Mistä kuntoutuksessa vaietaan? Osa 2.
Omasta vammautumisestani on jo vuosia, itse asiassa pari viikkoa sitten täyteen tuli 7 vuotta. Ne vuodet ovat kuluneet hujauksessa, kuten tahtoo tapahtua muillekin, jotka ovat ohittaneet noin 20 vuoden iän.
Ennen kuin rasautin niskani, en totta puhuen tiennyt kuntoutuksesta mitään. Olin muutenkin vielä siinä iässä, jolloin liikuntaa harrastetaan huvin tai jossakin lajissa kehittymisen vuoksi, ei siksi, että keho säilyisi jotakuinkin kunnossa.
Käsitykseni kuntoutuksesta oli mielikuva selkäydinvammaisesta autokolaripotilaasta, joka opettelee kävelemään sellaisten tukipuiden avulla, joita television dokumenteissa joskus näkyy. Sitten potilas joko oppii kävelemään tai käyttää pyörätuolia lopun ikäänsä.
En aloittanut kuntoutumisen tietä alaraajahalvaantuneena, onneksi. Ei se tilanne silti huippuhauskalta tuntunut. Aloitin tilasta, jossa huimasi ja heikotti joka asennossa. Oksensin monta kertaa päivässä, sillä tavallinen oleilu esimerkiksi istuma-asennossa aiheutti autopahoinvoinnin kaltaisen olotilan.
Kallon alaosassa, takaraivon alla tuntui "liikettä", ihotuntemukset muistuttivat pientä hiirtä, joka vilisti ympäriinsä alueella. Oikea käsi ei totellut, ja minulla oli vaikeuksia tarttua kahvikuppiin, saati sitten pitää sellaista kädessä.
Niskaa särki tosi paljon, mutta ihon pinta oli tunnoton (mitään ei tuntunut edes kovaa painelemalla). Koko yläselkä oli yhtä nikamalukkoa, siis vammautumishetkellä muodostunutta. Joinakin päivinä sain käveltyä pari askelta, joinakin kävelysauvojen kanssa korttelin ympäri.
Ihan ensimmäiseksi (siis osan 2. aluksi) on pakko sanoa, että Suomen terveyden- ja sairaanhoito-järjestelmä voi oikein hyvin jättää kaltaiseni potilaan tutkimatta ja kuntouttamatta. Siitä todellakin vaietaan. Alkututkimus olkoon tämän kirjoituksen aihe.
Vaikka potilas olisi kuinka väsynyt ja huonossa kunnossa, täytyy niskapotilaan tässä vaiheessa jaksaa vaatia kovaan ääneen, että tehdään edes alkututkimukset. Kun yritin, että tutkitaan niska, minulle sanottiin että niskan pitäisi olla oikeasti kipeä (miten sen kivun asteen voivat muut määrittää kuin potilas?)
Pään TT-kuvastakin kieltäydyttiin ja neuvottiin menemään terveyskeskukseen sitten joskus. Kun aloin oksentaa siellä odotusaulassa, komento muuttui. Pääsin kuvaan, joka näytti, ettei kyse sentään ole mistään akuutista viasta aivoissa.
Muita tutkimuksia, edes niskan tunnustelua, ei tässä vaiheessa tehty eikä luvattu tehdä.
Vaikka oireistoni oli edellä kuvatun kaltainen, sain "lähetteen" kotiin ilman minkäänlaista jatkokontrollia, edes siellä terveyskeskuksessa. Myöhemmät tutkimukset, joita kevään aikaan tehtiin, tapahtuivat yksityisellä ja menivät omasta pussistani. Työterveydenhuollon asiakkaan tilanne olisi kenties ollut vähän parempi - minä olin opiskelija, ja minun kohdallani alku sujui näin.
Eli...niskapotilas: vaikka tuntisit, että menet alkututkimuksiin pää kainalossa, yritä vaikka viimeisillä voimillasi vaatia niitä alkututkimuksia. Oma kokemukseni on, että aika vähän saa, jos ei heti ala vaatia.
Ennen kuin rasautin niskani, en totta puhuen tiennyt kuntoutuksesta mitään. Olin muutenkin vielä siinä iässä, jolloin liikuntaa harrastetaan huvin tai jossakin lajissa kehittymisen vuoksi, ei siksi, että keho säilyisi jotakuinkin kunnossa.
Käsitykseni kuntoutuksesta oli mielikuva selkäydinvammaisesta autokolaripotilaasta, joka opettelee kävelemään sellaisten tukipuiden avulla, joita television dokumenteissa joskus näkyy. Sitten potilas joko oppii kävelemään tai käyttää pyörätuolia lopun ikäänsä.
En aloittanut kuntoutumisen tietä alaraajahalvaantuneena, onneksi. Ei se tilanne silti huippuhauskalta tuntunut. Aloitin tilasta, jossa huimasi ja heikotti joka asennossa. Oksensin monta kertaa päivässä, sillä tavallinen oleilu esimerkiksi istuma-asennossa aiheutti autopahoinvoinnin kaltaisen olotilan.
Kallon alaosassa, takaraivon alla tuntui "liikettä", ihotuntemukset muistuttivat pientä hiirtä, joka vilisti ympäriinsä alueella. Oikea käsi ei totellut, ja minulla oli vaikeuksia tarttua kahvikuppiin, saati sitten pitää sellaista kädessä.
Niskaa särki tosi paljon, mutta ihon pinta oli tunnoton (mitään ei tuntunut edes kovaa painelemalla). Koko yläselkä oli yhtä nikamalukkoa, siis vammautumishetkellä muodostunutta. Joinakin päivinä sain käveltyä pari askelta, joinakin kävelysauvojen kanssa korttelin ympäri.
Ihan ensimmäiseksi (siis osan 2. aluksi) on pakko sanoa, että Suomen terveyden- ja sairaanhoito-järjestelmä voi oikein hyvin jättää kaltaiseni potilaan tutkimatta ja kuntouttamatta. Siitä todellakin vaietaan. Alkututkimus olkoon tämän kirjoituksen aihe.
Vaikka potilas olisi kuinka väsynyt ja huonossa kunnossa, täytyy niskapotilaan tässä vaiheessa jaksaa vaatia kovaan ääneen, että tehdään edes alkututkimukset. Kun yritin, että tutkitaan niska, minulle sanottiin että niskan pitäisi olla oikeasti kipeä (miten sen kivun asteen voivat muut määrittää kuin potilas?)
Pään TT-kuvastakin kieltäydyttiin ja neuvottiin menemään terveyskeskukseen sitten joskus. Kun aloin oksentaa siellä odotusaulassa, komento muuttui. Pääsin kuvaan, joka näytti, ettei kyse sentään ole mistään akuutista viasta aivoissa.
Muita tutkimuksia, edes niskan tunnustelua, ei tässä vaiheessa tehty eikä luvattu tehdä.
Vaikka oireistoni oli edellä kuvatun kaltainen, sain "lähetteen" kotiin ilman minkäänlaista jatkokontrollia, edes siellä terveyskeskuksessa. Myöhemmät tutkimukset, joita kevään aikaan tehtiin, tapahtuivat yksityisellä ja menivät omasta pussistani. Työterveydenhuollon asiakkaan tilanne olisi kenties ollut vähän parempi - minä olin opiskelija, ja minun kohdallani alku sujui näin.
Eli...niskapotilas: vaikka tuntisit, että menet alkututkimuksiin pää kainalossa, yritä vaikka viimeisillä voimillasi vaatia niitä alkututkimuksia. Oma kokemukseni on, että aika vähän saa, jos ei heti ala vaatia.
Kommentit
Lähetä kommentti