Remontti lähestyy!

Paljon on muutoksia ja liikkuvia palasia - siinäpä rva:n ajatukset vuodesta 2017. Valitettavasti ne palaset eivät ole rva:n nikamia, niistä puuttuu edelleen liikettä oikein paljon. Toki sitä liikettä löytyy sitten kohdista, joissa sitä ei tarvitsisi olla niin paljon.

Suurin elämäämme määrittävä tekijä on julkisivuremontti, joka alkaa viikolla 3 ja loppuu heinäkuun lopussa. Se on ollut stressinaihe monesta syystä. On pitänyt miettiä monenlaisia ratkaisuja, kun elämämme tällä hetkellä keskittyy juurikin kotiin.

Ongelma-aika jakautuu kolmeen osaan: seinän purkuvaihe - vähän yli kaksi kuukautta. Toinen puoli taloa peitettynä (meillä on läpitalon huoneisto). Sen jälkeen peitetään toinenkin puoli. Melun pitäisi tosin vähentyä.

Kolmas vaihe ovat kesäkuukaudet. Kun meidän sisälämpötila on nyt 25 astetta, se nousee kesällä 30 asteeseen. Silloin emme myöskään tuuleta. Toivo on siinä, että muovitus pitäisi myös auringonvalon vähäisenä.

Kaikki tämä sattui tietenkin Napen vauvavuoteen, jolloin suurin osa perheestä on koko ajan kotona.

Tuohon meluvaiheeseen on oikeastaan vain yksi ratkaisu: pysyä poissa. Kuitenkin, on masentava ajatus lähteä seitsemältä aamuisin kiertämään kylää vaunujen kanssa ja pysyä poissa klo 17.asti.

Pitkin syksyä olemme kehitelleet erilaisia vaihtoehtoja lyhyistä poissaoloista pidempiin. Kohteet ovat vaihdelleet laidasta laitaan.

Eräs perheenjäsenemme heitti parhaan idean pari päivää ennen joulua. Asia eteni puhelinsoitoin eikä mikään ole vielä varmaa. Mahdollisesti meillä on kuitenkin pakopaikka remontin alkuvaiheen ajaksi! Moni asia on kuitenkin vielä avoin, kirjoitan tästä vähän myöhemmin.

Koko aikaa emme kuitenkaan olisi poissa, ainoastaan osan viikkoa. Puolisolla on 1 - 2 kertaa viikossa työhön liittyviä menoja, minulla terapiani yhtenä iltana viikossa. Jos minun työkuvioni toteutuvat, tulee vastaan niiden sovittelu..toivon, ettei suunnitelmista tarvitsisi luopua kokonaan.

Loput vaiheet, lähinnä se remontin loppuvaiheen kuumuus, ovat vielä ratkaisematta. Maaliskuun puolesta välistä lähtien lienee ihan inhimillistä asua täällä, sinne kesäkuun alkuun saakka ainakin. Palaamme siihenkin myöhemmin.

Akvaarioon pitää hankkia ruokinta-automaatti! Vedenvaihto kerran viikossa tulee onnistumaan poissaolomme ajankin, sillä täällä kuitenkin ollaan useana päivänä viikossa.

Olen nyt loppuvuonna kasvattanut platyjen parvea hiljalleen, nyt vahvuus taitaa olla 10 yksilöä. Puolison mukana tuli toissapäivänä 3 uutta täysin oranssia kalaa sekä yksi kaupan päälle. Tämä kaupan päälle tullut on kuulemma lahjoituksena saatu vanhus, hän on väriltään harmaa.

Annoin vanhukselle nimen Selma. Selma on tosi suurikokoinen ja näyttää kyllä juurikin vanhukselta, eli on koostaan huolimatta hoikka ja vähän kyttyräselkäinen. Näin suurta platya en ole tainnut nähdäkään.

Selma asuu meillä nyt eläkekodissa niin kauan kuin elämää riittää. Ensimmäiset pari päivää ovat sujuneet hänellä hyvin, eikä ongelmia ole muidenkaan tulokkaiden kanssa ollut.

Joulunpyhien jälkeen

Palauduimme eilen maaseudulta joulunvietosta. Joulunpyhät olivat mukavaa aikaa, vaikka ottivathan ne myös voimille pakkaamisineen jne. Oikea joulupukki kävi tänäkin vuonna, jopa rva ja puoliso pääsivät hänen syliinsä istumaan!

Joulupäivänä olin iloinen, kun sain sisarestani apurin (no, oikeastaan minä olin apulaisen roolissa) Naakan ulkoiluun. Säät ovat Etelä-Suomessa nyt sellaiset, etteivät ne oikein houkuttele ulkoilemaan, kun lumitalven puuttuminen harmittaa.

Joka tapauksessa, ulkoiluhetkestä (kävely entisen ala-asteemme pihalle, sen pihapiirissä sijaitsevan päiväkodin pihalle leikkimään) muodostui yksi parhaista joulumuistoista. Mielikuvituksen siivin (ja ihan fyysisesti) lensimme, uimme ja kiipeilimme vuorella...oli kyllä hauskaa!

Minä olen viime päivinä yrittänyt suojella niskaani kiinnittämällä huomiota pään asentoon. Minulla on tapana pitää leukaa vähän liiankin pystyssä, jolloin pää on koko ajan kallellaan.

Kun toinen viime viikolla tapaamistani fysioterapeuteista vielä varoitti muodostumassa olevasta "kyttyrästä", se motivoi painamaan leukaa alas huolella aina kun voin. Se toimii hyvin ainakin kävellessä.

Yksin kävellessäni olen viime aikoina metsästänyt paljon pokemoneja. Pokemon Go on ollut yllättävän hauska peli. Kävellä pitää runsaasti, ja olioiden metsästys on hauskaa. Nyt erilaisia pokemoneja taitaa olla kasassa 51 kappaletta.

Pelimaailmassa ja ehkä muutenkin tykkään monenlaisesta etsimisestä ja keräilystä. Ehkä en ole niinkään tavaroiden hamstraaja, mutta "aineettomien" asioiden kuten pokemonien tai geokätköjen haku kiehtoo minua.

Olen ilokseni huomannut, että rentoutuminen (nukkumiseen tai ihan vain rauhoittumiseen tarvittava) on parantunut. Olen sitkeästi harjoittanut "kehon skannausta" eli keskittymistä kehon tuntemuksiin vartalon osa kerrallaan päivittäin, ja tuntuu että harjoittelu on alkanut tuottaa tulosta.

Saan vaihtelua harjoitukseen keskittymällä välillä ympäriltäni kuuluviin ääniin tai sitten vain hengitykseen.

Harjoitukseni ovat lyhyehköjä, muutaman minuutin mittaisia. Välillä teen vähän pidemmän meditaation esimerkiksi Youtube-videon avulla. Esimerkiksi Mindfulness-harjoituksia on netissä nykyään todella paljon.

Kotihiiren loppuvuosi

Jopas joulu onkin lähellä! Sitä ei tule ajateltua tässä tekemisen tuiskeessa, vaikka hyvä niinkin, sieltähän se saapuu kuitenkin.

Jostakin tuli mieleeni, että muistan uuden vuoden juhlinnan olleen minulle joka vuosi pienimuotoinen stressin aihe. Tietyssä ikävaiheessa, josta nyt on jo 10 - 20 vuotta, muistan ajatelleeni, että voi kun saisi olla uutena vuotena kotona.

Mitä sitten olisin tehnyt? 19 vuotias minä olisi mielellään katsellut televisiosta, kuinka vuosi vaihtuu eri maailmankolkissa (näytetäänköhän sitä ohjelmaa vielä). 

Olisinhan minä toki saanut kotiin jäädä, mutta en jäänyt. Jälkeenpäin ajatellen oli hyvä, että minulla oli ystäviä, jotka vetivät minut mukaan ihmisten pariin. Koin vaivalloisena lähteä jonkun kotibileisiin ja yöpyä siellä ja olla väsynyt aamulla.

Toisaalta, jäihän paljon muisteltavaa ja tuli koettua sitä elämää silloin kun oli sen aika

Vaikka viihdyn ihmisten parissa ja koen itseni sosiaaliseksi, asuu minussa olento, joka tykkää juhlapäivinä käpertyä omiin oloihinsa kodin nojatuoliin ja hykerrellä tyytyväisenä, kun ei tarvitse lähteä mihinkään. 

Olen siis koti-ihminen. Omaan kotikoloon on aina mukava palata, oli sitten poissa lyhyen tai pitkän aikaa. Sellaiset asiat kuin nojatuoli, matto ja kirjahyllyn kirjat tekevät oloni kotoisiksi. Ikkunasta on mukava katsella, mitä ulkona tapahtuu ja iloita siitä, että voi olla kotosalla.

On sitä kuitenkin välillä mukava uloskin lähteä. Tänäänkin lähdin useaksi tunniksi asioille. Kotimatkalla ratikkaan astuessani tajusin, että enhän minä muistanut ollenkaan ottaa avaimia mukaan! 

Onneksi meillä on melkein aina perhe kotona, Siellä ne taas olivat, ikkunassa odottamassa. Pääsin sisälle.

Koti- ja kotoiluaiheesta siirryn sujuvasti pohdintaan loppuvuodesta. Tämä vuosi on kyllä ollut hurja. Huokaisen monen asian kohdalla helpotuksesta.

* selvisin vaikeasta raskaudestani ja saimme ihanan Nappe-vauvan osaksi perhettämme

* sain tehdä töitä

* sain sisareni perheen lähemmäs asumaan

Seuraavalta vuodelta toivon oikeastaan jatkoa näille mainitsemilleni asioille. En sentään perheenlisäystä uudestaan :D , vaan ihan tavallista, työteliästä arkea minulle tärkeiden asioiden parissa. 

Ennen sitä toivon, että voimme viettää mukavan joulun. Uutta vuotta en vielä suunnittele, ehkäpä katson sitä vuoden vaihtumisesta kertovaa telkkariohjelmaa, jos sellainen vielä tulee - tai sitten nukahdan jo ennen yhdenkään raketin laukaisua. 

Liikkeelle uusin varustein

Heti alkuun alkoi hämmästyttää otsikkokohtaan näpyttelemäni teksti - oikeasti istun tuolissa muutaman tunnin yöunien jälkeen voipuneena ja toivon, josko kahvikupillinen helpottaisi oloa! Lähden ehkä liikkeelle ihan kohta...

Oikeasti lähdin ensimmäistä kertaa liikkeelle n. 8.30, luistelemaan ihan järkyttävässä liukkaudessa, jota en tietenkään osannut ennakoida etukäteen.

Kohteenani oli tällä kertaa terveyskeskuksen fyssari, joka tuli varattua Napen fyssarikäynnillä. Se oli ns. ohjauskäynti, eli siellä kartoitettiin kroppani tilannetta ja pohdittiin, mitä sille voisi tehdä. En odotanut käynniltä kovin paljon, joten ei menty ainakaan miinuksen puolelle. Oikeastaan nyt ollaan vähän plussalla, tiedä häntä.

Jotakin vähän uudenlaista aletaan kuitenkin kokeilla. Oikea jalkani on ilmeisesti hieman pidempi kuin vasen. Olen tiennyt sen toki aiemminkin, mutta asiaan ei ole kiinnitetty viime vuosina kovin paljon huomiota.

Nyt, kun tilanne on Napen syntymän jälkeen kärjistynyt alaselkäkipujen lisääntymisen vuoksi, on asialle aika yrittää tehdä jotakin. Vastaus on tällä erää pieni koroke, jonka kävin hankkimassa heti terveysasemakäynnin jälkeen.

Jos tuo minimaalinen puolen sentin liuska toimii, sen pitäisi helpottaa tilannetta. Pääsisin ainakin jumppaamaan, kävelemään ja seisomaan paremmassa asennossa.

Pääsen kokeilemaan korokkeen vaikutusta liikkumiseeni heti tänään, viimeinen haaste on pakkauksen avaaminen. En hankkinut ihan edullisinta tuotetta, kun tämän hankkimani pitäisi olla sellainen, että se pysyy paremmin kohdallaan kengässä.

Tällä hetkellä olen muuten yksin kotona, jopa seuraavat kaksi tuntia. Koska olin fyssarilla, en voinut hoitaa lapsia, kun puoliso lähti korjauttamaan autoa. Puoliso otti siis mukaansa lapset, ja kaikki palautuvat kotiin luultavasti puolen päivän aikoihin.

Sillä aikaa pitää toki tehdä jotakin kotitöihin liittyvää, mutta en nyt pitä kiirettä aloituksen kanssa, kun täällä on kerrankin pieni, hiljainen hetki. Olen tullut sinuiksi yövalvomisten kanssa hieman aiempaa paremmin, kunhan päivällä pääsee vähäksi aikaa lepäämään.

Jos ei pääse, niin sitten kyllä väsyttää.

Huomennakin meillä on tiedossa kyläileviä ystäviä, joita on kyllä täällä odotettu jo pitkään. Loppuviikkoa kohden on tarkoitus ainakin hakea kuusi ja koristella se. Jouluseimeä kävimme Naakan kanssa ihmettelemässä toissapäivänä (kadotimme samalla reissulla taskulamppumme, ei kivaa).

Nyt kolmas kuppi kahvia naamariin, ehkä tämä tästä taas!

Levottomat yöt

Tällä viikolla on jälleen puuhasteltu yhtä sun toista. Määrittävä yhteistekijä viikolle on väsymys. Meillä ovat yöt olleet viime aikoina aika villejä. Hiljaista alkaa illalla olla n. klo 22. Nappe syö 2 - 3 kertaa yössä.

Viime aikoina Naakan päiväunet ovat alkaneet jäädä melkein kokonaan pois. Lisäksi hän on usein kieltäytynyt kerrassaan iltapuurosta. Näiden yhteisvaikutus ja 3-vuotiaan painajaiset ovat johtaneet siihen, että Naakka pinkaisee noin kolmen aikaan yöllä ylös ja hereille, kun on levoton olo ja nälkä.

Kärsivällisyys on ollut koetuksella itse kullakin (isovanhemmatkin ovat joutuneet tämän shown keskelle), yövalvomiset ovat suoraan sanottuna ihan kamalia.

No, eilen puoliso sai keploteltua Naakan syömään kokonaisen puurolautasellisen - tilanne helpottui heti! Ihan sataprosenttinen apu tämä ei ole, mutta eipähän tarvitse käydä "yögrillillä" pikkutunneilla.

Minulla oli keskiviikkona 35-vuotissyntymäpäivä! On se jännittävää, kun vuosia karttuu eikä näy missään ;) Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen minä vähän juhlinkin; kutsuin sisareni meille kylään (puolisokin oli toki kutsuvieraslistalla, mutta joutui perumaan töiden takia).

Leivoin mustikkapiirakan (piti leipoa puolukkapiirakka, mutta silmä teki tepposet ja pakasteessa olevat puolukat osoittautuivat mustikoiksi...mikä mukava yllätys! Kaikki puolukat ja mustikat (siis ne pakastimen pohjalle säilötyt rippeet) ovat tällä kertaa minun poimimiani, toissavuotisia tosin.

Juhlatilaisuus käsitti piirakan ja kahvit sekä paljon jumppaa. Tiimit olivat minä, sisko & Naakka, jälkimmäinen tosin antoi periksi jossakin vaiheessa ja siirtyi elokuvan pariin. Tuli kokeiltua monta hyvää liikettä sekä suoritettua sen päivän jumppaosuus.

Tänään on luvassa erään kaukana asuvan ystäväni vierailu nyt heti aamulla, sekä toivottavasti oikein rauhallinen loppupäivä. Toiveissani olisi ainakin, että veisin Naakan oikein pitkäksi aikaa ulkoilemaan päiväkodin jälkeen. Katsotaan, kuinka toteutuu.

