Ravintolassa
Ravintolassa syöminen on yksi aivan parhaista ajanviettotavoista. Olen melko kaikkiruokainen, ja tykkään kokeilla kaikkea uutta. Hyvän ruuan, seuran ja keskustelun parissa viihtyisi vaikka kuinka kauan.
Näin oli, kunnes niska pamahti. Keväällä ja kesällä 2009, onnettomuuden jälkeen, kului melkein puoli vuotta, jolloin en juuri kyennyt ruokapöydän ääressä syömään. Pään liikuttelu ylös ja alas, ruokailuvälineiden käyttö ja vieläpä keskustelukin muuttuivat aikalailla mahdottomiksi. Söin pitkään sohvalla istuen siten, etten juuri päätäni liikuttanut.
Nyt, lähes kolme vuotta onnettomuuden jälkeen, en vieläkään pidä pöydän ääressä syömisestä. Niska väsyy ja minua alkaa huimata nopeasti. Ehkä 15 minuutin ruokailu sujuu oireitta, mutta sitä pidemmän ajan kanssa tulee aina ongelmia. Oikeastaan syön vieläkin mieluiten sohvalla ja aika nopeasti.
Mikäli ruokapaikka on ennestään vieras, on se jo aisteilleni aikamoinen täräys. Ruokapaikan värit, liikkuvat ihmiset ja meteli aiheuttavat jonkin verran huimausta ja pahoinvointia. Tutuissa paikoissa pystyn tuttujen kauppojen tavoin kulkemaan "ulkomuistista", joten niissä on yleensä helpompaa.
Toivon aina, että voisin ravintolassa istua selkänojallisella sohvalla, koska siinä voi nostaa jalat penkille ja vääntäytyä eri asentoihin ja näin venyttää istumisaikaa tuntuvasti. Ruokalistan lukeminen on haaste oikean silmän häiriöiden takia.
Silmät aiheuttavat joskus aika huvittaviakin tilanteita. Kun esim. ruoka tulee pöytään, saatan säpsähtää ja mielessäni huudahtaa suurin piirtein "Taivas varjele mitä sieltä tulee!" Tämä ei suinkaan johdu ruuasta, vaan siitä, että silmäni ovat ehtineet tottua pöytään ilman ruokaa.
Syön yleensä nopeasti, jotta saisin nauttia ruuasta mahdollisimman pitkään. Kun huimaus kunnolla iskee, ei syöminenkään enää onnistu. Silloin on vain pakko lähteä pois. "Hyvä" kompromissi on osallistua illanviettoihin, mutta lähteä kotiin muita ennen. Silloin ei jää ainakaan kokonaan paitsi sosiaalisesta elämästä.
Koen kuitenkin aika rasittavana, että joudun niin usein lopettamaan asioita kesken. Entisenlainen spontaanius ja rentous ovat nimittäin tämän vaivan kanssa todella harvinaista herkkua. Vapaa-aika kodin ulkopuolella on minulle kuitenkin kullanarvoista, joten lähden liikkeelle aina, jos se vain on mahdollista.
Näin oli, kunnes niska pamahti. Keväällä ja kesällä 2009, onnettomuuden jälkeen, kului melkein puoli vuotta, jolloin en juuri kyennyt ruokapöydän ääressä syömään. Pään liikuttelu ylös ja alas, ruokailuvälineiden käyttö ja vieläpä keskustelukin muuttuivat aikalailla mahdottomiksi. Söin pitkään sohvalla istuen siten, etten juuri päätäni liikuttanut.
Nyt, lähes kolme vuotta onnettomuuden jälkeen, en vieläkään pidä pöydän ääressä syömisestä. Niska väsyy ja minua alkaa huimata nopeasti. Ehkä 15 minuutin ruokailu sujuu oireitta, mutta sitä pidemmän ajan kanssa tulee aina ongelmia. Oikeastaan syön vieläkin mieluiten sohvalla ja aika nopeasti.
Mikäli ruokapaikka on ennestään vieras, on se jo aisteilleni aikamoinen täräys. Ruokapaikan värit, liikkuvat ihmiset ja meteli aiheuttavat jonkin verran huimausta ja pahoinvointia. Tutuissa paikoissa pystyn tuttujen kauppojen tavoin kulkemaan "ulkomuistista", joten niissä on yleensä helpompaa.
Toivon aina, että voisin ravintolassa istua selkänojallisella sohvalla, koska siinä voi nostaa jalat penkille ja vääntäytyä eri asentoihin ja näin venyttää istumisaikaa tuntuvasti. Ruokalistan lukeminen on haaste oikean silmän häiriöiden takia.
Silmät aiheuttavat joskus aika huvittaviakin tilanteita. Kun esim. ruoka tulee pöytään, saatan säpsähtää ja mielessäni huudahtaa suurin piirtein "Taivas varjele mitä sieltä tulee!" