astmalääkkeeseen hyvin, hengitettävä kortisoni ei ainakaan nyt ole auttanut.
Joka tapauksessa...nyt on otettu kuva keuhkoista ja poskionteloista. Niistä tulee tulokset viikon päästä. Lisäksi kävin verikokeessa. Kortisoni jää pois neljäksi viikoksi, ja sen jälkeen otetaan spirometria. Ehkä jotain löytyy.
Tiistaina jätin Touhin ukin hoitoon ja, ja lähdin Naakan kanssa teatteriin. Naakan on edes joskus hyvä saada aikuisen jakamatonta huomiota, ja sitäpaitsi halusimme viimein nähdä Koiramäen Suomen historian Kansallisteatterissa.
Vaikka lämpiön ruuhkat ja esityksen myöhäinen alkamisajankohta vähän arkipäivänä hirvittivät, oli itse esitys todella hyvä. Sanoisin, etten veisi kyseiseen näytökseen Naakkaa paljon nuorempaa lasta, sillä esitys (kuten itse kirjakin) ovat varsin tietopainotteisia.
Naakka nautti Suomen historiasta (1500-luvulta 1800-luvun alkuun). Hänelle historia ei tuottanut ongelmia, sillä hän osaa (Koiramäen) Suomen historiansa ulkoa.
Rva ei tässä voi olla mainitsematta, että vetäisi väliajalla lasillisen kuoharia, joka hieman kihahti päähän (taustalla yliväsymys ja vähäinen ravinto), minkä jälkeen loppuesitys oli ehkä hieman hulvattomampi kuin ensimmäinen osa. Tämä kaikkihan on lastenteatterissa täysin asiankuulumatonta ja julkeaa.
Keskiviikkona Touhi Touhela kävi parturissa. Hänellä on perinteinen jäyhän suomalaisen hiuslaatu, joka ei väänny tai edes taivu. Jos ei ihan pitkätukkaa tavoittele, hiusmalli kannattaa pitää suht lyhyenä.
Toisaalta, pitkä tukka voisi olla cool - erityisesti nyt, kun Naakalle saatiin lyhyt tukka. Hämmennyksen aiheuttaminen, kun lasten sukupuolet tunnistetaan väärin, on aina hauskaa.
Oma tukkani kaipaisi myös kampaajaa. Tavallaan tukassa ei ole vikaa, mutta käytännössä haluaisin, että mallia siistittäisiin. Se on lyhyestä kasvatettu, tosi lyhyt polkka, jossa ei sinänsä ole suurta vikaa. Ehkä harkitsen kampaajalla käyntiä palkkapäivään (tai sitä seuraavaan) asti.
PS. Huomenna rva kipittää kasvimaalle - projektina kukkasipuleiden istutus (liljaa, tulppaania ja narsissia).
PPS. Muuten rva lepää ja koittaa lepuuttaa ääntään, jottei se vallan katoaisi.
PPPS. Uuden opetussuunnitelman mukainen peruskouluopetus pohdituttaa edelleen - ehkä kirjoitan siitä lisää lähiaikoina.
Tänään menin työterveyteen. Eihän siinä muuta, kuin astmatutkimukset jälleen käyntiin. Astmaa on tutkittu rva:lta ennenkin, mutta kotipuhallukset ovat jättäneet diagnoosin juuri ja juuri rajojen alapuolelle. Poikkeavuutta löytyy, mutta ei tarpeeksi.
Mikä sitten mättää? Rva saa massiivisia kuivia yskäkohtauksia (myös nukkuessa), eikä jaksa kävellä kuin etananvauhtia. Heti, jos tulee loivakin ylämäki, pitää pysähtyä yskimään, ja henkeä ahdistaa.
Perusongelma rva:lla on astmaattisten oireiden kausittaisuus - infektio alkaa flunssasta ja saattaa kestää kuukausia. Rva reagoi avaavaan astmalääkkeeseen hyvin, hengitettävä kortisoni ei ainakaan nyt ole auttanut.
Joka tapauksessa...nyt on otettu kuva keuhkoista ja poskionteloista. Niistä tulee tulokset viikon päästä. Lisäksi kävin verikokeessa. Kortisoni jää pois neljäksi viikoksi, ja sen jälkeen otetaan spirometria. Ehkä jotain löytyy.
Tiistaina jätin Touhin ukin hoitoon ja, ja lähdin Naakan kanssa teatteriin. Naakan on edes joskus hyvä saada aikuisen jakamatonta huomiota, ja sitäpaitsi halusimme viimein nähdä Koiramäen Suomen historian Kansallisteatterissa.
Vaikka lämpiön ruuhkat ja esityksen myöhäinen alkamisajankohta vähän arkipäivänä hirvittivät, oli itse esitys todella hyvä. Sanoisin, etten veisi kyseiseen näytökseen Naakkaa paljon nuorempaa lasta, sillä esitys (kuten itse kirjakin) ovat varsin tietopainotteisia.
Naakka nautti Suomen historiasta (1500-luvulta 1800-luvun alkuun). Hänelle historia ei tuottanut ongelmia, sillä hän osaa (Koiramäen) Suomen historiansa ulkoa.
Rva ei tässä voi olla mainitsematta, että vetäisi väliajalla lasillisen kuoharia, joka hieman kihahti päähän (taustalla yliväsymys ja vähäinen ravinto), minkä jälkeen loppuesitys oli ehkä hieman hulvattomampi kuin ensimmäinen osa. Tämä kaikkihan on lastenteatterissa täysin asiankuulumatonta ja julkeaa.
Keskiviikkona Touhi Touhela kävi parturissa. Hänellä on perinteinen jäyhän suomalaisen hiuslaatu, joka ei väänny tai edes taivu. Jos ei ihan pitkätukkaa tavoittele, hiusmalli kannattaa pitää suht lyhyenä.
Toisaalta, pitkä tukka voisi olla cool - erityisesti nyt, kun Naakalle saatiin lyhyt tukka. Hämmennyksen aiheuttaminen, kun lasten sukupuolet tunnistetaan väärin, on aina hauskaa.
Oma tukkani kaipaisi myös kampaajaa. Tavallaan tukassa ei ole vikaa, mutta käytännössä haluaisin, että mallia siistittäisiin. Se on lyhyestä kasvatettu, tosi lyhyt polkka, jossa ei sinänsä ole suurta vikaa. Ehkä harkitsen kampaajalla käyntiä palkkapäivään (tai sitä seuraavaan) asti.
PS. Huomenna rva kipittää kasvimaalle - projektina kukkasipuleiden istutus (liljaa, tulppaania ja narsissia).
PPS. Muuten rva lepää ja koittaa lepuuttaa ääntään, jottei se vallan katoaisi.
PPPS. Uuden opetussuunnitelman mukainen peruskouluopetus pohdituttaa edelleen - ehkä kirjoitan siitä lisää lähiaikoina.
lauantai 5. lokakuuta 2019
Vampyyri, Pikachu, Tonttu ja merirosvo
Vaikka Naakka & Touhi heräsivät tänä aamuna aikaisin, viikonloppu on ollut tähän mennessä hyvin rauhallinen ja asiat ovat sujuneet hyvässä hengessä. Itse asiassa, tällaista olen kaikki nämä vuodet odottanut
- What`s up, man (rva Touhille)
- Eiii, olen Batman!
Ensimmäinen repliikki on minun, toinen Touhin. Sanavaihto käytiin ensimmäiseksi aamulla. Touhi kuuntelee nähtävästi myös englantia tarkkaan, vaikka ei todellakaan osaa sitä. Väärin tai ei, rva oli Touhin mielestä joka tapauksessa väärässä.
Aamulla lapset katsoivat pidennetysti telkkaria, koska yritin vähän setviä viikon sotkuja (tiskejä ja pyykkejä). Lähdimme ulos.
Olen koko syksyn juossut vuodenaikojen perässä, ja olen jäädä koko ajan kakkoseksi. Nyt alkaisi olla lämpimämmät kengät ja asusteet - vaihe. Arvatkaa, olenko inventoinut vaatevarastoa ja aionko edes tehdä sitä lähiaikoina?
Tulos: jäässä oleva Naakka. Touhi ei tunnu palelevan koskaan. Naakka sen sijaan palelee tavan takaa. Sillä ei tietenkään ole mitään tekemistä jäätymisen kanssa, että kekarat menivät ensi töikseen sohimaan jääriitettä nilkkasyvyisestä lätäköstä, ja lopuksi miltei pludasivat siinä.
Olen siinä mielessä julma kasvattaja, etten antanut Naakan lähteä heti kotiin. Vedimme parisen juoksulenkkiä, ja katsoin, että Touhi saa ulkoilla tarpeeksi. Osaksi syy on toki minun, osaksi Naakan täytyy itse jo itse huolehtia, onko esimerkiksi fleecetakki puettu päälle vai ei.
Sisällä otimme askartelut esille. Neulon itse parhaillaan villasukkia isälleni, mutta en ole vielä kovin pitkällä. Sen sijaan askartelimme Naakan kanssa muutaman onnittelukortin tulevia juhlia varten. Touhi ei innostunut korttiaskartelusta.
Sittemmin, kun huomasin, ettei korttipaja viihdytä pitkään ketään, lähetin jälkeläiset hakemaan naapurin poikia meille rehaamaan. Näissä tunnelmissa rva pystyy jopa kirjoittamaan blogia ilman suurempaa häiriötä.
Siispä, täällä on juuri käynnissä neljän lapsen (6,5,3 ja 3 vuotta) iltapäiväbileet naamiaispukuteemalla. Tällaiset terveiset siis Niskasilta tällä kertaa:
Mukavaa lauantai-iltaa!
perjantai 4. lokakuuta 2019
Pari viikkoa päätetyötä - inhoja tuntemuksia menneisyydestä
Poikkeukselliset työtehtäväni (paljon tietokoneen ääressä istumista) loppuivat, luojan kiitos, tänään. Pariviikkoinen on suoraan sanottuna kulunut liian hitaasti.
Mikä sitten oli niin kamalaa? No, se blogini alkuperäinen pääaihe, niskavamma, tietenkin. Kun teen suht liikkuvaa työtä, johon ei juurikaan sisälly katseen tarkentamista näyttöpäätteelle, ovat asiat melko hyvin.
Itse asiassa kivut ja jumitukset laantuvat melkein "perustasolle" mikä tarkoittaa kohdallani pelkkää kipua (luultavasti kenen tahansa niskajäykkyyteen verrattavaa. Silloin melkein unohdan kroonisen ongelmani.
Kappas, työt vaihtuivat päätetyöhön...kivut pahenivat muutamassa päivässä. Yläselkä meni aivan lukkoon ja oikeassa kädessä alkoi olla tunnonpuutosta. Yläniskan oikea puoli muuttui jopa kosketusaraksi ja kuului lähinnä rahinaa, kun käänsin päätäni.
