Siedätys ja välttely

Kohtalotoverini kirjoitti blogissaan mielenkiintoisen tekstin "normaalielämästä", jota lääkärit tykkäisivät meidän niskavammaisten elävän. Samaa asiaa minä sekä varmasti moni muu kroonisesti sairas varmasti mietimme tämän tästä.

Tapaturman jälkeen niskaa pitäisi nopeasti (hmm...ensimmäiseen kahteen vuoteen en edes tiennyt sairastavani  whiplashia) siedättää "normaaliin elämään". Vältellä ei saisi. 

Välttely on lääkärikunnan (ja sosiaali-ihmisten) keskuudessa kirosana. Jos välttää hankalia tilanteita, on  luuseri. Silloin on melkeinpä itse aiheuttanut oman tilanteensa. Niinpä, tulisivat itse katsomaan näitä normipäivien haasteita.

Olen toki siedättänyt ja aiemmin yritin esimerkiksi istua väkisin. Sitten huone pyöri, minä makasin lattialla tai oksensin.  Pahimmillaan haittavaikutukset  syntyivät muutamassa minuutissa ja kestivät lopun päivää. 

Nykyinen fysioterapeuttini onneksi ymmärtää, kuinka hellävaroen minun on niskaani kuntoutettava. Olen siitä kiitollinen.  Oloni on ollut jossain määrin parempi.

Sitten se välttely...hakkasin vuosia päätäni seinään, kunnes totesin, että minähän välttelen, jos se auttaa minua selviämään. Jätän nyt suosiolla väliin pitkät ravintolaillat, massatapahtumat ja kokopäivätyön. Siten selviydyn.

Se kuntoutus...kyllä minä kuntoutan. En siksi, että sopisin tähän yhteiskuntaan. Kuntoutan omilla ehdoillani, koska haluan voida hyvin. 

Lyhyt maaseuturetki

Kohta on taas edessä jotakin jännittävää...matkustan bussilla vähän yli tunnin matkan! Olen erittäin jumissa - vieraan hierojan hieronnan teho riitti vain muutamia päiviä ja tuttu hieroja lomailee edelleen...

Matkakohde on tuttu kesämökki, sama, jossa puolison kanssa aiemmin lomaa vietimme. Nyt matkaseurana on hyvä ystäväni, joka tulee hakemaan minut matkan varrelta (eli sieltä minne bussi minut jättää).

Samalla harjoittelen bussimatkaa niskani kanssa, sillä elokuussa edessä on paljon pidempi sellainen - neljä tuntia suuntaansa.

Kannattaaakin pistää peukut pystyyn, että matka sujuu hyvin, sillä normaalisti en kyllä lähtisi "tässä tilassa" mihinkään. Lähden, koska matkaseura on huippua, pieni retki piristää eivätkä helle, järvi ja mustikat haitaksikaan ole.

Sitäpaitsi, viime päivät ovat kipuilun vuoksi olleet pelkkää itkua, raivaria (lähinnä sisäistä) ja hampaiden kiristystä. Retkellä yleensä unohdan turhautuneisuuteni tähän tilanteeseen, joten ei kai tässä muutakaan kuin retkeillä voi!

Utu-koiran päivävisiitti

Tämä aamu alkoi jotenkin ihan typerästi. Mikään ei huvittanut ja kaikki tuntui ihan tyhmältä. Suurimmaksi osaksi olotila taisi johtua siitä, että niska ja selkä ovat taas niin uskomattomassa jumissa. Voi, kun tuttu hieroja palaisi lomalta ja äkkiä!

Sinänsä asiat eivät ole ollenkaan huonosti, minulla on jopa muutama pieni kirjoitushomma, joita voipi (ainakin hyvällä tahdolla) työjutuiksi kutsua. Täytyy katsella, mitä niistä tulee. Ainakin saan harjoitusta, jos ei muuta.

Sitten puhelin soi. Siellä ilmoitettiin, että tuleva opaskoira Utu on tulossa luokseni päivävisiitille. Mikä ihana yllätys! Sain varsin nopeasti itseni päiväkuntoon ja asunnon koiraystävälliseksi.

Utu-neito saapui ja innostui tilanteesta välittömästi. Emännän perään piti tosin vähän itkeä. Sitten marsuhäkki alkoi kiinnostaa. Nipsu maastoutui pyyhkeiden alle, mutta Nasua vieras nuuskija jopa vähän kiinnosti. Utua harmitti, kun hänen ja marsujen välissä oli sellainen täysin tarpeeton kalteri!

Lenkilläkin kävimme. Lähikorttelien tiensivut tuli nuuskittua tarkasti. Olipas hassua olla koiran kanssa lenkillä! Viimeksi harrastin kyseistä lajia vuonna 2006 (meniköhän vuosi oikein), jolloin meidän sileäkarvainen noutajamme oli jo hyvin vanha.

Aika koiran kanssa aktivoi minuakin, ja sain vierailun jälkeen omia kirjoitustöitänikin eteenpäin. Vielä pitäisi tosin viitsiä lähteä hakemaan marsuille ruohoa.

