Kun lapset olivat pieniä, olimme väsyneitä

Kun kuuntelee toisten vanhempien puheita, voi saada selville kaikenlaista. Se kaikenlainen saattaa olla hyvinkin oivaltavaa. Mielenkiintoisinta on kuunnella sellaisten puheita, joiden lapset ovat jo isoja. Mielenkiintoisin lausahdus on "kylläpä me olimme silloin väsyneitä".

Rva puolisoineen taitaa juuri nyt elää vaihetta, jossa ollaan väsyneitä...ja kylläpä rva onkin väsynyt! Hra on myös väsynyt, haukottelemme kuorossa alkuillasta, kun lapset juoksevat vielä valtoimenaan pitkin kämppää, ja hiljaisuuteen on noin sata kilometriä matkaa.

Mikä siinä erityisesti väsyttää? Rva on tullut siihen tulokseen, että vastuu. Ihan tavallisen hengissä pitämisen lisäksi rva ja hra ovat vastuussa siitä, että lapsemme saavat kotoansa tasapainoisen kasvuilmapiirin ja elävät sen keskellä ihan joka päivä, jestas!

Kun Touhi istuu syöttötuolissa vieressäni, ja syötän hänelle aamupuuroa, se on kyllä useimmiten ihanaa! Joskus se on myös aika kamalaa, kun ruoka lentää kaikkiin ilmansuuntiin, ja mietin mielessäni, että prkl, tämä on vasta aamiainen...

Kun Naakka, joka teknisesti kykenee ruokailuun, kieltäytyy tekemästä mitään, edes tulemasta keittiöön, alkaa rva:n kiukkukynnys kasvaa, mitä se ei tietenkään saisi tapahtua. Rva on tyytyväinen, kun ruokailun saa kahlattua läpi jollakin tavalla (yleensä se ei tarkoita sitä, että rva kerkeäisi ruokailla).

Päivät pienten kanssa ovat toiminnantäytteisiä, jokaiseen tilanteeseen liittyy jokin draama. Rva on kehittynyt vuosien aikana draamojen selvittelyssä, ja onnistuu usein siirtämään lapsen huomion muihin asioihin.

Kun aikuinen on väsynyt...hän haluaisi levätä, tai ennen kaikkea olla rauhassa. Kun se ei ole mahdollista, tai on sitten 21.30 jälkeen, täytyy vain purra hammasta. Ei ihme, että joskus väsyttää! Olen huippuiloinen, jos pääsen pari kertaa viikossa pienelle iltalenkille yksin.

Olen myös iloinen, kun Touhi päättää nukkua pitkään, esimerkiksi kahdeksaan - sen jälkeen päivää jaksaa aina hiukan paremmin. Iloitsemme yhdessä puolison kanssa, kun keksimme keinon johonkin draamaa aiheuttavaan tilanteeseen. Toteamme, että tämä menikin ihan hyvin näin!

Olen näinä toiminnantäytteisinä vuosina oppinut, että tärkeintä on elää hetkessä, eikä kamalasti murehtia edes sitä, mitä seuraavien tuntien aikana tapahtuu. Ei myöskään kannata haalia kovin isoja projekteja perheenpidon lisäksi - ne jäävät kuitenkin tekemättä.

Vai kuka palkkatyössä käyvä ehtisi muuta, jos työpäivä kestäisi sen viisitoista tuntia joka päivä, ja yölläkin pitää olla käytettävissä ;) ? On tämä kova koulu...rva on tyytyväinen, kun otti haasteen vastaan!

PS. Kiitos teille, jo isojen lasten vanhemmille, jotka ovat kertoneet olleensa väsyneitä, kun lapset olivat pieniä. Se on rva:sta lohdullisin lause, jonka pikkulapsiarjen keskellä elävä vanhempi voi kuulla!

Kautta kädellisten historian

Kuopukseni, 1-vuotias, alkaa selvästi olla vaiheessa "kädellinen" ja tarkemmin "yksinkertaisten työkalujen käyttö".  Ulkona käteen hakeutuu keppi, joka ei mene enää yksinomaa suuhun, vaan sillä voi esimerkiksi kaivella maahan kuoppia.

Tänään keittiössä käteen hakeutui paistinlasta, jolla nuori herra yritti tavoittaa tiskipöydällä olevia astioita.

Eräänlaisiksi työkaluiksi täytyy laskea myös korokkeet. Syöttötuolin voi työntää lähelle tasoa, jolle tahtoo ylettyä. Kiipeäminen tapahtuu noin kahdessa sekunnissa. Muovikorin saattaa kääntää nurinpäin, jolloin sen päälle voi kiivetä ja parhaassa tapauksessa yltää ovenkahvaan, huh!

Historiaan on muuten kuopuksen lisäksi haksahtanut jo vähän monimutkaisemmatkin työkalut hallitseva esikoinen, jonka tarkempi kiinnostuksenkohde ovat dinosaurukset. Lyhyen ajan sisällä rva on oppinut yllättävän paljon muinaisista, suurista liskoista. Miten muuten olisin tiennyt, mikä ero on Diplodocus-, Bracciosaurus- ja Triceratops-liskoilla.

Rva:n historiainnostus pureutuu, ei nyt sentään kirjoihin, vaan Forge of Empires -strategiapeliin, jossa edetään rakentamalla kaupunkeja kivikaudelta tulevaisuuteen. Forge of Empires on nettipeli, eli pelata voi kuka tahansa, myös maksutta (kuten rva).

Nyt lasten ja "aikuistumisen" jälkeenkin rva tykkää pelailla. Rva ei ole koskaan ollut tuntikausia pelien ääressä viettävää tyyppiä, mutta päivittäin on mukavaa puurtaa hetkinen pelin kimpussa ja saada tilannetta etenemään hiukan.

Forge of Empires sisältää myös hiukan taistelua, strategista klikkailua, mitä rva ei ole kovin paljon aiemmin tehnyt. Peli on muuten siinäkin mielessä hauska, että sitä voi pelata suomeksi. Katsotaan, miten kauan menee, että rva saavuttaa nykyajan...

Takaisin kädellisten lähihistoriaan...rva on nyt jumpannut evoluution (tai jonkin muun) muovaamaa yläkroppaansa fysioterapeutin määräämin liikkein, eikä ole ihan vielä kohdannut kummoista edistymistä. Kumpikohan reagoi ensin, vasemman käden kierteiskalvovamma vai oikean puolen lavan tuki?

Toivottavasti nyt edes jompikumpi reagoisi harjoitteluun. Rva kun on vanhanaikainen ja tykkää tilanteesta, jossa sinnikäs harjoittelu tuottaa ennen pitkää tulosta. Tosin, jos näihin vaivoihin olisi ollut tarjolla pikavippi, niin kyllä rva olisi sen ottanut!

Selkä- ja vatsalihaksia rva on nyt jaksanut tehdä joka ilta melkein kahden kuukauden ajan, joka on rva:lle mainio saavutus. Toivon, että alaselän kunto alkaisi hieman harjoitusten myötä helpottaa, ainakin rva on asian suhteen toiveikas.

Silja Europa ja tuliaisia

Alkuviikko on ollut siinä mielessä onnellinen, että Touhi näyttää alkaneen nukkua vähän pidempiä päiväunia - toivotaan, että muutos on pysyvä tai ainakin pitkäaikainen. Päiväunien myötä saan mahdollisuuden levätä tai tehdä sellaisia askareita, joita ei T:n kanssa oikein voi tehdä.

Lauantaina ja sunnuntaina rva olikin kokonaan poissa, eli laivalla vuositapaamisessa ystäviensä kanssa. Vuositapaaminen oli jo ties kuinka mones, sitä vietettiin tällä kertaa Tallinkin Silja Europalla.

Rva:n aiempi kokemus laivasta on, kun se oli juuri valmistunut. Rva taisi olla noin 12-vuotias. Laivan sisäosat, varsinkin näköalahissit, palasivat äkkiä mieleen. Europa on remontoitu hiljattain, ja sen kyllä huomasi - varsin mukavannäköinen laiva oli kyseessä.

Meillä oli 22 tunnin risteily, matkaan lähdettiin lauantaina klo 18.30.

Parasta risteilyssä olivat kuulumisten vaihto, kaikki yhdessäolo ja, hmm, ruoka! Tässä elämänvaiheessa olen ymmärtänyt paremmin kuin koskaan, mitä merkitsee, kun ruoka tulee joskus valmiina pöytään, eikä ruokaillessa tarvitse hoitaa lapsia!