Huimaus alkoi. Sitä minä olinkin vähän pelännyt. Huimaus aiheuttaa minulle huonon olon lisäksi psyykkisen stressitilan. Vaikka sisimmässäni tiesinkin, että tilanne helpottaa normaalien työtehtävien alkaessa, pelkäsin monta kertaa luisuvani sänkypotilaaksi.
Hoidin yläselkää jumpalla (helpotti jonkin verran) ja psyykeä keskittymällä ajatukseen, että työ on vain väliaikaista. Nyt homma on hoidettu ja ensi viikolla helpottaa. Huimaus on silti ollut ihan uskomattoman inhaa.
Ne jotka ovat lukeneet blogiani menneinä vuosina, muistanevat rva:n kamppailun huimauksen kanssa. Se, mitä koin viime viikkoina, oli hyvin lievää verrättuna niskan satuttamisen alkuvaiheisiin.
Oli ihan hyvä todeta, että olen toipunut työkykyiseksi, ja olen vieläpä oikealla tiellä ammatinvalintani suhteen. Se, mihin lähivuosina suuntaan, ei ole pääasiassa päätetyötä. Jos tilanne ei vaikeudu, voin vielä saada itselleni ihan kelpo työuran.
Kroonisten vaivojen kanssa elävät "pääsevät" elämässään kokemaan monenlaista. Tulee hyviä ja huonoja jaksoja, joiden pituudesta ei ole varmuutta.
Matka niskan retkahdusvamman kanssa on ollut vaiheikas. Vuosi vuodelta olen oppinut lisää kehoni toiminnasta ja sen rajoitteista. Luojan kiitos, mikään varsinainen ikääntymiseen liittyvä vaiva ei ole vielä alkanut...vaadin edes jonkinlaista väliaikaa niskavamman ja rappeumien välille :D
Vaivani helpottanee pian. En voi ennustaa, koska ongelmia tulee uudestaan. Olen huomannut, että on ainakin ihan turha murehtia tai syyllistyä. Aina oireita ei voi välttää, ja joskus olotila pahenee syystä, jota en edes keksi.
Nyt viikonloppuna aion jumpata (minulla on lapset, joten jumpan määrää en vielä tiedä). Haluan myös ulkoilemaan epätasaiselle alustalle eli maastoon (sekin tekee selälle hyvää). Ylipäätänsä taidan ansaita kaikenlaista hyvää tänä viikonloppuna :)
PS: Tällainen valokatto tuli vastaan eräässä tilassa eilen. Olipa muuten voimaannuttava näky:
Mikä sitten oli niin kamalaa? No, se blogini alkuperäinen pääaihe, niskavamma, tietenkin. Kun teen suht liikkuvaa työtä, johon ei juurikaan sisälly katseen tarkentamista näyttöpäätteelle, ovat asiat melko hyvin.
Itse asiassa kivut ja jumitukset laantuvat melkein "perustasolle" mikä tarkoittaa kohdallani pelkkää kipua (luultavasti kenen tahansa niskajäykkyyteen verrattavaa. Silloin melkein unohdan kroonisen ongelmani.
Kappas, työt vaihtuivat päätetyöhön...kivut pahenivat muutamassa päivässä. Yläselkä meni aivan lukkoon ja oikeassa kädessä alkoi olla tunnonpuutosta. Yläniskan oikea puoli muuttui jopa kosketusaraksi ja kuului lähinnä rahinaa, kun käänsin päätäni.
Huimaus alkoi. Sitä minä olinkin vähän pelännyt. Huimaus aiheuttaa minulle huonon olon lisäksi psyykkisen stressitilan. Vaikka sisimmässäni tiesinkin, että tilanne helpottaa normaalien työtehtävien alkaessa, pelkäsin monta kertaa luisuvani sänkypotilaaksi.
Hoidin yläselkää jumpalla (helpotti jonkin verran) ja psyykeä keskittymällä ajatukseen, että työ on vain väliaikaista. Nyt homma on hoidettu ja ensi viikolla helpottaa. Huimaus on silti ollut ihan uskomattoman inhaa.
Ne jotka ovat lukeneet blogiani menneinä vuosina, muistanevat rva:n kamppailun huimauksen kanssa. Se, mitä koin viime viikkoina, oli hyvin lievää verrättuna niskan satuttamisen alkuvaiheisiin.
Oli ihan hyvä todeta, että olen toipunut työkykyiseksi, ja olen vieläpä oikealla tiellä ammatinvalintani suhteen. Se, mihin lähivuosina suuntaan, ei ole pääasiassa päätetyötä. Jos tilanne ei vaikeudu, voin vielä saada itselleni ihan kelpo työuran.
Kroonisten vaivojen kanssa elävät "pääsevät" elämässään kokemaan monenlaista. Tulee hyviä ja huonoja jaksoja, joiden pituudesta ei ole varmuutta.
Matka niskan retkahdusvamman kanssa on ollut vaiheikas. Vuosi vuodelta olen oppinut lisää kehoni toiminnasta ja sen rajoitteista. Luojan kiitos, mikään varsinainen ikääntymiseen liittyvä vaiva ei ole vielä alkanut...vaadin edes jonkinlaista väliaikaa niskavamman ja rappeumien välille :D
Vaivani helpottanee pian. En voi ennustaa, koska ongelmia tulee uudestaan. Olen huomannut, että on ainakin ihan turha murehtia tai syyllistyä. Aina oireita ei voi välttää, ja joskus olotila pahenee syystä, jota en edes keksi.
