Kuusijärvellä

Rva keksi taas mainion idean! Jumppaan samaan aikaan itse, kun vauva on lattialla harjoittelemassa niskan kannattelua (siis samoissa puuhissa kuin Rva, kirjaimellisesti). Juttu ei nyt vielä ihan toiminut.

Neitokainen viihtyi nimittäin jumppaharjoituksessaan alle minuutin, jonka jälkeen palasimme epäergonomiseen asentoon sohvalle keskustelemaan siitä, kuinka äiti on ajattelematon, kun laittoi tyttärensä lattialle ja vieläpä oletti, että tämä haluaa juuri nyt jumpata.

Siellä sylissä oli sitten kiva kurotella sitä niskaa, kun rva oli saatu asentoon, jossa ei ainakaan voi harjoitella. Tässä asiassa olen kuitenkin toiveikas; täytyyhän tytön nyt ennen pitkää alkaa viihtyä lattialla, koska netissäkin sanotaan, että se on vauvojen tapa.

Elämme siinä mielessä onnellista aikaa, että meillä on kotona myös hra (joka tosin on parhaillaan hieronnassa, sillä hänen selkänsä on jumissa - me "nykynuoriso" olemme siis tervehenkistä, mutta emme muuten tervettä).

Pari päivää sitten perheyksikkömme Nasua ja Matildaa lukuun ottamatta teki kesäisen retken Vantaan Kuusijärvelle. Perillä ymmärsin, että siellähän olisi päässyt uimaankin. No, uiminen sai sitten sillä kertaa jäädä.

Kuusijärven maisemat olivat nimensä mukaisia:

Kun olimme kävelleet vähän matkaa, tuli polulle ruuhkaa. En tajunnutkaan, että tämänkin kesän sorsanpoikaset ovat jo noin isoja. Näin se aika vaan kuluu, ja ilmeisesti myös me...

Vauva ei paljon maisemista piitannut, sillä isin sylissä rintarepussa oli ihana nukkua päiväunia. Siitä oli se etu, että saimme puolison kanssa ihan rauhassa hassutella, katsella maisemia ja nauttia kauniista kesäpäivästä.

Oikeastaan olemme jo pidempään haaveilleet tällaisesta. Niskani on vuositasolla (siis varsin hitaasti) parantunut siten, että tällaiset lyhyehköt retket ovat useimmiten mahdollisia. Talvella vaan ei ole ihan niin kiva retkeillä.

Kahvilan mansikkapehmis maistui kyllä lähinnä esanssille, mutta se olikin ainoa negatiivinen juttu koko reissulla.

Ai niin, erään kannonkolon suulle oli lukki kutonut hienon verkon. Siitä en valitettavasti saanut kunnollista kuvaa. Ehkä sitten joskus, kun on aikaa perehtyä kameran käyttöön paremmin. Nyt lähinnä vain räpsin kuvia.

On kurjaa ajatellakin kesää esimerkiksi kolmisen vuotta sitten...konkkasin kepeillä lyhyitä matkoja paikasta toiseen, ja maa tuntui koko ajan keinuvan allani. Oksentelin ja minulla oli koko ajan erilaisia näköhäiriöitä. Ongelmaani pidettiin psyykkisenä.

Eräältä mökkireissulta muistan, että paikallaan seisominen ei meinannut onnistua edes siten, että olisin voinut rennosti poseerata valokuvassa.

Tuntuu uskomattomalta, minkä kaiken yli sitä on joutunut menemään. Ei ole ihme, että rva:n stressitaso nousee yhä pilviin, kun niitä huonompia päiviä tulee. Silloin pelkään, että tuo kaikki toistuu, ja siihen menee taas monta vuotta.

Sitten takaisin tähän päivään...tänään hoidellaan asioita, seurustellaan vauvan kanssa ja tehdään ehkä retki vauvan ukin luokse (ja hoidetaan siinä samassa taas muutama asia). Lisäksi väsyttää taas, kun viime yö oli hieman vähäuninen. Seuraavan kerran nukutaan sitten ensi yönä.