Rouva Niskanen

"Olet väärissä hommissa!" , lause jyskyttää päässäni vähän väliä. Se ei suinkaan johdu siitä, että en tykkäisi työstäni. Se johtuu ihan muista asioista. Täytän tänä vuonna 38. Minulla on 6- ja 3-vuotiaat lapset. Olen korkeakoulutettu. Oletuksellisesti minulla pitäisi olla ainakin 6-7 vuotta työelämää takana, ehkä jopa 10.  Vuosien kroonisen huimauksen, kipujen ja siinä sivussa kuuden vuoden äitiyden jälkeen menin vuosi sitten töihin. Työpaikka oli ensimmäinen täysipäiväinen duuni valmistumiseni jälkeen. Vuosi töissä sekä pienten lasten vanhempana opetti todella paljon.  Vasta lomalla , kun sain nukkua enemmän, tajusin kuinka väsynyt viime talvena ja keväänä olinkaan. Viime vuonna otti vähien unien lisäksi koville muun muassa Touhin jatkuva sairastelu sekä koko perheen yrjötautikierre. Ei niinkään vähäisimpänä väsymyksen aiheuttajana, oli rva:n siirtyminen kokopäivätyöhön. Henkistä väsymystä se ei kuitenkaan aiheuttanut. Tunsin itseni henkisesti virkeäksi, kun o...

En olekaan pitkään aikaan kirjoittanut syrjäytymisestä. Aihe on mielessäni aina säännöllisin väliajoin, on mielenkiintoista ja vähän karmivaa muistella vuosia, jolloin olin melkeinpä syrjäytynyt. Viimeinen vuosi on antanut minulle paljon korjaavia kokemuksia - viimeisin niistä oli ensimmäinen työaikana tapahtunut koulutus, jossa olen ikinä ollut. Tähän voisin taas laittaa ikäni numeroina... Olimme kollegani kanssa kaksi päivää kouluttautumassa. Tutustumisleikkejä lukuun ottamatta (joo, vihaan niitä ja tutustun leikkien aikana oikein huonosti) tilaisuus oli pääosin mielenkiintoinen, oli hyvä saada tietoa monenlaisista alaani liittyvistä asioista. En voinut koulutuksen aikana olla miettimättä, että onkohan tämä kenellekään osallistujalle yhtä jännää kuin minulle. Monelle ikäiselleni ammattiliiton koulutuspäivät ovat jo vuosia toistunut traditio. Minä menin paikalle käytännössä tietämättä, miten koulutuspäivillä ollaan - osasin kuitenkin :D Luultavasti pääsen uudelleen koulutuks...

Pitääpä vielä kirjoittaa siitä , että olen reipastunut työpaikalla...siis sosiaalisessa mielessä. Työn aloitus on aikamoinen sosiaalinen pamaus, jos taustalla on monta vuotta kotiäitinä ja sitä ennen pitkä sairastaminen. Kun sain retkahdusvamman, en todellakaan tykännyt eristäytymisestä. Silti jouduin kokemaan sen, ja lisäksi olotilan, jota voi käytännössä kutsua syrjäytymiseksi. Koska en huimauksen takia voinut paljon liikkua, jouduin myös pitämään väliä toisiin ihmisiin. Äidiksi tulo oli siinäkin mielessä tervetullutta, että se toi uusia ihmisiä elämääni. Aluksi sekin oli vaikeaa - vaikka en tuntenutkaan toisia ihmisiä ja heidän taustaansa, oli todennäköistä, ettei monella ollut takana useiden vuosien olemista ei missään sairauden takia ja lisäksi synnytyksen jälkeistä masennusta ja siitä toipumista. Pala palalta levitin kuitenkin sosiaalista piiriäni siten, että esikoiseni synnyttyä elämääni astui monta upeaa äitiä ja isää vauva- ja taaperoperheiden riennoista. Suuri osa heist...