Kiinnitin huomiota, että laivalla oli mukana myös vartijoita, joita en ennen ole risteilyillä havainnut. Luulen, että se sekä tehostettu valvonta satamassa johtuivat Turun perjantain tapahtumista. Lisäksi, kun olimme jo "putkessa" matkalla laivaan, oli vastassa passintarkastus.

Itse risteily olikin sitten todella rauhallinen. Rva nukkui yläsängyssä, jonne kapuaminen sujui ihan hyvin (onneksi ei kuitenkaan tullut pissahätä yöllä). Nukuimme noin yhdeksään, joten se jalkautuminen Tallinnaan jäi tässä kohdassa tekemättä ;)

Muistona reissusta minulla on muun muassa pari tuliasita perheenjäsenille (saatte ne, kun nähdään) sekä whatsapp-sovellus kännykässäni. Olen tietoisesti vältellyt uusia sovelluksia, mutta siellä se nyt seisoo...

Ei kirjoitusta ilman kropan vointia...Lähdin risteilylle jo valmiiksi aika jumissa. Jotenkin, tämä jakso hieronnan jälkeen ei ole mennyt niin hyvin kuin edellinen, vaikka olen jumpannut joka ilta. Niska oli jumissa ja kipeänä jo muutaman päivän kuluttua hieronnasta, ja yläselkä on ollut hankalassa krampissa jo toista viikkoa.

Aina ei siis voi voittaa, ja vaikka se oleminen onnistui näinkin, niin kyllä se silti harmittaa. Mikä siinä sitten eniten ärsyttää, ehkä kipu ja särky tai se, ettei mikään liike oikein auta. Tänään on taas hieronta - katsotaan, miten seuraava "jakso" sujuu.

Myrskyn silmässä

Launtai-iltana oli jokunen hetki, jolloin rva tunti todella elävänsä...Päivä oli ollut mitä mainioin - olimme viettäneet sisareni ja ystävämme kanssa monta tuntia Lintsillä omassa ylväässä aikuisseurassamme.

Rva:n kotiinlähtö alkoi olla lähellä, ja tarkkailin sadetutkaa sekä soitin puolisolle. Koska taivas oli miltei kirkas (yhdessä suunnassa näkyi vähän tummaa), päätin, että kerkeän kotiin ennen ukkosia. Muu seurue jäi vielä Lintsille.

Kerkesin kävellä yhden kadunvälin, ja käännyin seuraavalle. Kun katsoin taakseni, koko taivas oli mustana. Aikaa lähdöstäni oli kulunut noin kaksi minuuttia. Kaivoin sateenvarjon laukustani. Sitten se repesi.

Vesi, tuuli ja salamat tulivat sillä vauhdilla, että eipä siitä sateenvarjosta ollut mitään hyötyä. Kastuin heti läpimäräksi, mikä oli ihan sivuseikka. Eteneminen kävi tuulen takia nopeasti sellaiseksi, että siihen sai käyttää todella voimaa.

Siinä vaiheessa totesin, että A) minulla on kotona puoliso ja lapset, B) en halua saada kaatuvaa puuta tai mitään muutakaan päähäni. Sivusilmällä näin taksin kaartavan yhden talon pihaan. Toimin, ja menin seurueen siivellä rappuun.

Soitin sieltä puolisolle, joka oli helpottunut suojaan pääsystäni. Hän selvitti tilannetta, ja totesi, että sade ja salamointi jatkuvat vielä pitkään. Minä olin saanut toistaiseksi tarpeekseni ulkoilmasta, ja soitin yhtä ovikelloa. Minulle avattiin, ja kerrottiin ystävällisesti, mihin osoitteeseen voisin tilata taksin :)

Pääsin kotiin. Myös muun Lintsi-päivän seurueen kotimatka sujui ihan hyvin.

Myrsky olikin aikamoinen. Se kaatoi puita sekä meidän kulmilta että erityisesti lähimetsästä. Puita kaatui myös sähkölankojen päälle, ja vaurioita on korjattu koko viikko. Pääasiassa elämä kuitenkin normalisoitui ensimmäisen vuorokauden aikana.

Jälkeenpäin kuulin, että rajuimmat ukkoset tulivat juurikin rannikkoseudulle. Ukkosen jälkeenkin meilläpäin on ollut lämmintä ja kosteaa, joten ehkäpä ukkosia saadaan lisääkin, mutta ei ihan lauantaisen kaltaisia.

Lähimetsässä oli paljon raivaamista:

Baletin alku

Tätä päivää meillä on odotettu..ja ei. "Ihanaa, menen balettiin", "En ikinä mene balettiin" jne...ovat vaihdelleet viimeisinä päivinä, tulos on suurin piirtein fiftyfifty. Kaikkihan alkoi, kun rva keksi loppukeväästä, että Naakkahan voi mennä esibalettiin syksyllä.

Koska meidän kulmilla esibaletti on monen pienen eka harrastus, miksei meidän tyttökin voisi oppia vähän pyörähtelemään ja liikkumaan nätisti musiikin tahdissa. Myös rva oli pienenä satubaletissa - sen katkaisi hirveä ikävä äitiä.

Katsotaan, miten Naakan käy. Balettitunneille eivät aikuiset mene mukaan, lapsi viedään paikan päälle ja haetaan noin puolen tunnin päästä pois.

Naakkaa on ihan selvästi jännittänyt, siitä osa hänen lausahduksistaan...onneksi saman baletin aloittaa kaksi muutakin tuttua tyttöä, joten luultavasti Naakan, 4v, harrastuselämä alkaa varsin kivuttomasti.

Pikkulasten harrastuselämä jakaa valtavasti mielipiteitä..tai miten sen nyt ottaa. Keskustelupalstoilla ja lehtiartikkeleissa kohistaan, mutta ei se nyt leikkikenttien reunoilla niin kohauta. Toisilla on harrastuksia jo vauvaiästä, toisilla harrastukset alkavat kouluiässä.

Rva:n mielipide on, ettei lapsi tarvitse harrastuksia alle kouluikäisenä. Kokonaan toinen asia on, että jotakin harrastetaan, koska se on kivaa. Sellaista kivaa rva Naakan baletistakin hakee, siis Naakalle. Jos näyttää, ettei päiväkoti ja harrastus vielä onnistu, niin sitten lopetetaan.

Rva:n varsinaiset kokemukset "baletoinnista" rajoittuvat yhteen vuoteen baletin alkeissa kolmasluokkalaisena. Muistan pitäneeni baletista, mutta en jatkanut, kun seuraavana vuonna olisi pitänyt matkustaa lähikaupunkiin bussilla, eikä rva vielä uskaltanut...eikä siitä niin kärsinyt.

Näillä kulmilla on havaittavissa myös sellaista ilmiötä, että kun lapsi aloittaa baletin, vanhempi aloittaa aikuisbaletissa seuraavana vuonna. Hmm...katsotaan, miten käy :D

Meillä Naakan baletista tulee maanantain juttu, mutta Touhikin "harrastaa". Alamme Touhin kanssa käydä paikallisen leikkipuiston taaperotuokiossa keskiviikkoisin. Siellä lauletaan, leikitään ja luojan kiitos, myös kahvitellaan.

Touhi kulkee luultavasti taaperotuokioissa tyytyväisenä äidin kanssa. Hän on oppimaisillaan seisomaan, ja seuraavaksi on oletettavasti vuorossa kävely. Se tietää rva:lle ryntäilyä eri suuntiin pelastamaan milloin mitäkin.

Ekat päiväkotikuulumiset ja sananen tulevaisuudesta

Naakkasemme aloitti päiväkodin viime viikolla. Tästä alkoikin jo hänen neljäs päiväkotivuotensa. Julkisuudessa on ollut paljon keskustelua päiväkodin sopivuudesta pienille, hoitajien ylikuormituksesta ja kaikesta mahdollisesta.

Rva:n on todettava, että ekan vuoden sairastelukierrettä lukuun ottamatta meillä on ollut todella hyvä kokemus päiväkodista. Vuorovaikutus on toiminut hyvin, hoitajat eivät ole vaihtuneet liikaa, ja Naakkamme "harrastuselämä" on hoitunut päiväkodin aktiviteettien kautta.

