lauantai 27. kesäkuuta 2015

Liikunta - mikä on liikaa?

Nyt on paljon puhuttu liikunnasta ja sen tärkeydestä. Aihe on mielenkiintoinen ja myös ristiriitainen, rva ei itsekään tiedä, mitä mieltä asiasta on. Lähtökohtaisesti liikunnallinen elämäntapa on hieno juttu, ihmisiä vain on niin erilaisia, ettei kaikki sovi kaikille.

Myös rva:n silmiin sattui vähän aikaa sitten eräs lausunto, jonka mukaan viisikään aktiivista liikuntakertaa viikossa ei riitä, mikäli muuten ei sitten liiku (korjatkaa, jos ymmärsin väärin). No, rva:n verenpaine alkoi ainakin nousta jo tuota lausetta lukiessa.

Rva ei ainakaan millään liiku viittä hikiliikuntakertaa viikon aikana sekä vielä hyppele ja pompi innokkaasti siinä välillä. Moni varmasti liikkuu, täytyy toivoa kuitenkin että oikealla tavalla ja suunnitellusti, ettei tule liikuntavammoja.

Kun puhutaan, että suomalaiset liikkuvat kokonaisuudessaan liian vähän, on se varmasti totta. Jokaisella olisi varmasti parannettavaa omassa liikkumisessaan. Olisi kuitenkin parempi, mikäli tsemppaus lähtisi omasta lähtötasosta.

Sille, joka ei liiku ollenkaan, voisi suositella korttelin kiertämistä pari kertaa päivässä. Se liikuttaisi jo kroppaa ja muuttaisi tilannetta paremmaksi. Sille, joka ei innostu kuntosaliympäristöstä, voisi ehdottaa ulkosalla, epätasaisessa maastossa kulkemista.

Ehdotus korttelin kiertämisestä ei muuten tullut tyhjästä. Rva aloitti kuntoilunsa niskavamman jälkeen asuinkorttelinsa kiertämisellä kävelysauvojen kera. Pääsin kiertämään rinkulan vain oikealle, koska vasemmalle kääntyminen huimasi liikaa.

Kun olin viimeisilläni raskaana ja odotin Naakkaa tulevaksi, palasin korttelin kiertämiseen. Liitoskivut olivat niin valtavat, etten muuhun pystynyt. Onneksi korttelin kierto oli tullut tutuksi jo niskavammasta toipuessa.

Ehkäpä tuo viiden aktiivisen liikuntakerran riittämättömyys oli viaton heitto tai ei niin nappiin mennyt sanontatapa. Ehkä sillä tarkoitettiin, että on hyvä nousta, venytellä ja verrytellä välillä työpäivän aikana. Toivottavasti tarkoitettiin.

Nykyisin on vallalla sellainen ajattelumalli, että samaan suoritukseen pitäisi pystyä joka päivä. Entäs sitten jos ystävä pyytää iltateelle eikä kerkeäkään siksi urheilemaan? Entäs, jos tämä sattuu kaksi kertaa saman viikon aikana? Jätättekö menemättä, jotta pääsisitte liikkumaan? En minä ainakaan.

Mikä on sosiaalisuuden mittari? Onko mitattu, ovatko suomalaiset tarpeeksi tekemisissä toistensa kanssa? Mikäli tällainen mittaus tehtäisiin, olisivatko ihmiset enemmän tekemisissä toistensa kanssa ja yksinäisyys vähenisi?

Toki sosiaalisuuden ja liikunnan voi yhdistää, mutta väitän, että tämänkaltainen liikkuminen on meillä vähentynyt. Pakkohan sen on, jos jokaisella on omat, tiukat tavoitteet jotka pitää saada joka kerta suoritetuksi. Ei siihen jää tilaa olla sosiaalinen.

torstai 25. kesäkuuta 2015

Kosken pauhuja

Niskaset viettivät mökillä kolmen yön ja neljän päivän ajanjakson lauantaista tiistaihin. Saavuimme paikalle juhannuspäivänä, jolloin aaton juhlinnat oli ilmeisesti jo juhlittu, sillä järven rannoilla oli hyvin rauhallista.

