Rouva Niskanen

Kun kuuntelee toisten vanhempien puheita, voi saada selville kaikenlaista. Se kaikenlainen saattaa olla hyvinkin oivaltavaa. Mielenkiintoisinta on kuunnella sellaisten puheita, joiden lapset ovat jo isoja. Mielenkiintoisin lausahdus on "kylläpä me olimme silloin väsyneitä". Rva puolisoineen taitaa juuri nyt elää vaihetta, jossa ollaan väsyneitä...ja kylläpä rva onkin väsynyt! Hra on myös väsynyt, haukottelemme kuorossa alkuillasta, kun lapset juoksevat vielä valtoimenaan pitkin kämppää, ja hiljaisuuteen on noin sata kilometriä matkaa. Mikä siinä erityisesti väsyttää? Rva on tullut siihen tulokseen, että vastuu. Ihan tavallisen hengissä pitämisen lisäksi rva ja hra ovat vastuussa siitä, että lapsemme saavat kotoansa tasapainoisen kasvuilmapiirin ja elävät sen keskellä ihan joka päivä, jestas! Kun Touhi istuu syöttötuolissa vieressäni, ja syötän hänelle aamupuuroa, se on kyllä useimmiten ihanaa! Joskus se on myös aika kamalaa, kun ruoka lentää kaikkiin ilmansuuntiin, ja

Kuopukseni , 1-vuotias, alkaa selvästi olla vaiheessa "kädellinen" ja tarkemmin "yksinkertaisten työkalujen käyttö".  Ulkona käteen hakeutuu keppi, joka ei mene enää yksinomaa suuhun, vaan sillä voi esimerkiksi kaivella maahan kuoppia. Tänään keittiössä käteen hakeutui paistinlasta, jolla nuori herra yritti tavoittaa tiskipöydällä olevia astioita. Eräänlaisiksi työkaluiksi täytyy laskea myös korokkeet. Syöttötuolin voi työntää lähelle tasoa, jolle tahtoo ylettyä. Kiipeäminen tapahtuu noin kahdessa sekunnissa. Muovikorin saattaa kääntää nurinpäin, jolloin sen päälle voi kiivetä ja parhaassa tapauksessa yltää ovenkahvaan, huh! Historiaan on muuten kuopuksen lisäksi haksahtanut jo vähän monimutkaisemmatkin työkalut hallitseva esikoinen, jonka tarkempi kiinnostuksenkohde ovat dinosaurukset. Lyhyen ajan sisällä rva on oppinut yllättävän paljon muinaisista, suurista liskoista. Miten muuten olisin tiennyt, mikä ero on Diplodocus-, Bracciosaurus- ja Triceratops-liskoi

Alkuviikko on ollut siinä mielessä onnellinen, että Touhi näyttää alkaneen nukkua vähän pidempiä päiväunia - toivotaan, että muutos on pysyvä tai ainakin pitkäaikainen. Päiväunien myötä saan mahdollisuuden levätä tai tehdä sellaisia askareita, joita ei T:n kanssa oikein voi tehdä. Lauantaina ja sunnuntaina rva olikin kokonaan poissa, eli laivalla vuositapaamisessa ystäviensä kanssa. Vuositapaaminen oli jo ties kuinka mones, sitä vietettiin tällä kertaa Tallinkin Silja Europalla. Rva:n aiempi kokemus laivasta on, kun se oli juuri valmistunut. Rva taisi olla noin 12-vuotias. Laivan sisäosat, varsinkin näköalahissit, palasivat äkkiä mieleen. Europa on remontoitu hiljattain, ja sen kyllä huomasi - varsin mukavannäköinen laiva oli kyseessä. Meillä oli 22 tunnin risteily, matkaan lähdettiin lauantaina klo 18.30. Parasta risteilyssä olivat kuulumisten vaihto, kaikki yhdessäolo ja, hmm, ruoka! Tässä elämänvaiheessa olen ymmärtänyt paremmin kuin koskaan, mitä merkitsee, kun ruoka tule