Nyt viikonloppuna aion jumpata (minulla on lapset, joten jumpan määrää en vielä tiedä). Haluan myös ulkoilemaan epätasaiselle alustalle eli maastoon (sekin tekee selälle hyvää). Ylipäätänsä taidan ansaita kaikenlaista hyvää tänä viikonloppuna :)
PS: Tällainen valokatto tuli vastaan eräässä tilassa eilen. Olipa muuten voimaannuttava näky:
perjantai 27. syyskuuta 2019
Alakoulun kielivalinnat - mitähän sitä sitten ottaisi?
Eskarin koulua käsittelevä vanhempainilta on takana, ja sen jäljiltä päässä liikkuu muutamia ajatuksia (aivotoimintaa siis on, sehän on hyvä asia jo sinällään ;).
Pääpuheenaiheena ei niinkään ollut eskarissa viihtyminen tai kouluun siirtyminen. Jotenkin tuntuu, myös minusta, että koulurakennukseen on jo sujahdettu, ja ensi vuonna vain siirrytään esikoululuokasta koululuokkaan.
Kielivalinnat ovat samaan aikaan yllättävä, kiinnostava ja pohdintaa aiheuttava puheenaihe. Toisaalta koko lapsen elinkaari Kätilöopistolta kuusivuotiaaksi vilahtaa ajatuksissa, ja toisaalta tuleva levittäytyy ajatuksiin auringonnousuna, joka muuttaa utuisen maiseman - lopullisesti.
Naakan tulevassa koulussa valinta menee suurin piirtein näin:
1. luokka: englanti, ranska tai ruotsi
4. luokka: englanti (jos sillä ei aloiteta ykkösellä), ranska, saksa
6. luokka: ruotsi
Englanti alkaa kaikilla viimeistään neljännellä, ruotsi kuudennella luokalla. Jos ottaa A1-kieleksi ranskan, englanti aloitetaan myöhemmin, mutta yläkouluun mennessä myöhemmin aloittaneet ottavat aiemmin aloittaneet kiinni.
Naakka voisi hyvin alkaa seurata esim. polkua ranska-englanti-ruotsi. 1980-luvulla koulun aloittaneille nykyajan kieliopinnot ala-asteella kuulostavat hyvinkin hulppeilta. Vieraita kieliä tulee 2-3 jo alakoulun aikana.
Varma en voi olla, mutta Naakka on ollut aina kielellisesti varsin lahjakas. Nyt hän harjoittelee omatoimisesti lukemaan. Luulisin, että hän voisi viihtyä ranskan tunneilla, vaikka noin 1 prosentti suomalaislapsista on valinnut A1-kielekseen ranskan (käytännössä tarkoitan, että pointti ei ole se ranska, vaan se että ylivoimainen enemmistö opiskelee A1-kielenä englantia.)
Voisi ajatella, että jos ranska alkaisi jo ykkösellä, se olisi helpompi omaksua kuin esimerkiksi neljä tai useampia vuosia myöhemmin. Englanti voisi olla hyvä neljännellä luokalla aloitettavaksi, sillä sitä kuulee enemmän kuin esimerkiksi ranskaa.
Mutta, onko kolme kieltä yksikieliselle alakoululaiselle liikaa? Mitä jos Naakka ei myöhemmin tykkääkään olla esimerkiksi akateeminen vaan haluaa jotakin muuta? En halua Naakan opiskelevan kieliä, jotka ovat jääneet rva:lta tai Naakan isältä joskus opiskelematta.
Meillä on onneksi aikaa miettiä tätäkin. 1980-luvulla pohdittiin lukemaan ja kirjoittamaan oppimista pääasioina ykkösellä ja kakkosella. Nyt on kielivalinnat, ilmiöt ja koodaus. Saakohan lapsi olla lapsi näiden asioiden keskellä?
Rva on vuosien saatossa opiskellut seuraavia kieliä: englanti, ruotsi, saksa, espanja ja viro. Opinnot ja nykyiset taidot ovat hyvin vaihtelevia ja kielikohtaisia. Haluaisin myös opiskella lisää kieliä, esimerkiksi venäjää tai vaikkapa arabiaa (ja nyt puhutaan todellakin jo rva:n, ei Naakan tulevaisuudesta).
Rva suhtautuu positiivisesti kieliopintoihin. Yhtä positiivisesti rva suhtautuu lapsen erilaisiin taipumuksiin. Rva on käynyt yliopiston, mutta jos lapsen ammatti tulevaisuudessa löytyy ammattiopintojen tai vaikkapa oppisopimuksen kautta, siitä vaan!
Pääpuheenaiheena ei niinkään ollut eskarissa viihtyminen tai kouluun siirtyminen. Jotenkin tuntuu, myös minusta, että koulurakennukseen on jo sujahdettu, ja ensi vuonna vain siirrytään esikoululuokasta koululuokkaan.
Kielivalinnat ovat samaan aikaan yllättävä, kiinnostava ja pohdintaa aiheuttava puheenaihe. Toisaalta koko lapsen elinkaari Kätilöopistolta kuusivuotiaaksi vilahtaa ajatuksissa, ja toisaalta tuleva levittäytyy ajatuksiin auringonnousuna, joka muuttaa utuisen maiseman - lopullisesti.