Ai niin, viikonlopun visiitit sujuivat varsin hyvin. Olen kyllä vieläkin väsynyt. 60-vuotispäivillä oli koolla oikein mukava porukka ja seuraavan päivän juhlilla 3,2-kiloinen pienokainen otti tilanteen ja julkistetun, nätin nimensä oikein lunkisti - hän nukkui läpi juhlien.

Jännitystä ja kyläreissuja

Meillä onkin tänä viikonloppuna harvinaisen sosiaalista. Huomenna juhlimme erään lähisukulaisen pyöreitä vuosia (Isot onnittelut täältäkinpäin!) ja sunnuntaina menemme tervehtimään suvun uutta vauvaa ja kuulemaan hänen nimensä.

Rva odottelee innolla tulevia pippaloita ja on jo ottanut kaapista parhaan jakkupukunsa sekä tietysti ne korkokengät, joissa on säädyllisen korkuinen kanta ja massiivinen koristesolki...ei vaan, oikeastaan ajattelin olla ainakin toisessa juhlapaikassa reteesti paljain jaloin!

Pientä lisäjännitystä  aiheuttaa, kuten aina,  itse Niskasen väistämätön osallistuminen juhliin. Se saa Niskaskan korvat herkiksi puheen hälinälle, istumisen vaikeaksi ja jopa tarjottavien ottamisen ja syömisen haasteelliseksi.  Kyse on jälleen aistiyliherkkyydestä, jonka niskavika aiheuttaa.

Toivottavasti ei kumminkaan joudu lähtemään kesken kaiken pois.

Ihmisiä on kyllä mukava nähdä... ja meksikolainen papusalaatti on jo jääkaapissa marinoitumassa. Aion viedä sen tuliaisiksi huomisiin juhliin.

Täällä muuten jyrisee ukkonen ja paistaa aurinko vuorotellen. Kohta menemme kuulemma puolison kanssa ulos syömään - ainakin johonkin pikaruokapaikkaan.

Onhan sentään perjantai!

Hieroja, väsymys, geokätkö...

Aamulla huristelin hierojalle puolison kyydissä. Paikka oli aika jännä, vasta kuukausi sitten valmistunut toimistotalo lähellä merenrantaa. Hieroja löytyi hyvin, hän juoksi reippaasti perääni, kun olin jo kääntynyt sisäänkäynniltä kohti oikeaa ovea.

Jokainen hieroja on erilainen. Tämä kyseli paljon, erityisesti kun kerroin heti alkuun niskavammastani. Penkki oli siinä mielessä vähän huono, etten oikein saanut yläkroppaani rennoksi. Tuntui, kuin naamani olisi liian iso siihen reikään (kuulostanee kaksimieliseltä, mutta sitä tämä ei ole).

Tunti kului oikein mukavasti, ja hieroja laittoi minulle vielä lopuksi kinestesioteippejä niskaan. Niiden pitäisi rentouttaa. Jouduin tosin repimään osan pois kotona, kun ne alkoivat irrota itsestään ja tuntua ällöttäviltä. Kaksi on vielä tallella - katsotaan, kuinka pitkään.

Päivä kului väsymyksen merkeissä, koska en kerennyt yöllä kunnolla nukkua, kun minun piti huolehtia kaikki mahdollinen läpi. Aamuyö ei ole otollinen aika ratkaisuille, joten eipä siitä mitään hyötyä ollut.

Yliväsymyksessäni innostuin vielä lähtemään läheiselle geokätkölle (harrastan geokätköilyä säännöllisen epäsäännöllisesti). Kätkö löytyi, kun olin tarpeeksi kauan alueella pähkäillyt. Toinenkin löytyi melkein, mutta jouduin lähtemään takaisin, kun paikalla oli liikaa ihmisiä.

Jotta tämän tekstin sekavuus vain lisääntyisi, laitan loppuun vielä kaksi kasvikuvaa mökkireissultamme.

Tätä ylempää en tunnistanut. Tunnistaisiko joku muu? Nämä yksilöt kasvoivat kosteassa paikassa melkein järven rannalla.

Tämähän on tietysti hiirenvirna! Pakkohan tähän loppuun oli lisätä edes joku kasvi, jonka minä tunnistin. Ehkä niitä tosin oli muutama muukin.

Hierontaa odotellessa

Hieronta on vammautumiseni jälkeen ollut olennainen osa niskani ja selkäni hoitoa. Hierojani on tuttu, hän löytyi vähän niin kuin "vahingossa". Opiskellessaan hän nimittäin sattui olemaan siskoni kämppäkaveri. 

Tuttu hieroja tietää, mitä kroppani kestää ja mitä taas ei. Aivan niskan yläosaa niiden ylimpien nikamien ympäriltä en voi antaa hieroa, sillä siitä tulee niin huono olo. Se on juuri se vammautunut alue, eli reaktio on mielestäni varsin looginen.