Kuten suurta osaa suomalaisista, Niskasiakin tervehtivät mökillä varsin vaihtelevat säät. Lauantaina, tulopäivänämme satoi rankasti. Naakan kanssa ei ole tekemisen puutetta, hän ei onneksi pitkästynyt sisätiloissakaan. Laitoimme takkaan tulen, paistoimme nakkeja hiilloksella (Naakka söi tosi monta) ja lämmitimme saunan.

Nakkien paiston ja saunomisen välillä mökille saapui serkkuni E., jota oli todella mukava nähdä pitkästä aikaa. Vaihdoimme kuulumisia puolin ja toisin ja kiersimme katselemassa mökin ympäristöä. E:n kanssa olen viettänyt pitkiä loma-aikoja lapsena mökillä, joten kesämuistomme ovat samankaltaisia.

Sunnuntaiksi saimme aurinkoisen sään. Päivään kuului ruohonleikkuuta, kaupassa käyntiä (Prismassa ei ollut juhannuksen jäljiltä myytävänä yhtäkään leipää näkkärin lisäksi, joten emme sitten ostaneet) ja ulkoilua.

Maanantaina ajelimme yhteen lähikylään ja kävimme etsimässä ja löytämässä isoisäni veljen sankarihaudan. En muista käyneeni paikalla aiemmin.

Ennen haudalla käyntiä poikkesimme kukkakaupassa, jossa myyjä puhui niin leveää paikallista murretta, että olisin voinut jäädä kuuntelemaan pidemmäksikin aikaa. Puheenparsi toi mieleeni isoäitini ja monet vanhemman polven sukulaiset, joita ei enää ole.

Kirkkoonkin pääsimme kurkistamaan, kun suntio sattui paikalle. Kirkossa olevista alttari- ja muista tauluista tunnistimme aika monta Raamatun tapahtumaa, mutta ihan jokaisen kuvan tapahtuma ei auennut meille. Jäipähän jotakin selvitettäväksi.

Kotiinpäin ajaessa poikkesimme katsomassa erästä myllykoskea, josta olen aina pitänyt. Naakkakin viehättyi paikasta, joskin hän hoki monta kertaa "ei pudota koskeen", eli kosken näkeminen taisi hieman jännittää.

Matkan aikana kävimme etsimässä neljää geokätköä, joista saimme merkittyä löydetyiksi kaksi. Yksi sijaitsi linnunpöntössä liian korkealla ja yksi oli kiinni kolossaan niin tiukasti ettemme saaneet kätköä irroitetuksi.

Geokätköilyharrastus on nyt kesän myötä nostanut hieman päätään Niskasilla, se on niin mukava tapa ulkoilla, liikkua ja tehdä jotakin mielekästä kuten nykyaikaista aarteenetsintää. Naakkakaan ei osaa vielä protestoida, joten hän kulkee mukana kätköilemässä oikein mielellään.

Tällä mökkireissulla rva:n jumppaamiset ja venyttelyt jäivät väliin, ja sen kyllä huomaa. Välillä täytyy keskittyä muuhunkin ja paikkailla sitten myöhemmin eli nyt. Rva tekee yleensä harjoituksensa säännöllisesti, mutta poikkeustilanteissa kuten matkoilla muut asiat vievät helposti huomion.

Hyvä niin, sillä kaikki ei voi aina mennä samalla tavalla arjen rytmien mukaan. Aina ei voi olla tehokas liikunnan, itsensä sivistämisen tai minkään muunkaan suhteen. Näytin sen sijaan  Naakalle, kuinka keppejä voi löytää ja katkoa, ruohoa voi repiä irti maasta ja heitellä ympäriinsä ja kuinka hämähäkit tekevät hienoja seittejä, joita voi katsella häiritsemättä hämähäkin puuhia.






torstai 18. kesäkuuta 2015

Pikkuruisia, treenattavia ja kipeitä jalkoja

Niskaset kävivät toissapäivänä tervehtimässä Naakan pikkuserkku H:ta, 1,5 kk. Näimme nuoren herran ensimmäistä kertaa, ja olipas näky ihana! Kun on tottunut käsittelemään Naakkaa, tuntui nelikiloinen ihmisenalku ihan uskomattoman pieneltä!

Jännittävää kyllä, hoito-otteeni olivat näemmä tallella, ja onnistuin kertaalleen ruokkimaankin pikkuserkku H:n. Naakkaa jännitti pikkuserkku aluksi, mutta hän intoutui vierailun edetessä kyselemään, "Mitä vauva tekee" jne.

Naakka oikeastaan innostui vauvasta niin, että jutteli illalla Helmi-nukelleen, että "H-pikkuserkku on kiva"... Nukke on saanut viime aikoina Naakan huomiota aste asteelta enemmän ja siitä on alkanut tulla oikein rakas, oma nukke.

Myös pelkoja Naakka käsittelee leikin avulla. Kun kerran piirsin hiekkalaatikolla yhdelle hiekkakumpareelle hymynaaman, tulkitsi Naakka teokseni möröksi ja pyysi, että lähdetään kotiin. Pyyhin naaman pois ja Naakka pyysikin, että piirrä mörkö. Jatkoimme näin yli kaksikymmentä minuuttia.

Luulen, että leikissä oli kyse siitä, kuinka mörköä voi turvallisesti katsella äidin kanssa ja todeta, että mörön saa aina pyyhityksi pois uudestaan. Mörköpelko ei ole ainakaan pahentunut ja kävimme piirtelemässä mörköjä toisenakin päivänä.

Toissapäivänä kävin salilla tekemässä ylävartalotreenin. Eilen kävin vain makaamassa fyssarin pöydällä ja fyssari availi yläselkäni ja niskani lihasjumeja. Sain muuten myös tens-sähkölaitehoitoa toiseen olkapäähäni, se tuntui vähän auttaneen.

Salilla on mukavasti hiljentynyt näin kesän tullen. Talvikaudellakin sinne on mahtunut, mutta välillä on ollut ruuhka, joka on ainakin rva:n mielestä stressaavaa. Kun joka puolelta kuuluu ähinää ja pauketta ja ihmisiä on paljon, alkaa rva:lle olla vaikeata etsiä kiintopisteitä, ja sitten alkaa huimata.

Myös kovat äänet häiritsevät edelleen, erityisesti jos ääni kuuluu oikealta puolelta, siis sieltä, missä niskavamma on. Siksi on ihan mukavaa, että ihmiset alkavat urheilla ulkosalla, niin rva voi rauhassa treenata sisätiloissa (vitsi)!

Toissapäivänä huomasimme myös ikäviksemme, että Nasun toinen takajalka on turvonnut ja punoittaa. Kyse on jalkapohjasta, eli astumapinnasta. Olimme onnekkaita ja saimme Nasulle eläinlääkäriajan eiliselle iltapäivälle.

Naakan ukki tuli hoitamaan Naakkaa ja pääsimme lääkärireissulle puolison kanssa ihan kaksistaan, Nasu takapenkillä. Tuttu lääkäri tutki Nasun ja totesi, että kyseessä on ns. bumble foot, tulehdus jalkapohjassa, joka on saattanut lähteä liikkeelle minimaalisesta haavasta.

Nasu sai parin viikon antibioottikuurin ja kipulääkettä. Nasu-herra on helppo potilas, joka protestoi tutkimuksia jäykistymällä (eikä esimerkiksi puremalla). Lääkkeen anto onnistuu helposti, täytyy nyt vain toivoa, että tulehdus reagoisi antibioottiin.

Nasun sairastaminen on aina haikeaa, silloin tulee ajatelleeksi, että aika on rajallinen. Nasu on yli 7-vuotiaana jo tosi vanha, ja jokainen elinpäivä on hieno asia sinällään. Onneksi Nasulle maittaa ruoka, vaikka pikkuiseksi hän on käynyt vanhuuden myötä, painaa enää 900 grammaa (on painanut nuoruutensa päivinä 1300g.).

Tämä on normaalia lihasmassan surkastumista, joka liittyy ikään. Se pitää vain hyväksyä. Matilda, 6, sen sijaan voi pulskasti. Hänessä ei ikä näy, ja on muutenkin hyväntuulinen ja touhukas marsurouva, joka pitää Nasunkin mielen virkeänä.


maanantai 15. kesäkuuta 2015

Takaisin mökiltä

Niskasten viikonloppu kului kesämökillä perjantai-illasta sunnuntai-iltaan. Mukana menossa oli tiimi rva, hra ja Naakka. Viikonloppuun sattui yksi täydellinen poutapäivä ja samanmoinen sadepäivä. Ulkopuuhamme rajoittuivat tästä syystä lauantaille.

Mökillä nukuttiin hyvin vaan ei pitkään. Naakan nukkumajärjestely oli siinä mielessä hassu, että mökissä on yksi makuusoppi, jonka saa melko pimeäksi. Pinnasänky ei mahdu parisängyn lisäksi sinne.

Naakka aloitti yöunensa makuusopen parisängyssä. Tuvan valoisalla puolella hän ei millään olisi alkanut nukkua ja toisaalta rva:n ja hra:n olisi myös pitänyt mennä nukkumaan puoli yhdeksältä. Kun isommat Niskaset menivät nukkumaan, siirrettiin Naakka pinnasänkyyn tuvan puolelle.

Järjestely toimi oikein hyvin, paitsi että Naakka tietysti alkoi kiekua meitä hereille 6.30 ja 7.00 välillä molempina aamuina, olihan valoisaa ja siis aamu. Ei siinä auttanut muu kuin ryhtyä puuron- ja kahvinkeittoon (ja mennä aikaisin nukkumaan illalla).

Rva otti tavakseen pihajumpan. Siihen kuului lähinnä rintarankaa avaavia liikkeitä. Ei mitään kovin raskasta, mutta sellaista, joka vähän vetreyttää ja tuntuu hyvältä. Naakasta rva sai oivan jumppakaverin hra:n tarkkaillessa tilannetta puutarhakeinusta makuuasennosta.

"Oikeaakin" pihajumppaa tuli ruohonleikkuusta, jonka tiimin aikuiset hoitivat puoliksi. Ei se ruohonleikkuri rinnetontilla mikään kovin kevyt kapistus ole. Tärinä tekee kyllä pahaa käsille, varsinkin tuolle oikealle, joka alkaa helposti mennä tunnottomaksi. Ensi viikolla uudestaan...

Rva kävi myös nyppimässä vähän kukkapenkkejä. Se on mielipuuhaa, joka tuntuu ihan lomalta. Äkkiä se luonto valtaa omansa takaisin, ennen pitkää taitaa taas olla sama tilanne edessä. Olisi mukavaa tietää kasveista enemmän, ehkä tässä pikkuhiljaa oppii.

Bongasimme Naakan kanssa muun muassa käpytikan. Lisäksi bongasimme mökin kattoon ripustetun linnunpelättilinnun, joka oli Naakan mielestä uskomattoman pelottava.

Sunnuntaina oli ohjelmassa lähinnä siivousta ja pakkausta. Toimimme verkkaisesti ja lähdimme kotiin vasta päiväunien jälkeen (naakka parisängyssä, rva ja hra kerrossängyssä tuvan puolella).

Matkalla ostimme Naakalle pelastusliivit, pysähdyimme syömään pizzaa autossa erään huoltoaseman pihalle ja Naakan vatsakin alkoi viimein toimia, mikä vaati kaksikin pysähdystä. Perillä tunnin ajomatkan päässä olimme yli kolme tuntia lähtömme jälkeen.

Edessä on vielä yksi tavallinen viikko ennen lomia. Rva:n työkuviot toivottavasti selkeytyvät, kuntosalilla tulee käytyä, eikä se pahaa tekisi, jos kukaan ei tulisi kipeäksi. Takana on mukava eikä onneksi liian raskas viikonloppu - mökkeilemme varmasti uudestaankin.


perjantai 12. kesäkuuta 2015

Mediapohdintaa jumituksen ohella

Rva:n selkä temppuilee jumituksen suhteen entiseen malliin. Olisi mielenkiintoista tietää, millä selkää saisi vetreämmäksi. Tuntuu, että se vain innostuu jumittumaan enemmän, kun tekee venytyksiä vetreytyksiä säännöllisesti.

Enää ei voi rva:n mielestä sanoa, että kyse olisi ainakaan kokonaan osaamattomuudesta - teen venyttelyitä ohjeiden mukaan, toistaiseksi aika pienillä tuloksilla. Välillä venytys auttaa, ainakin kahden minuutin ajan. Sen jälkeen lihas "pamahtaa" jumiin.

Kadonneen kunnon metsästys on kokonaisuudessaan hidasta hommaa, ja työtä on tehtävä joka päivä. Voimaharjoittelun puolella rva on kokenut edistymisiä, mikä on ollut mukavaa. Tarkoitus ja tavoite on nyt herätellä lihaksia "unestaan" ja saada sitä kautta kehoa pala palalta toimivamaksi.

Toissapäivänä ja sitä edellisenä päivänä myös huimaus vaivasi, mutta eilen se alkoi taas helpottaa. Tänään on vuorossa kotijumppaa, sillä meillä on viikonlopuksi sellaista ohjelmaa, jonka takia en pääse salille tänään.

Tassuttelen muuten salilla sinnikkäästi sukkasillani edelleen. En kaipaa tärähtelyä, edes kenkien aiheuttamaa, jumppahetkiini edelleenkään. Olen varmaankin ainoa sukkailija, mutta mitäpä siitä. Ainoastaan muutamat uudet liikkeet, joissa jalkineissa tulisi olla pitoa, ovat vähän haasteellisia. Haen silloin maton alleni.

Sukat taas ovat siinä mielessä haasteellinen asuste, että sukkia, jotka eivät mene nopeasti rikki, on todella vaikea löytää. Onko blogini lukijoilla ehdotuksia? Ei tarvitse olla mikään erityinen urheilusukka, kunhan vain ei tulisi reikiä muutaman käyttökerran jälkeen.

Ongelma on siksikin akuutti, että vaatteet ovat nykyään monesti melkein kertakäyttöisiä ja rva haluaisi hiljalleen lisätä sellaisten vaatteiden määrää, mitkä kestäisivät vähän pidempään. Vaatteet ovat nimittäin kasvava jätemuoto kaikkialla maailmassa.

Kirjoista vielä... löysin kirjastosta mielestäni mukavan kirjan, Unna Lehtipuun "Ruuturitari ja digidonna. Lapsi matkalla mediaan". Olen viime aikoina kokenut riittämättömyyttä vanhempana, kun Naakka on alkanut kiinnostua eri median muodoista yhä enemmän.

En ole vanhempi, joka pitää mediaa ja siihen liittyvää tekniikkaa pahana asiana, siihen liittyy todella paljon hyvää ja se kuuluu nykyaikaan. Kuitenkin, Naakan ja minun sukupolvien välinen kuilu on tekniikan suhteen merkittävä, kun lapsuudessani ei ollut kännyköitä, tietokoneita joka kodissa eikä varsinkaan internetiä.

Minulta kuten monelta muultakin ikäpolveni vanhemmalta puuttuu käsitys siitä, mikä on tarpeeksi tai liikaa. Käytämme kyllä itse kaikenlaisa vempaimia oikein paljon, mutta emme ole eläneet lapsuuttamme niiden keskellä.

Lapsi matkalla mediaan -kirja tuntuu fiksulta ja helppolukuiselta teokselta. Luen sitä parhaillaan ja olen saanut siitä jo paljon ajateltavaa. 2-vuotiaan pääasiallinen toimi esimerkiksi on leikki, jota ilman aivot eivät pääse kehittymään.