Launtai-iltana oli jokunen hetki, jolloin rva tunti todella elävänsä...Päivä oli ollut mitä mainioin - olimme viettäneet sisareni ja ystävämme kanssa monta tuntia Lintsillä omassa ylväässä aikuisseurassamme. Rva:n kotiinlähtö alkoi olla lähellä, ja tarkkailin sadetutkaa sekä soitin puolisolle. Koska taivas oli miltei kirkas (yhdessä suunnassa näkyi vähän tummaa), päätin, että kerkeän kotiin ennen ukkosia. Muu seurue jäi vielä Lintsille. Kerkesin kävellä yhden kadunvälin, ja käännyin seuraavalle. Kun katsoin taakseni, koko taivas oli mustana. Aikaa lähdöstäni oli kulunut noin kaksi minuuttia. Kaivoin sateenvarjon laukustani. Sitten se repesi. Vesi, tuuli ja salamat tulivat sillä vauhdilla, että eipä siitä sateenvarjosta ollut mitään hyötyä. Kastuin heti läpimäräksi, mikä oli ihan sivuseikka. Eteneminen kävi tuulen takia nopeasti sellaiseksi, että siihen sai käyttää todella voimaa. Siinä vaiheessa totesin, että A) minulla on kotona puoliso ja lapset, B) en halua saada kaatuvaa p

Tätä päivää meillä on odotettu..ja ei. "Ihanaa, menen balettiin", "En ikinä mene balettiin" jne...ovat vaihdelleet viimeisinä päivinä, tulos on suurin piirtein fiftyfifty. Kaikkihan alkoi, kun rva keksi loppukeväästä, että Naakkahan voi mennä esibalettiin syksyllä. Koska meidän kulmilla esibaletti on monen pienen eka harrastus, miksei meidän tyttökin voisi oppia vähän pyörähtelemään ja liikkumaan nätisti musiikin tahdissa. Myös rva oli pienenä satubaletissa - sen katkaisi hirveä ikävä äitiä. Katsotaan, miten Naakan käy. Balettitunneille eivät aikuiset mene mukaan, lapsi viedään paikan päälle ja haetaan noin puolen tunnin päästä pois. Naakkaa on ihan selvästi jännittänyt, siitä osa hänen lausahduksistaan...onneksi saman baletin aloittaa kaksi muutakin tuttua tyttöä, joten luultavasti Naakan, 4v, harrastuselämä alkaa varsin kivuttomasti. Pikkulasten harrastuselämä jakaa valtavasti mielipiteitä..tai miten sen nyt ottaa. Keskustelupalstoilla ja lehtiartikkelei

Naakkasemme aloitti päiväkodin viime viikolla. Tästä alkoikin jo hänen neljäs päiväkotivuotensa. Julkisuudessa on ollut paljon keskustelua päiväkodin sopivuudesta pienille, hoitajien ylikuormituksesta ja kaikesta mahdollisesta. Rva:n on todettava, että ekan vuoden sairastelukierrettä lukuun ottamatta meillä on ollut todella hyvä kokemus päiväkodista. Vuorovaikutus on toiminut hyvin, hoitajat eivät ole vaihtuneet liikaa, ja Naakkamme "harrastuselämä" on hoitunut päiväkodin aktiviteettien kautta. Tämä syksy on hieman erilainen. Koka lähipiiriämme vaivaa remonttibuumi, niin eikös Naakan päiväkotikin mennyt remonttiin (hometta) täksi syksyksi. Väistötilat löytyivät parin kilometrin päästä, jonne Naakka matkaa aamuisin autolla. Iltapäivisin, kun minä haen, matka kävellään. Tutustuin alkuviikosta väistötiloihin (kaupungin tila), jotka vaikuttivat toimivilta, mutta olivat kyllä kieltämättä vähän karut. Naakkamme ei tästä häiriintynyt, hänen mielestään päiväkodin tilanvaihdos

Rva:lta toivottiin mielipidetekstiä ...ensimmäinen ajatus oli, että eihän minulla ole mielipiteitä! Tätähän ei usko kukaan, joten lienee parasta keksiä aihe. Viime päivinä Rva on kuullut paljon puhuttavan liikenteestä, siispä liikenteeseen. Blogissaan rva sivuaa lähes aina liikuntavammaisuutta, joten eiköhän se tähänkin tekstiin mukaan sujahda.  Liikenne taas - se on oleellinen asia, joka on kanssamme syntymästä saakka. Melkein jokainen vauva lähtee synnytysosastolta henkilöautolla tai taksilla...ja milläs ne edesmenneet kuljetetaan - autolla nekin, mutta ei siitä sen enempää.  Rva myöntää suoraan asuvansa keskellä isoa (ainakin suomalaisittain) kaupunkia. Täällä kulkevat henkilöautot, ratikat, bussit, metrot, junat ja pari lauttaakin. Minulla on kokemusta asuinpaikasta, jossa joukkoliikenne käsitti pari bussi- ja junavuoroa.  Nuorena (siis parikymppisenä) rva oli suoraan sanottuna sitä mieltä, että autoilu on murha. Tämä johtui suureksi osaksi ympäristöaatteesta (ei o