Tämä syksy on hieman erilainen. Koka lähipiiriämme vaivaa remonttibuumi, niin eikös Naakan päiväkotikin mennyt remonttiin (hometta) täksi syksyksi. Väistötilat löytyivät parin kilometrin päästä, jonne Naakka matkaa aamuisin autolla. Iltapäivisin, kun minä haen, matka kävellään.

Tutustuin alkuviikosta väistötiloihin (kaupungin tila), jotka vaikuttivat toimivilta, mutta olivat kyllä kieltämättä vähän karut. Naakkamme ei tästä häiriintynyt, hänen mielestään päiväkodin tilanvaihdos on vain hauska seikkailu.

Nyt tuntuu siltä, että ratkaisu on oikein toimiva. Mieli voi kyllä muuttua, kun paahdan rattaiden kanssa syksyn tuulissa ja sateissa (siksi pitää olla se sadetakki). Hienoa on myös, että ryhmät pysyvät yhdessä, eikä lapsia hajauteta eri päiväkoteihin.

Olisi suotavaa, että remontti valmistuisi suunnitellusti, sillä vuodenvaihteessa päiväkotitaipaleensa aloittaa meidän Touhi. Olisi mukavaa, jos hän saisi aloittaa siellä, missä päivähoitoa on tarkoitus jatkaakin. Lisäksi kahden lapsen kuljetus pukemisineen jne. helpottuisi, jos päiväkoti sijaitsisi 300 metrin eikä kahden kilometrin päässä.

Sananen tulevaisuudesta...sanaseni koskee koulumaailmaa. Olen hieman huolestuneena (ja asiantuntemattomana) seurannut vierestä koulumaailman uudistuksia, vaikka ne eivät vielä muutamaan vuoteen perhettämme kosketa.

Nyt trendi on, että poistetaan luokkahuoneet, ikäryhmärajat ja pulpetit. Rva:lle tuli muutoksista lukiessa mieleen, että onko niin, ettei nyt saa olla enää istumalla ja kuuntelemalla oppija, vaan kaikkien pitäisi olla menijöitä ja tekijöitä?

Tuntuu myös, että melusta ja vilinästä kuormittuvat olisi tässä muutoksessa unohdettu. Vilskeessä stressaantuvana rva on onnellinen, että oma peruskoulutaival pulpetteineen, kynineen ja luokkahuoneineen tuli käytyä jo aikaa sitten. Katsotaan, millaisessa koulussa aloittavat aikanaan opintiensä Naakka ja touhi (ekaluokkalaiset vuosimallia 2020 ja 2023).

Näkökulmia liikenteeseen

Rva:lta toivottiin mielipidetekstiä...ensimmäinen ajatus oli, että eihän minulla ole mielipiteitä! Tätähän ei usko kukaan, joten lienee parasta keksiä aihe. Viime päivinä Rva on kuullut paljon puhuttavan liikenteestä, siispä liikenteeseen.

Blogissaan rva sivuaa lähes aina liikuntavammaisuutta, joten eiköhän se tähänkin tekstiin mukaan sujahda. 

Liikenne taas - se on oleellinen asia, joka on kanssamme syntymästä saakka. Melkein jokainen vauva lähtee synnytysosastolta henkilöautolla tai taksilla...ja milläs ne edesmenneet kuljetetaan - autolla nekin, mutta ei siitä sen enempää. 

Rva myöntää suoraan asuvansa keskellä isoa (ainakin suomalaisittain) kaupunkia. Täällä kulkevat henkilöautot, ratikat, bussit, metrot, junat ja pari lauttaakin. Minulla on kokemusta asuinpaikasta, jossa joukkoliikenne käsitti pari bussi- ja junavuoroa. 

Nuorena (siis parikymppisenä) rva oli suoraan sanottuna sitä mieltä, että autoilu on murha. Tämä johtui suureksi osaksi ympäristöaatteesta (ei ole kuollut vielä kokonaan), osaksi myös siitä, etten yksinkertaisesti pitänyt autoilusta.

Yksityisautoiluun minut tutustutti uudelleen silloisen poikaystäväni, nykyisen aviomieheni pikkuinen Mazda vuodelta 1978. Huristelimme sillä kesäisin, talvet se oli seisonnassa. Kun perheemme kasvoi, hmm, marsuperheeksi, auto vaihtui Citroen c5 -farmariin, vuosimallia 2004. 

Jälkimmäisen auton aikana niskani pamahti, ja murhaksi muuttui suurin piirtein kaikki liikkuminen. Muutin mieltäni mm. kävelykeskustoiden suhteen - jos kävelykeskusta olisi laaja, minä en p*rkele pystyisi kävelemään sinne - tarvitsin auton. 

Stadin lempikulkuvälineestä, ratikasta tuli vihoviimeinen, tärinän takia. Bussit olivat kamalia, juna ja metro taas tosi hyviä. Tarvitsin henkilöautoja, meidän autoa ja taksia, useasti. Mielipiteeni ovat siis muuttuneet matkan varrella laidasta laitaan.

Tämän kirjoituksen lopuksi listaan täälläpäin kulkevia vekottimia:

Yksityisauto: se on hyvä olemassa, auttaa tosi paljon, kun on pari pientä lasta. Se säästää myös rva:n niskaa, kun lastenvaunujen kanssa täytyy useimmiten seistä siellä tärisevässä kulkuneuvossa. Ekologinen ajo ja myös hybridiautot ovat hyvä ajatus (Meillä on nykyään hybridi). Mahdollisuus: vuokra-autot, taloyhtiöiden laina-autot jne...

Ratikka: Ratikka on rva:n lemppari liikenteessä, mutta ei todellakaan niskan takia. Se on urbaani ja jotenkin seikkailullinen vaihtoehto. Lastenvaunujen kanssa ratikka on usein kurja, kun edelleen on käytössä ratikoita, joihin vaunut ja rattaat pitää erikseen nostaa.

Bussi: Kyllä niitäkin tarvitaan - ei kaupunkiajossa se mukavin vaihtoehto, varsinkaan seistessä. Ratikoita ne korvaavat kätevästi. Aiheuttaa rva:lle edelleen niskaoireita.

Metro: Tosi mukava liikkuessa, paitsi maisemien kannalta. Länsimetro saisi valmistua viimein, automaattimetroille rva näyttää vihreää valoa. 

Junat: Junilla rva liikkuu nykyään tosi harvoin, opiskeluaikana taas tosi paljon, aina Keski-Eurooppaa myöten. Juna-asemille pitäisi saada portit, jotta liputta matkustaminen olisi vaikeampaa. Haaveita: Trans-Siperian juna. 

Lautta: Kesäinen Tukholman-reissu sai pohtimaan, miksei Helsingissä ole enemmän Suomenlinnan-lautan kaltaista lauttaliikennettä. Luulen, että perheemme käyttäisi lauttoja mielellään. 

Touhin vuosi

Vuosi ja neljä päivää sitten makasin heräämössä Kätilöopistolla, ja odotin, että jalkoihin tulee tunto. Selvitin innoissani poikamme nimeä hoitajalle, joka varmasti ymmärsi, että minuun oli pumpattu sen verran kipulääkettä, että olin toistaiseksi pirteä ja iloinen.

Minulla oli takana 54 tunnin synnytys, jonka tuloksena 3,7 -kiloinen ja 51-senttinen poikani oli syntynyt maailmaan. Tulisin vielä olemaan tosi kipeä, mutta se ei sillä hetkellä haitannut ollenkaan. Olin niin iloinen, kun minua lopulta lähdettiin kuljettamaan kohti lapsivuodeosastoa.

Osastolla kohtasin mieheni, joka vakavana piteli sylissään kapaloa, jonka sisällä poikamme oli. Kaikki oli ihan hyvin, mutta mieheni oli tuntenut epävarmuutta, ja oli iloinen, kun tulin paikalle.

Minä sain vauvan viereeni, se otti heti nännin suuhunsa ja alkoi imeä. Siitä se kaikki sitten lähti.

Nyt olemme eläneet vuoden nelihenkisenä perheenä. Vuosi on ollut raskas ja ihana. Syksyllä vanhempani auttoivat meitä paljon, samoin mieheni isä. Naakka oli päiväkodissa, ja minä vauvan kanssa kotona.

Talvella lähdimme kahdeksi kuukaudeksi minun lapsuudenpaikkakunnalleni asumaan, kun talossamme alkoi meluisa ja muutenkin asumista hankaloittava julkisivuremontti. Puolisoni oli vanhempainvapaalla marraskuusta toukokuuhun.