Silti, lastenohjelmat ja sen sellainen ovat ok ja hyviä juttuja sopivina annoksina. Niitä on hyvä katsella siten, että aikuinen on lähettyvillä. Aikuisellekin kirja tuo pohdinnan aihetta omasta median käytöstä.
"Laita puhelin pois", osaa Naakkakin jo käskeä, äiti keskittyy kyseiseen vempaimeen liikaa.

Suosittelen lukemaan!




maanantai 8. kesäkuuta 2015

Hyvä tuuri Lintsillä ja hauskaa muutenkin!

Rva:lla oli kunnia ottaa viikonloppuna vastaan kolme supernaista (itsensä lisäksi tietysti) yökylään Niskasten matalaan majaan. Sitä varten Naakka siirtyi isin kanssa ukille yöksi ensimmäistä kertaa. Oikeastaan Naakka ei ole ihan ekakertalainen, asuimmehan kyseisessä asunnossa Naakan melkein kuusi ensimmäistä kuukautta.

Leidit saapuivat meille lauantai-iltapäivän aikana kukin omasta suunnastaan. Rva:n matka tapaamispaikalle omaan kotiin ei puolestaan ollut pitkä. Kun kaikki olivat saapuneet, lähdimme lähiravintolaan syömään.

Heti alkuun vieraiden joukosta kumpusi ehdotus, että lähtisimme Lintsille! Idea otettiin hyvänä vastaan, Niskasilta kyseiseen paikkaan pääsee aika helposti. Lähtiessä Rva ajatteli, että ainoastaan seuraa tilannetta muiden tyttösten kirmatessa laitteissa.

Pikaisen pohdinnan jälkeen myös rva päätyi kuitenkin ostamaan iltarannekkeen.

Rva on hurjassa nuoruudessaan (ennen niskavammaa) tykännyt huvipuistolaitteista ja käynyt Lintsilläkin oikeastaan joka paikassa (siis ennen uutuuslaitteita vuoden 2009 jälkeen). Sittemmin hurvitteluun tuli stoppi whiplashin muodossa.

Laitteet, joissa rva uskaltautui käymään olivat Kummitusjuna, Idän pikajuna, Linnunrata (tää meni ehkä vähän yli sietokyvyn, mutta on niin hauska etten voinut jättää väliin), Maisemajuna (kulkee yllättävän korkealla) sekä Vekkula.

Muun muassa entinen suosikkini, puinen vuoristorata jäi väliin, koska muistelin siinä olevan paljon tärinää ja ryminää. Pääsin kuitenkin niin moneen paikkaan ja vieläpä hauskassa seurassa, ettei muusta ollut niin väliä.

Hysteerisin tilanne rva:n kannalta taisi olla Idän pikajuna - pikkuvuoristorata ystäväni seurassa. Jonossa varoittelimme toisiamme etukäteen, ettei mahdollinen "lähentely" puolin ja toisin sitten johdu muusta kuin junan vauhdikkaasta kulusta mutkissa. Kun asetuimme vaunuun, huomasimme täyttävämme tilan niin tiiviisti, ettei lähentelyskenaario olisi ollut millään tavalla mahdollinen :D

Lopuksi söimme itseäni lukuun ottamatta hattarat, otin sen sijaan metrilakun.

Oli kyllä niin hauskaa, että hymyilyttää vieläkin! Neljän osanottajan vuosikuulumisiinkin mahtui vaikka mitä, vaikka kaikki vastasivat aluksi kysymykseen tyypillisen suomalaisen "ei mitään ihmeellistä".

Vuoteen oli kuitenkin taas mahtunut edistymisiä eri asioissa, hienoja saavutuksia, pohdintaa elämäntilanteista ja mahdollisista muutoksista, kivoja asioita ja myös takaiskuja ja monenlaisia haasteita.

Jollakin sattui vähän selkä jossakin Lintsin laitteessa ja kaikilla kipeytyivät vähän lihakset. Pahimmat "vammat" taisivat kuitenkin tulla väärissä asennoissa nukkuessa...Rva selvisi kuitenkin tällä kertaa ilman erityisiä vaivoja, lieneekö kyse hyvästä tuurista vai mistä!