Käyn hierojalla kerran kahdessa viikossa. Kerran viikossa olisi liikaa, sillä vaikka hieronta poistaa jännityksiä ja helpottaa siten oloa pidemmällä tähtäimellä, se myös aiheuttaa lähes aina minulle välittömän huonon olon kahdeksi tai kolmeksi päiväksi.

Tämä taas johtuu kenties siitä, että hieronta laukaisee niskastani eräänlaisen suojajännityksen. Minun ei kannata suunnitella mitään kovin kummoista hieronnan jälkeisille päiville, sillä vointini on silloin tavallistakin epäluotettavampi.

Huomenna minulla on jälleen hieronta - yhyy, ihan vieraalle hierojalle! Omani on nimittäin lomalla. Joudun luultavimmin neuvomaan, kuinka kroppaani tulee käsitellä. Toivottavasti homma kumminkin pelaa jotenkin.

Epätasaisen maaston kauneutta ja etuja

Vietän nykyisin pääosan elämästäni kaupungissa, sen vilinässä ja päällystetyillä kaduilla. Vaikka urbaani elämä sopiikin minulle monella tapaa, ei kaupunkiympäristö ole välttämättä niskalleni kaikkein paras mahdollinen.

Puuhastelu metsän keskellä osoitti jälleen, miten suuri merkitys maastolla on niskan hyvinvoinnille - siis sen epätasaisuudella. Metsässä kävely ei juuri huimannut. Siksipä astelinkin mättäältä toiselle ja polulta polulle joka päivä koko lomani ajan.

Ymmärrän oikeastaan vielä aika vähän eläimistä ja kasveista (tai ainakaan niiden nimistä), mutta havainnointi on silti mukavaa. Loman aikana kohtasimme mm. valkohäntäpeuran, rusakon, hauen, kuikan, sotkan (mahdollisesti), nokkosperhosen, pääskysiä ja paljon muuta.

Mökkeilylomamme sisälsi myös vierailun mukavan sukulaisperheen luona. Erään perheenjäsenen kanssa totesimme, että jos puut jäävät metsään mätänemään, kyse ei ole niinkään metsänomistajan laiskuudesta vaan siitä, että omistajalla on metsäänsä niin sanottu luontonäkökulma!

Vyöhyketerapeutti neuvoi kerran, että kannattaa kokeilla paljain jaloin kävelyä ja juoksemista. Koska kokemus voisi olla hieman pistelevä täällä kaupungissa, päätin toteuttaa rundini maaseudun rauhassa - silloin kun puolisokin oli poissa.

Kirmasin aikani ympäri sateista nurmikkoa ja näytin hassulta! Kivaa se oli, tuli jotenkin mieleen lapsuus ja hassut, mutta niin luonnollisilta tuntuvat päähänpistot. Koska aika oli rajallinen, ei paljain jaloin juoksemisesta valitettavasti saanut pitkän ajan tuloksia.

Metsässä kävelyä kaipaan nyt. Onhan sitä metsää täälläkin, lähin on noin kolmen kilometrin päässä meiltä. On vain jotenkin niin hassua hypätä ratikkaan (jos haluaa välttyä astelulta kovalla pinnalla) ja kolistella itsensä metsäretkelle. Asennekysymys.

Molskis ja loiskis

Rva palasi eilen kahden viikon mökkilomalta varsin metsittyneenä - peiliinkään ei ollut liiemmin tullut katsottua  pariin viikkoon, mikä on oikeastaan ihan tervettä! 

Kahdesta viikosta luonnon helmassa olisi luontofriikillä rouvalla paljonkin kerrottavaa, mutta kerrottakoon nyt alkuun vain, että olen viime aikoina työskennellyt moninkin tavoin vesipelkoni poistamiseksi (sekin tuli, yllätys yllätys, pyörtymisen ja niskavamman seurauksena). 

Talvisin en ole kamalasti uinut, kun uimahalleissakin on niitä aistiärsykkeitä niin valtavasti. Lisäksi, se ihan normaali-uiminen ei oikein tee niskalle hyvää. Yritin sitä alkuun, ja huono olohan siitä tuli.

Parin lomapäivän jälkeen keksin, että voisin (no joo, ehkä kymmenen vuoden harkinnan seurauksena) hankkia itselleni uimaräpylät! Mies joutui kauppareissulla sumplimaan ne minulle, ihan oikeanlaiset olivat, ja uimalasit tulivat vielä kaupan päälle.

Ja kas kas, kun jalat toimivat pääasiallisena potkurina, niin saan niskan suorempaan asentoon eikä käsiä tarvitse niin paljon käyttää, kun ei se minulta oikein luonnistukaan. Räpylöillä voisin uida jopa siellä uimahallissa, mutta en tiedä, onko se sallittua. 

Mukava fiilis, kun ne uiminen on taas vähän helpompaa! Vesikin lämpeni, kun tuli niitä helteisiä päiviä. Uimalasejakin vähän kokeilin, mutta varmasti perehdyn siihenkin asiaan enemmän toisella kerralla.

Kesä jatkuu kaupungissa!