Huhtikuun alussa tulimme takaisin kaupunkiin, ja Touhin korvatulehduskierre alkoi. Loppukevät ja alkukesä menivät itkiessä ja valvoessa, kunnes Touhi seitsemän korvatulehduksen ja kuuden antibiootin jälkeen sai putket korviinsa - tulehdukset loppuivat.

Entäs Touhi itse? Nyt 1-vuotiaana hän on aivan valloittava! Hän on rakenteeltaan vanttera, mutta ei mikään pullukka. Hänellä on vaalea tukka ja siniset silmät. Hän hymyilee ja nauraa paljon, mutta itku muistuttaakin sitten viulusta lähtevää riitasointua...

Touhi pistää kaiken suuhunsa - siispä hänessä on kova vahtiminen. Hän seisoo tukea vasten, hetken ilman tukea, ja pitää yleensä yhdellä kädellä kiinni. Hän työntää tuolia ja kävelee siten. Syöttäessä hän haluaa oman lusikan.

Touhi rakastaa isosiskoa. Naakka osaa pelleillä hänen kanssaan parhaiten, ja Naakan näkeminen saa Touhin aina ilahtumaan. Touhi on aika kovaotteinen, ja saa toruja, kun vetää siskoa tukasta tai vaatteista.

Touhin unirytmi, varsinkin päiväunien aikaan, on vähän hakusessa - hän on todella herkkä äänille eikä oikein nuku myöskään rattaissa. Osa herkkäunisuudesta lienee luonnetta, osa voi olla jäännettä korvatulehduskierteestä, jolloin ei nukuttu.

Touhi aloittaa nyt kotisyksyn äidin kanssa, ja vuodenvaihteessa on edessä päiväkoti. Siitä alkaa taas uusi vaihe.

Lavan seudulla

On perjantaiaamu, ja rva on jälleen menossa fyssarille! Blogini pohjautuu whiplash-vammaan, siitä toipumiseen ja sen kanssa elämiseen. Koska rva elää muutenkin ja tykkää kirjoittaa, blogissani on usein kirjoituksia muustakin.

Tämä kirjoitus palaa keskeisen asian äärelle. Rva kokee hieman ärsyttävänä, että on kohta vuosikymmen vammautumisen jälkeen edelleen saman asian äärellä - siis vamman jälkitilan, mutta myös hoidon suhteen.

Nykysysteemi fyssareilla tuntuu olevan, että ensin kuntoutetaan, sitten vasta tutkitaan, jos tutkitaan ollenkaan. Sehän on mainio tapa, jos fyssarin oletus vamman syistä osuu heti oikeaan. Rva:lla meinaa maltti loppua, kun nyt on kuukausi junnattu ekan tapaamiskerran harjoitusliikkeissä, jotka eivät tietenkään auttaneet.

Lavan seudulla on rva:n mielestä jokin vinossa, siis oikean lavan. Muut kehon osat reagoivat hyvin tai ainakin kohtalaisesti voimaharjoitteluun, mutta pistävä kipu lavan alueella jatkuu. Onkohan siellä kaikki kohdallaan, rva pohtii, mutta ei saa asiaan vastausta.

Rva ei osaa paikantaa kipua, ehkäpä se kuitenkin sijoittuu enemmän sisä- kuin ulkosyrjälle. Tämä ongelma on ollut olemassa "alusta" asti, vaikka en oikein ymmärrä, miten lavan seutu voi sattua, jos niska sattuu.

Moni on ollut sitä mieltä, että kaikki lavan kivut tulevat rintarangasta. Mutta, eikös kivun pitäisi tulla myös vasemmalle puolelle? Ei tietenkään välttämättä. Vasemman lavanseudun ansiosta rva mös tietää, miltä normaali tilanne tuntuu.

Voi olla, että kyse on ns. siirrotuksesta, eli lapa ei ole vakaasti paikallaan, vaan lähtee mukaan vääriin liikkeisiin, minkä vuoksi lihakset ovat jäykkinä ja kipeinä. Lapaa ja sen asentoa voi onneksi treenata harjoituksin, eli harjoituksia jälleen.

Sitten toisiin asioihin, kuten päivän säätilaan. Rva on alkanut tulla tulokseen, että on aika ostaa sadetakki. Varsinkin, kun Naakan päiväkoti sijaitsee huomisesta lähtien pidemmän matkan päässä, ovat yhdistelmä rattaat & sateenvarjo todella ärsyttävä.