Kiitos vielä asianosaisille mukavista hetkistä! Ensi vuodesta tiedämme jo, kuka toimii järjestäjänä (ja kuka retken turvallisuusvastaavana ;) ), mutta paikka ja aktiviteetti säilynevät yllätyksenä vielä pitkään!



tiistai 2. kesäkuuta 2015

Parhaat valokuvat julkaistaan

Blogimaailmassa puhaltavat muutoksen tuulet, kun vanha blogilista siirtyi historiaan. Näin ollen rva:n blogi ei ole enää listattu mihinkään. Katsotaan, jos listaan sen tuonne blogipolkuun vielä joku päivä.

Niskasille puolestaan ei kuulu mitään erikoista. Niinpä kysyin  Aliisalta lupaa kirjoittaa vähän samankaltaisesta aiheesta kuin hänkin, se aihe liittyy pohdintaan, olenko minä tarpeeksi hyvä. Nykyisin tuntuu olevan vallalla senkaltainen ajattelumalli, että vain täydellisyys on kyllin hyvää.

Jotenkin tuntuu siltä, että rva alkaa olla niin parkkiintunut, ettei täydellisyysvaatimus kovin pahasti hetkauta. Tiedän jo tähän ikään mennessä, että en ole siivoushirmu, a la carte -kokki tai varsinkaan tuottelias käsityöihminen.

Olen enemmänkin mukava ystävä, retropelifani, lueskelija, uusien, pienten asioiden opettelija ja tarkkaavainen sivustaseuraaja. En ole ketterä, minua särkee usein ja oikeassa olkapäässäni on näköjään liikerataongelma.

Eniten olen monenlaisissa sävyissä välkehtivä johtotähti 2-vuotiaalleni.

Ennenvanhaan, parisenkymmentä vuotta sitten meillä ei ollut vielä edes mahdollisuutta päästä käsiksi niin suureen tietomäärää toisten ihmisten elämästä kuin nykyisin internetin (ja esimerkiksi tosi-tv:n kautta).

Tieto toisista, siitä miten he toimivat, on juuri sitä tietoa, jota tulisi oppia suodattamaan ja tarkkailemaan kriittisesti. Silloin ennenvanhaan kyläillessä ja vieraita kutsuessa kaikki tunsivat käsitteen "vieraskoreus". Termi on ihan tuttu nykyäänkin - tosi-tv:ssä,  lehdissä, somessa ja ihan kaikkialla.

Se, mitä näytetään ulospäin (myös rva näyttää), ei ole kokonaisuus. Kokonaisuus on oikeaa elämää hyvine, huonoine ja keskinkertaisine puolineen. Vieraskoreus on ihan luonnollista ja mukavaa, mutta tosielämä on paljon muutakin. Se on koko kuvasarja, ei vain yksi onnistunut otos.


Viikonloppuna odotan meille yökylään kolmea ystävääni ajalta ennen vuosituhannen vaihdetta. Ystävystyimme lukiossa. Silloin joillakin oli jo kotona tietokone, mutta aika harvoilla internet. Tekstiviestit kulkivat jo, mutta sähköposti ei vielä ollut niin tärkeä.

Kävimme luokallista lukiota (onkohan sellaisia enää), siksi oli varmaankin helppo tutustua, vaikka yhdellä luokalla oli pitkälti yli 30 oppilasta. Pidin itse luokallisesta koulumuodosta, eniten juuri sosiaalisuuden takia.

Blogeista ja Facebookista ei silloin ollut kuultukaan, älypuhelin ei tullut edes mieleen. Silti elimme uutta ja modernia aikaa, olihan tulossa Millenium 2000 :D

On älyttömän mukava nähdä taas teitä kolmea!





Kahden aikakauden opiskelija

Suuri tavoitteeni oman tulevaisuuteni suhteen on tällä hetkellä "loppukoulutuksen" hankkiminen ammattiin, jossa toivon voivani työ...