Minun vähän piti tehdä töitä näin aamusta, mutta päästin puolison jatkamaan uniaan, sillä hän oli valvonut Napen kanssa viime yönä tavallista enemmän. Eilenkin meni muuten ihan päiväuniksi Napen päiväuniaika - pakko se lepo on jossakin kohtaa ottaa takaisin, kun on mahdollisuus.

Kiputila: on aika kipeä, niskan ja lapojen seutu on jumissa kuin mikä.

Huimaus: joo, valitettavasti!

Päivän kuntoilutavoitteet: "punnerruksia" seinää vasten ja rintarangan liikutusyrityksiä. Hieronnan varaus, jos se kuntoiluksi lasketaan...ainakin sinne pitää kävellä.

100-vuotiaat mummot

Kirjoittamisen aiheita on viime aikoina ollut enemmän kuin aikaa kirjoittaa, joten kun nyt mahdollisuus on, kirjoitanpa lisää.

Minä täytän ihan parin päivän päästä 35 vuotta. Elämä on täyttä, ja työtä saa lasteni parissa tehdä niin paljon kuin jaksaa (ja välillä vähän enemmänkin). Pääasiassa se on ihanaa. Välillä se on kyllä myös uuvuttavaa.

Erilaisten kehoon liittyvien kremppojen kanssa olen elänyt noin parikymppisestä asti. Sitä ennen en ainakaan muista, että keho olisi temppuillut. Karkea jako on, että ikävuodet 20 - 27 kuluivat alaselkävaivan, ikävuodet 27 - 35 yläselkä- ja niskavaivan kanssa.

Oikeasti niihin vuosiin on mahtunut paljon muutakin, paljon, paljon muuta. Hyvin paljon sellaista, jota olen rakastanut, kuten matkailu, opiskelu, ystävystyminen ja nykyisen puolisoni tapaaminen. On ollut myös surua ja murhetta, usein vähän liikaa.

Minulla oli sisareni kanssa eilen kiva keskustelu kropan toimivuudesta aamuisin. Olemme liikkumiseltamme hyvin erilaisia, mutta meillä on yhteistäkin - aamulla ylös noustessamme vaikutamme 100-vuotiailta mummoilta :D

Mietin, onko kropan jäykkyys, siis ihan erityisen suuri pitkän paikallaanolon takia ihan normaali, kaikkien ominaisuus, vai onko siinä esimerkiksi geneettisiä eroja. Se helpottaa, kun lähtee liikkeelle ja kenties jumppaa ja venyttelee, mutta joka-aamuinen tilanne on ihan sama.

En oikein jaksa muistaa, mikä tilanne oli esim. 10 tai 20 vuotta nuorempana. Se on ainakin selvää, että tuohon 100-vuotiaaseen minulla on vielä matkaa, sisarellani vielä minuakin enemmän!

Joulu alkaa olla oikein lähellä. Meillä on tänä vuonna käyty jo aika monessa jouluun liittyvässä tapahtumassa, jos ei koko perheen, niin ainakin osan kera. Naakka pääsi ukin kanssa kaksin katsomaan keskustan jouluvaloja ja muun muassa Stockmannin jouluikkunaa.

Me muut näimme jouluvalot auton ikkunasta itsenäisyyspäivänä. Naakka, puoliso ja minä kävimme katsomassa Tontut suutareina -lastennäytelmän keskiviikkona. Torstaina kävimme seurakunnan puurojuhlassa.

Ensi viikolla on yhtenä aamuna Naakan päiväkotiryhmän joulujuhla, jota odotan innolla. On mukavaa nähdä, millaisen esityksen Naakan ryhmäläiset ovat järjestäneet!

Kotona olemme alkaneet poltella kynttilöitä (enimmäkseen kyllä ledejä). Naakka availee joulukalenterinsa aamuisin. Pipareita valmistaikinasta on leivottu kerran. Pari kertaa olemme puolison kanssa hikoilleet jouluostoksilla, kerran myös sisareni kanssa.

Kyllä se joulu työtä teettää. Mukavaa se myös on, kun tunnelmaa ja tekemistä.

Viikko-ohjelmaa ja kiitollisuudenaiheita myös

Tällä(kin) viikolla on kyllä ollut kaikenlaista! Oikeastaan, kun nyt yritän alkaa muistella, mitä ihmettä olemme tehneet, en meinaa muistaa mitään. Kuitenkin, sanotaan, että muistiharjoitukset ovat hyödyllisiä.

Maanantai: Päivä oli ihan tavallinen, teimme paljon kotiaskareita. Illalla kävin hierojalla.

Kiitollisuudenaihe: se hieronta.

Tiistai: Sepäs oli itsenäisyyspäivä. Naakalla oli vapaapäivä kuten meillä muillakin. Iltapäivällä keksimme ajella Malmin hautausmaalle katsomaan hautausmaan kynttilänvaloa. Tulos: lapset nukahtivat matkalla, emmekä viitsineet herättää kumpaakaan.

Ajoimme siis keskustaan ja kiersimme presidentinlinnan. Pääsimme n. 17.30 helposti kiertämään rakennuksen ja näimme ainakin ne aluetta vartioivat poliisit. Mannerheimintiellä satuimme tulemaan ylioppilaiden soihtukulkuetta vastaan. Kulkue oli kaunis näky.

Kotiin saavuttuamme suuntasimme vielä talomme kerhohuoneelle, jossa asukasyhdistys järjesti itsenäisyyspäivän vastaanoton talolaisille. Istuimme ilolla valmiiksi katettuun pöytään ja ihailimme koristeltua kerhohuonettamme.

Kiitollisuudenaihe: perhe ja itsenäinen Suomi.

Keskiviikko: Keskiviikkoaamuna suuntasimme Naakan kanssa lastenteatteriin, kaupunginteatterin "Tontut suutareina" - nimiseen näytäntöön. Tilaisuus kesti n. 40 minuuttia, ja nautimme koko perhe. Nappe tosin oli ukin kanssa kotona ja viihtyi varmasti.

Iltapäivällä lähdimme kauppakeskukseen hoitamaan asioita ja ruokaostoksille. Tulos: puolison vaateostosten jälkeen hän vei lapset syömään ja minä suuntasin Prismaan hoitamaan ne ruoka- ja mut ostokset - ihanaa, yksin Prismassa...melkein tunnin ajan!

Kiitollisuudenaihe: niska ei temppuillut teatterissa eikä Prismassa.

Torstai: Torstaina ohjelma alkoi aamulla klo 8.00 Naakan päiväkodin pipareiden leipomisella, jonne minä en mennyt, puoliso meni. Minä tein aamupäivän töitä (puoliso lähti Napen kanssa vauvakerhoon ja sitten parturiin).

Iltapäivällä minä siirryin entisen työpaikkani glögitilaisuuteen. Parin tunnin päästä siirryin seurakunnan puurojuhlaan, jonne perhe oli jo siirtynyt aiemmin. Sekä glögitilaisuudessa että puurojuhlassa tapasin ihmisiä, joita olin jo ehtinyt kaivata.

Kiitollisuudenaihe: Se, että minulla oli ex-työpaikan tilaisuus, jonne minut kutsuttiin - asia on minulle hyvin kaukana itsestäänselvyydestä. Toinen kiitollisuudenaihe: no, seurakunnan tila, jossa aikuiset saivat keskittyä istumaan ja nauttimaan puurosta ja joulunodotuksesta, kun lapset kirmasivat pitkin käytäviä...

Perjantai: Tänään on ollut ihan tavallinen, mukava päivä. Paljon on ainakin kotitöitä ja lastenhoitoa päivään mahtunut, mutta pääsin myös lenkille itsekseni. Selätin on ollut käytössä monta kertaa. Olin yhdellä kävelyllä Napen kanssa, yhdellä ihan yksin.