Kyseinen vaatekappale löytyi rva:lta aikoinaan, nyt se on jäänyt auttamattomasti pieneksi. Syy: se on lasten 154-senttinen sadetakki! Rva:lle se päätyi, kun entinen naapurintyttö selvitti lapsuuden vaatteitaan kotoa muuttaessa.

Siinä kohtaa rva oli vielä pienikokoinen (en ole jätti vieläkään, mutta en todellakaan pieni), että sadetakki palveli monet vuodet. Viime keväänä totesin, etten mahdu sadetakkiin myöhemminkään, joten nyt täytyy ostaa uusi.

PS: Eilen täytti Touhi-rakkaamme 1 vuotta. Rva kirjoittaa Touhi-aiheisen postauksen piakkoin!

Kettu meditaatioryhmässä

Viime päivät ovat olleet täynnä mukavia kohtaamisia. Olemme palanneet työarkeen, ja niin näyttää tekevän moni muukin meidän kulmillamme! Kulkiessani yksin tai koko perheen kanssa kohtaamme tuttuja ihmisiä.

Se vanha nainen, joka kiertää taloamme ajatuksenaan ulkoilu ja juttuseura...sen vähän Naakkaa isomman tytön äiti työvaatteissaan ratikkapysäkillä matkalla töistä kotiin...tutun näköisiä koululaisia kesätekemisissään vielä pari viikkoa...

Tätä on kenties juurtuminen ja kodin löytäminen. Rva nauttii, kun vastaan tulee tuttuja ihmisiä, ja elämä liikkuu samoissa ympyröisä. Se on ihan tavallista elämää (siis rva:lle), mutta ei millään tavalla itsestäänselvää.

Viime- ja tämä viikon aikana olen ilokseni saanut osallistua elämäni ensimmäiselle mindfulness-kurssille. Kurssi on pidetty ulkona, kalliolla metsä ympärillä. Jos sää olisi ollut huono, olisimme olleet sisätiloissa.

Olen tutustunut mindfulness-meditaatioon vuonna 2012 odottaessani esikoista. Sitä ehdotti erääksi terapiamuodoksi silloinen psykoterapeuttini. Alussa suklaan syömiseen ja hengitykseen keskittyminen tuntuivat lähinnä epämukavilta, sittemmin juttu alkoi toimia.

Viimeiset viisi vuotta olen meditoinut säännöllisen epäsäännöllisesti. Viikottaiset meditaatiohetket jatkuivat psykoterapiaryhmässä, jossa kävin viimeiset kolme vuotta, ja jonka viimeinen kerta oli juhannuksen jälkeen.

Tällä kurssilla on keskitytty mindfulness-meditaation perusteisiin. Paikalla on ollut ehkä 1 henkilö lisäkseni, joka on tehnyt mindfulness-meditaatiota aiemmin. Ensimmäisellä kerralla keskityttiin asioiden aistimiseen näön, kuulon ja tuntoaistin avulla.

Toinen kerta oli liikemeditaatiota. Siinä harjoituksissa oltiin liikkeellä esim. kävellen tai huojuen. Eilen, kolmannella kerralla keskityttiin vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Arvatenkin viime kerta oli vaikein.

Ainakin rva:lla tuppaavat negatiiviset tunteet tulemaan päällimmäisinä, ainakin jos alkaa tehdä harjoituksia. Positiivisten tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen ajatusvirrassa on paljon hankalampaa, samoin negatiivisten tunteiden hyväksyminen osana ajattelua.

Samoin olen huomannut, että kun keho ei toimi halutulla tavalla, on helpompi keskittyä kohtaan, joka ei toimi. Ei sitä toki tarvitse sivuuttaakaan, mutta on mielenkiintoista huomata, että kehontuntemukseen liittyvissä meditaatioharjoitusten aikana huomiota alkaa saada sekin osa, joka toimii hyvin - se tuo voimaa =)

PS: Miksi tuollainen otsikko? No olenhan toki jo mindfulnessissa varsinainen kettu, mutta ryhmässämme vieraili eilen ihan oikea kettu! Se ei sentään jäänyt kanssamme meditoimaan, vaan jatkoi matkaansa kadoten metsikköön.