Vuosi ja neljä päivää sitten makasin heräämössä Kätilöopistolla, ja odotin, että jalkoihin tulee tunto. Selvitin innoissani poikamme nimeä hoitajalle, joka varmasti ymmärsi, että minuun oli pumpattu sen verran kipulääkettä, että olin toistaiseksi pirteä ja iloinen. Minulla oli takana 54 tunnin synnytys, jonka tuloksena 3,7 -kiloinen ja 51-senttinen poikani oli syntynyt maailmaan. Tulisin vielä olemaan tosi kipeä, mutta se ei sillä hetkellä haitannut ollenkaan. Olin niin iloinen, kun minua lopulta lähdettiin kuljettamaan kohti lapsivuodeosastoa. Osastolla kohtasin mieheni, joka vakavana piteli sylissään kapaloa, jonka sisällä poikamme oli. Kaikki oli ihan hyvin, mutta mieheni oli tuntenut epävarmuutta, ja oli iloinen, kun tulin paikalle. Minä sain vauvan viereeni, se otti heti nännin suuhunsa ja alkoi imeä. Siitä se kaikki sitten lähti. Nyt olemme eläneet vuoden nelihenkisenä perheenä. Vuosi on ollut raskas ja ihana. Syksyllä vanhempani auttoivat meitä paljon, samoin mieheni is

On perjantaiaamu , ja rva on jälleen menossa fyssarille! Blogini pohjautuu whiplash-vammaan, siitä toipumiseen ja sen kanssa elämiseen. Koska rva elää muutenkin ja tykkää kirjoittaa, blogissani on usein kirjoituksia muustakin. Tämä kirjoitus palaa keskeisen asian äärelle. Rva kokee hieman ärsyttävänä, että on kohta vuosikymmen vammautumisen jälkeen edelleen saman asian äärellä - siis vamman jälkitilan, mutta myös hoidon suhteen. Nykysysteemi fyssareilla tuntuu olevan, että ensin kuntoutetaan, sitten vasta tutkitaan, jos tutkitaan ollenkaan. Sehän on mainio tapa, jos fyssarin oletus vamman syistä osuu heti oikeaan. Rva:lla meinaa maltti loppua, kun nyt on kuukausi junnattu ekan tapaamiskerran harjoitusliikkeissä, jotka eivät tietenkään auttaneet. Lavan seudulla on rva:n mielestä jokin vinossa, siis oikean lavan. Muut kehon osat reagoivat hyvin tai ainakin kohtalaisesti voimaharjoitteluun, mutta pistävä kipu lavan alueella jatkuu. Onkohan siellä kaikki kohdallaan, rva pohtii, mutt

Viime päivät ovat olleet täynnä mukavia kohtaamisia. Olemme palanneet työarkeen, ja niin näyttää tekevän moni muukin meidän kulmillamme! Kulkiessani yksin tai koko perheen kanssa kohtaamme tuttuja ihmisiä. Se vanha nainen, joka kiertää taloamme ajatuksenaan ulkoilu ja juttuseura...sen vähän Naakkaa isomman tytön äiti työvaatteissaan ratikkapysäkillä matkalla töistä kotiin...tutun näköisiä koululaisia kesätekemisissään vielä pari viikkoa... Tätä on kenties juurtuminen ja kodin löytäminen. Rva nauttii, kun vastaan tulee tuttuja ihmisiä, ja elämä liikkuu samoissa ympyröisä. Se on ihan tavallista elämää (siis rva:lle), mutta ei millään tavalla itsestäänselvää. Viime- ja tämä viikon aikana olen ilokseni saanut osallistua elämäni ensimmäiselle mindfulness-kurssille. Kurssi on pidetty ulkona, kalliolla metsä ympärillä. Jos sää olisi ollut huono, olisimme olleet sisätiloissa. Olen tutustunut mindfulness-meditaatioon vuonna 2012 odottaessani esikoista. Sitä ehdotti erääksi terapiamuod