Naakan tulevassa koulussa valinta menee suurin piirtein näin:
1. luokka: englanti, ranska tai ruotsi
4. luokka: englanti (jos sillä ei aloiteta ykkösellä), ranska, saksa
6. luokka: ruotsi
Englanti alkaa kaikilla viimeistään neljännellä, ruotsi kuudennella luokalla. Jos ottaa A1-kieleksi ranskan, englanti aloitetaan myöhemmin, mutta yläkouluun mennessä myöhemmin aloittaneet ottavat aiemmin aloittaneet kiinni.
Naakka voisi hyvin alkaa seurata esim. polkua ranska-englanti-ruotsi. 1980-luvulla koulun aloittaneille nykyajan kieliopinnot ala-asteella kuulostavat hyvinkin hulppeilta. Vieraita kieliä tulee 2-3 jo alakoulun aikana.
Varma en voi olla, mutta Naakka on ollut aina kielellisesti varsin lahjakas. Nyt hän harjoittelee omatoimisesti lukemaan. Luulisin, että hän voisi viihtyä ranskan tunneilla, vaikka noin 1 prosentti suomalaislapsista on valinnut A1-kielekseen ranskan (käytännössä tarkoitan, että pointti ei ole se ranska, vaan se että ylivoimainen enemmistö opiskelee A1-kielenä englantia.)
Voisi ajatella, että jos ranska alkaisi jo ykkösellä, se olisi helpompi omaksua kuin esimerkiksi neljä tai useampia vuosia myöhemmin. Englanti voisi olla hyvä neljännellä luokalla aloitettavaksi, sillä sitä kuulee enemmän kuin esimerkiksi ranskaa.
Mutta, onko kolme kieltä yksikieliselle alakoululaiselle liikaa? Mitä jos Naakka ei myöhemmin tykkääkään olla esimerkiksi akateeminen vaan haluaa jotakin muuta? En halua Naakan opiskelevan kieliä, jotka ovat jääneet rva:lta tai Naakan isältä joskus opiskelematta.
Meillä on onneksi aikaa miettiä tätäkin. 1980-luvulla pohdittiin lukemaan ja kirjoittamaan oppimista pääasioina ykkösellä ja kakkosella. Nyt on kielivalinnat, ilmiöt ja koodaus. Saakohan lapsi olla lapsi näiden asioiden keskellä?
Rva on vuosien saatossa opiskellut seuraavia kieliä: englanti, ruotsi, saksa, espanja ja viro. Opinnot ja nykyiset taidot ovat hyvin vaihtelevia ja kielikohtaisia. Haluaisin myös opiskella lisää kieliä, esimerkiksi venäjää tai vaikkapa arabiaa (ja nyt puhutaan todellakin jo rva:n, ei Naakan tulevaisuudesta).
Rva suhtautuu positiivisesti kieliopintoihin. Yhtä positiivisesti rva suhtautuu lapsen erilaisiin taipumuksiin. Rva on käynyt yliopiston, mutta jos lapsen ammatti tulevaisuudessa löytyy ammattiopintojen tai vaikkapa oppisopimuksen kautta, siitä vaan!
torstai 26. syyskuuta 2019
Lyhyttukkainen tyttö
Kun Naakka täytti kaksi vuotta, hän oli vielä melkein kalju (ne haituvat olivat muutaman sentin mittaisia). Ajattelin jo, tuleeko tyttärelleni tukkaa ollenkaan.
Tulihan se, paksu, nopeasti kasvava ja hyvin helposti takkuuntuva. Siinä missä moni vanhempi suosii lapsellaan pitkiä kutreja, olen ollut aina helpottunut, kun kampaaja on leikannut sen lyhyen polkan.
Välillä Naakka on halunnut pidemmän mallin, välillä lyhyemmän. Minä olen ollut hyvin salliva.
Tänä syksynä Naakka on keksinyt, että haluaa ihan lyhyen tukan. Olen hakenut havainnekuvaa asialle kysymällä, mihin asti tukan tulisi edestä, sivuilta ja takaa yltää. Olemme myös katselleet kampauskuvia yhdessä Pinterestistä.
Hyvin nopeasti minulle selvisi, että hän haluaa tosi lyhyen. "Poikatukka" on yksi ärsyttävimmistä luonnehdinnoista, mutta käytän sitä tässä havainnollistaakseni asian.
No, mikäpä siinä! Kysyin huvikseni, onko muilla tytöillä vastaavaa. Naakkanen antoi yksisanaisen vastauksen "Ei." Varasin Naakalle ajan tutulta kampaajalta, ja lähdimme luopumaan olkapääpituisesta tukasta.
Olin mukana kampaajalla. Sieltä pitkän tukan alta kuoriutui älyttömän söpö, lyhyttukkainen kuusivuotias! Naakka oli yhtä hymyä, uusi hiustyyli on todella pirteä, persoonallinen ja sopii hänelle niin hyvin!
Naakka eroaa visioineen 6-vuotiaasta rva:sta. Minulle tukka oli tuossa iässä vain jotakin, joka roikkuu päästä. En edes tiedä, olenko ratkaisevasti kehittynyt noista ajoista.
Koska lyhyen tukan leikkaaminen herätti minussa pohdintaa, keksin, että näin lyhyen fledan leikkaaminen alle kouluikäiselle tyttölapselle taitaa olla nykyään melko harvinaista. On tai ei, Naakka tykkää siitä valtavasti!
Tulihan se, paksu, nopeasti kasvava ja hyvin helposti takkuuntuva. Siinä missä moni vanhempi suosii lapsellaan pitkiä kutreja, olen ollut aina helpottunut, kun kampaaja on leikannut sen lyhyen polkan.