Eilisen kaksoisjuhlista niska ja yläselkä kyllä rasittuivat (ja todennäköisesti koko edellisestä viikosta), realiteetit tulevat vastaan aina jossakin vaiheessa. Nyt täytyy parannella ja toipua. Pahemminkin voisi toki olla.

Huominen päivä on vielä onneksi avoinna, illaksi on luvassa vähän erikoislaatuisempaa ohjelmaa ;)

Minikokoinen apinarata ja sukujuhlat

Pari päivää sitten rva sai liikuntaa. Hän juoksi vinttikoirana jäniksen perässä...oikeasti olimme Naakan kanssa sisäleikkipuistossa! Se oli palkintoretki. Naakka on syksyn ajan kerännyt rasteja uloslähdöistä, jotka ovat sujuneet hyvin.

Minä en ole vähään aikaan ollut Naakan kanssa kyseisissä paikoissa, viime kerrasta taitaa olla toista vuotta. Meillä nämä retket ovatkin muutaman kerran vuodessa tapahtuva aktiviteetti. Jos kävisi useammin, hohto katoaisi, ja kyllä noihin saa ihan tarpeeksi rahaakin uppoamaan.

Puoliso oli flunssassa, joten hänestä tehtiin Napen hoitaja. Kaksikko chillaili kahvilassa ja oleskelusohvalla. Mitä teki rva? Hän yritti pysyä tyttärensä perässä. Aluksi meni melko kevyesti, mutta sitten suoritus meni todelliseksi liikunnaksi.

"Putki, tikkaat, liukumäki, verkko, huh..." Vaikkaa pääsin Naakan kanssa yhtä aikaa liukumäestä alas, oli hän viilettänyt jo ties kuinka pitkälle, kun itse sain könyttyä ylös lattialta. Onneksi sentään tykkään leikkipuistoista. Kaikki menee paitsi hiekkakakkujen teko (tylsää), ja sitähän ei noissa paikoissa tarvitse tehdä.

Kyllä täytyy myöntää, että tuon suorituksen jälkeen lihaksissa tuntui oikein mukavalta. Liikunta oli monipuolista, ja hiki tuli. Itse tykkäsin eniten trampoliineilla hyppimisestä, jota olisin tehnyt enemmänkin (Naakan suosikki oli seikkailulabyrintti).

On mukava huomata, että niska antaa jo periksi tuollaisen liikuntasuorituksen verran. En voi sanoa, että se olisi vaivannut erityisesti tuon liikunnan jälkeen. Yläselkä ja olkapäät tulivat suorastaan parempaan kuntoon, ja hyvälaatuinen lihaskipu jatkuu vielä.

Kun vielä oppisi saamaan noin monipuolista liikuntaa muutenkin. Mielikuvitukseni ei oikein riitä siihen esimerkiksi ulkoilun yhteydessä, pitäisi varmaan oikeasti olla jokin tehtävärata. Armeijan "apinarata", josta oli sisareni kanssa puhetta muutama päivä sitten, voisi ehkä olla rva:lle liian haasteellinen :D Kuitenkin, sen tyylinen liikunta kiehtoo.

Eilisestä suuren osan vietimme puolison serkun ylioppilasjuhlissa. Oli mukavaa tavata puolison sukua, ja Naakallakin oli hauskaa, kun paikalle saapui pitkän odottelun jälkeen joukko pikkuserkkuja. Naakka soluttautui joukkoon välittömästi.

Napellekin löytyi "sopiva" pikkuserkku, viikkoa vanhempi nuorimies. Vauvat ihmettelivät toisiaan ja tunnistivat luultavasti oman lajinsa. Oli hauska seurata, kuinka samanlaiset elkeet samanikäisillä vauvoilla oli, äännähdyksiä myöten.

Kotiin palattuamme olimme jälleen kerran väsyneitä, onneksi myös lapset. Tänään teemme toivon mukaan vain rauhallisia juttuja ja suurimmaksi osaksi kodin piirissä. Itse vähän ajattelin, josko tekisimme lumihiutalekoristeita Naakan ikkunaan.