Välillä Naakka on halunnut pidemmän mallin, välillä lyhyemmän. Minä olen ollut hyvin salliva.
Tänä syksynä Naakka on keksinyt, että haluaa ihan lyhyen tukan. Olen hakenut havainnekuvaa asialle kysymällä, mihin asti tukan tulisi edestä, sivuilta ja takaa yltää. Olemme myös katselleet kampauskuvia yhdessä Pinterestistä.
Hyvin nopeasti minulle selvisi, että hän haluaa tosi lyhyen. "Poikatukka" on yksi ärsyttävimmistä luonnehdinnoista, mutta käytän sitä tässä havainnollistaakseni asian.
No, mikäpä siinä! Kysyin huvikseni, onko muilla tytöillä vastaavaa. Naakkanen antoi yksisanaisen vastauksen "Ei." Varasin Naakalle ajan tutulta kampaajalta, ja lähdimme luopumaan olkapääpituisesta tukasta.
Olin mukana kampaajalla. Sieltä pitkän tukan alta kuoriutui älyttömän söpö, lyhyttukkainen kuusivuotias! Naakka oli yhtä hymyä, uusi hiustyyli on todella pirteä, persoonallinen ja sopii hänelle niin hyvin!
Naakka eroaa visioineen 6-vuotiaasta rva:sta. Minulle tukka oli tuossa iässä vain jotakin, joka roikkuu päästä. En edes tiedä, olenko ratkaisevasti kehittynyt noista ajoista.
Koska lyhyen tukan leikkaaminen herätti minussa pohdintaa, keksin, että näin lyhyen fledan leikkaaminen alle kouluikäiselle tyttölapselle taitaa olla nykyään melko harvinaista. On tai ei, Naakka tykkää siitä valtavasti!
sunnuntai 22. syyskuuta 2019
Kylässä isovanhemmilla - mitä mä nyt teen?
Väsyneen viikon jälkeen olen saanut nukkua hyvin jopa kahtena yönä peräkkäin. Perjantain- ja lauantain välisenä yönä menin suht aikaisin nukkumaan, ja herätys oli vasta vähän oli seitsemältä. Viime yönä nukuin melkein 11 tuntia.
Nukun kyllä usein viikoillakin lähes sen, mikä on tarpeellista. Kuitenkin, aina jää puuttumaan vähän. Aktiivinen aikani arjessa on noin 15 tuntia, eli kyllä minua väsyttää alkuillasta aivan valtavasti.
Pirteänä on hassua olla. Pää ei paina, päiväunet eivät mietitytä, ja olo on rauhallinen. On mukavaa suunnitella, että tehdäänpä jotain kivaa :)
Syy suunnitelmiini on, että sekä Naakka että Touhi ovat viettäneet yötä isovanhemmillaan! Touhille tämä on ensimmäinen kerta, kun hän jää yöksi ilman äitiä. Hyvin on kuulemma mennyt, ja tänään kaksikko palaa takaisin kotiin Niskasille.
Naakka on viettänyt satunnaisesti yötä isovanhemmilla melkein vauvasta asti. Tosin parin viime vuoden aikana hänkin on reissannut siellä aika vähän, kun ihan pientä lasta on yksinkertaisesti helpompi hoitaa kotosalla.
Touhi-pieni mietti reissua pitkin viikkoa. Joka toinen päivä hän sanoi, että aikoo mennä, joka toinen päivä hän ei aikonut. Kuitenkin, kun lauantai koitti, hän pakkasi tyytyväisenä tavaroitaan (lopulta hän unohti ottaa esimerkiksi lusikan ja lasin mukaan :D
Puhelut ovat kertoneet, että hyvin siellä on mennyt. Oma lapsuuteni kului siten, että isovanhemmille mentiin yökylään vasta isompana. Molemmat isovanhempani asuivat toisessa kaupungissa, mutta keskenään melkein saman kadun varrella.
Isovanhemmille mentiin yökylään vähän pidemmäksi aikaa, kyläilyt aloitin 8-9-vuotiaana. Muistelisin, että olen viettänyt isovanhemmilla aikaa erityisesti syys- ja hiihtolomilla.
Minulla on isovanhempieni luona vietetystä ajasta hyvät muistot. Siellä tehtiin oikeastaan ihan tavallisia asioita: käytiin kaupassa, torilla ja leikkipaikoilla. Talvella käytiin joskus luistelemassa, hiihtämässä ja laskemassa mäkeä.
Ne lyhyet poissaolot, kun lapset ovat jossakin muualla, ovat oudokseltaan vähän kummallisia. Olen niin tottunut, että kuljemme äänekkäästi ruokahetkestä toiseen ja elämme täyttä elämää ihan perustasolla.
Kuitenkin, myös rva:n täytyy hyväksyä, että jopa Touhilla on jo jonkinlainen, minusta erillinen sosiaalinen elämä. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tukea sen kehitystä :)
PS. Kyllä minä tekemistä keksin - kamppeita pitäisi taas karsia.
PPS. Oli aikaa sitten 20 minuuttia tai 8 tuntia, jahkailen näköjään päivittäistä jumppaani yhtä paljon.
PPPS. Kävely olisi aivan mahtavaa, mutta keuhkot eivät meinaa vieläkään toimia kunnolla.
Nukun kyllä usein viikoillakin lähes sen, mikä on tarpeellista. Kuitenkin, aina jää puuttumaan vähän. Aktiivinen aikani arjessa on noin 15 tuntia, eli kyllä minua väsyttää alkuillasta aivan valtavasti.
Pirteänä on hassua olla. Pää ei paina, päiväunet eivät mietitytä, ja olo on rauhallinen. On mukavaa suunnitella, että tehdäänpä jotain kivaa :)
Syy suunnitelmiini on, että sekä Naakka että Touhi ovat viettäneet yötä isovanhemmillaan! Touhille tämä on ensimmäinen kerta, kun hän jää yöksi ilman äitiä. Hyvin on kuulemma mennyt, ja tänään kaksikko palaa takaisin kotiin Niskasille.
Naakka on viettänyt satunnaisesti yötä isovanhemmilla melkein vauvasta asti. Tosin parin viime vuoden aikana hänkin on reissannut siellä aika vähän, kun ihan pientä lasta on yksinkertaisesti helpompi hoitaa kotosalla.
Touhi-pieni mietti reissua pitkin viikkoa. Joka toinen päivä hän sanoi, että aikoo mennä, joka toinen päivä hän ei aikonut. Kuitenkin, kun lauantai koitti, hän pakkasi tyytyväisenä tavaroitaan (lopulta hän unohti ottaa esimerkiksi lusikan ja lasin mukaan :D
Puhelut ovat kertoneet, että hyvin siellä on mennyt. Oma lapsuuteni kului siten, että isovanhemmille mentiin yökylään vasta isompana. Molemmat isovanhempani asuivat toisessa kaupungissa, mutta keskenään melkein saman kadun varrella.
Isovanhemmille mentiin yökylään vähän pidemmäksi aikaa, kyläilyt aloitin 8-9-vuotiaana. Muistelisin, että olen viettänyt isovanhemmilla aikaa erityisesti syys- ja hiihtolomilla.
Minulla on isovanhempieni luona vietetystä ajasta hyvät muistot. Siellä tehtiin oikeastaan ihan tavallisia asioita: käytiin kaupassa, torilla ja leikkipaikoilla. Talvella käytiin joskus luistelemassa, hiihtämässä ja laskemassa mäkeä.
Ne lyhyet poissaolot, kun lapset ovat jossakin muualla, ovat oudokseltaan vähän kummallisia. Olen niin tottunut, että kuljemme äänekkäästi ruokahetkestä toiseen ja elämme täyttä elämää ihan perustasolla.
Kuitenkin, myös rva:n täytyy hyväksyä, että jopa Touhilla on jo jonkinlainen, minusta erillinen sosiaalinen elämä. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tukea sen kehitystä :)
PS. Kyllä minä tekemistä keksin - kamppeita pitäisi taas karsia.
PPS. Oli aikaa sitten 20 minuuttia tai 8 tuntia, jahkailen näköjään päivittäistä jumppaani yhtä paljon.
PPPS. Kävely olisi aivan mahtavaa, mutta keuhkot eivät meinaa vieläkään toimia kunnolla.
lauantai 21. syyskuuta 2019
Järkeä imetyskeskusteluun ja muistoja tuttipulloista
Jos Rva:ta katsoisi konservatiivisen imetyksen tukijan näkökulmasta, hän olisi varmaankin karmiva näky. Se äiti, joka kaivaa pirun esineen, tuttipullon esille julkisessa paikassa ja kaataa siihen kiellettyä eliksiiriä, korviketta.
Sillä p***keleellisten pitojen juhlajuomalla on pilattu Niskasilla jo kaksi lasta, Naakka, vielä alle 120 cm ja noin 20 kg, eskarilainen ja Touhi, 3v, 102 cm ja 18 kg.
Touhi on tosin saanut lypsettyä äidinmaitoa vauvana kymmenenkuiseksi asti. Arvatkaapa, kumpi lapsi meillä sairastui korvatulehduskierteeseen, tarvitsee Ventolinea ja, putket on asennettu kaksi kertaa ja kitarisat on poistettu?
Rva:n mielestä mediaa seuraten pulloruokinnasta muodostuu kuva, että pulloruokkivat vanhemmat (äidit) ovat mainonnan orjia ja luovuttajia, ovat osanneet seurata huonosti Imetyksen tuki ry:n viestiä.
Jos asia on todella niin, niin miksi ainoat rva:n tapaamat pulloruokkivat vanhemmat ovat vanhempia, joiden vauvojen kanssa muu ei ole onnistunut? Haluaisin nähdä vanhemman, joka on valinnut pulloruokinnan huvikseen, kun en ole vielä nähnyt :)
Minä yritin imetystä lasteni kanssa todella (kävin ohjauksessa useamman kertaa). Maitoa tuli suihkuamalla, mutta kumpikaan lapsi ei jostain syystä tykännyt tisseistäni. Esikoisella oli tosin syy: niistä tuli synnytyslaitoksella lähinnä verta hoitamattoman rintatulehduksen vuoksi. Kun veri muuttui viikossa maidoksi, ei rinta enää kelvannut. Tyttäreni tiedosti kai, ettei ole vampyyri (nykyään hän itse asiassa pitää kovasti vampyyreista).
Haluaisin vauvan ruokintakeskusteluihin inhimillisyyttä. Sitä, että pulloruokintakin muuttuisi positiiviseksi asiaksi ja pulloruokkijaa kehuttaisiin vauvan vanhempana samalla tavalla kuin imettäjiä. En todellakaan usko tämän vähentävän imetystä.
Imetyskeskustelussa ollaan huolissaan siitä, että äidin itsetunto imettäjänä horjuu milloin mistäkin. Ei minun ainakaan horjunut - imetys ei vain onnistunut ja olisi varmaankin ollut todella huono vaihtoehto näännyttää lapsi ravinnonpuutteeseen.
Olisin todella kaivannut, että identiteettiäni pulloruokkijana olisi voimistettu. Olisi sanottu, että olet ihana äiti, pidät vauvaa sylissä ja annat lapselle, mitä hän tarvitsee: hellyyttä ja ravintoa.
Lisäksi, onko missään koskaan kuvaa pienen vauvan isästä, joka istuu keinutuolissa ilman paitaa ja syöttää pientä vauvaa tuttipullosta kello kolme yöllä? Ei minullakaan ole, harmi <3
PS: Minusta oli hauskaa annostella maitoa (niin, maidoksi me sitä kutsuimme) tuttipulloihin. Oli hauska tuntea nykiminen pullossa, kun vauvalla oli kamala nälkä.
PPS. Oli hauskaa sekoittaa mallasuutetta maitoon (se vei vatsavaivat esikoiseltamme, vanhemman neuvolatädin neuvo)
PPPS. Oli helpottavaa, kun tiesi tarkkaan, kuinka paljon vauva söi - tiesin aina, onko se syönyt tarpeeksi vai ei ole.
Sillä p***keleellisten pitojen juhlajuomalla on pilattu Niskasilla jo kaksi lasta, Naakka, vielä alle 120 cm ja noin 20 kg, eskarilainen ja Touhi, 3v, 102 cm ja 18 kg.
Touhi on tosin saanut lypsettyä äidinmaitoa vauvana kymmenenkuiseksi asti. Arvatkaapa, kumpi lapsi meillä sairastui korvatulehduskierteeseen, tarvitsee Ventolinea ja, putket on asennettu kaksi kertaa ja kitarisat on poistettu?
Rva:n mielestä mediaa seuraten pulloruokinnasta muodostuu kuva, että pulloruokkivat vanhemmat (äidit) ovat mainonnan orjia ja luovuttajia, ovat osanneet seurata huonosti Imetyksen tuki ry:n viestiä.
Jos asia on todella niin, niin miksi ainoat rva:n tapaamat pulloruokkivat vanhemmat ovat vanhempia, joiden vauvojen kanssa muu ei ole onnistunut? Haluaisin nähdä vanhemman, joka on valinnut pulloruokinnan huvikseen, kun en ole vielä nähnyt :)
Minä yritin imetystä lasteni kanssa todella (kävin ohjauksessa useamman kertaa). Maitoa tuli suihkuamalla, mutta kumpikaan lapsi ei jostain syystä tykännyt tisseistäni. Esikoisella oli tosin syy: niistä tuli synnytyslaitoksella lähinnä verta hoitamattoman rintatulehduksen vuoksi. Kun veri muuttui viikossa maidoksi, ei rinta enää kelvannut. Tyttäreni tiedosti kai, ettei ole vampyyri (nykyään hän itse asiassa pitää kovasti vampyyreista).
Haluaisin vauvan ruokintakeskusteluihin inhimillisyyttä. Sitä, että pulloruokintakin muuttuisi positiiviseksi asiaksi ja pulloruokkijaa kehuttaisiin vauvan vanhempana samalla tavalla kuin imettäjiä. En todellakaan usko tämän vähentävän imetystä.
Imetyskeskustelussa ollaan huolissaan siitä, että äidin itsetunto imettäjänä horjuu milloin mistäkin. Ei minun ainakaan horjunut - imetys ei vain onnistunut ja olisi varmaankin ollut todella huono vaihtoehto näännyttää lapsi ravinnonpuutteeseen.
Olisin todella kaivannut, että identiteettiäni pulloruokkijana olisi voimistettu. Olisi sanottu, että olet ihana äiti, pidät vauvaa sylissä ja annat lapselle, mitä hän tarvitsee: hellyyttä ja ravintoa.
Lisäksi, onko missään koskaan kuvaa pienen vauvan isästä, joka istuu keinutuolissa ilman paitaa ja syöttää pientä vauvaa tuttipullosta kello kolme yöllä? Ei minullakaan ole, harmi <3
PS: Minusta oli hauskaa annostella maitoa (niin, maidoksi me sitä kutsuimme) tuttipulloihin. Oli hauska tuntea nykiminen pullossa, kun vauvalla oli kamala nälkä.
PPS. Oli hauskaa sekoittaa mallasuutetta maitoon (se vei vatsavaivat esikoiseltamme, vanhemman neuvolatädin neuvo)
PPPS. Oli helpottavaa, kun tiesi tarkkaan, kuinka paljon vauva söi - tiesin aina, onko se syönyt tarpeeksi vai ei ole.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Viktoriaanisen ajan etsiviä ja terveiset Burundista
Neiti Scarlett ja herttua on sarja, jota olen hieman kerennyt Areenalta katsella. Ruutuaika on vähällä, mutta olen huomannut sarjojen kat...
-
Pari päivää sitten hankin jotakin huvittavaa Tokmannilta - ryhtiliivin. En ollut perehtynyt koko ryhtiliiviasiaan aiemmin, mutta niissäkin ...
-
Olen oikeastaan varsin huono lähtemään itsekseni mihinkään. Tykkään tutustua uusiin paikkoihin ja esimerkiksi erilaiset näyttelyt ovat yleen... -
Maanantai-iltapäivällä olo alkoi tuntua hieman kummalliselta. Arvuuttelin, että vatsanväänteiden täytyy johtua liiasta kahvin juomisesta t...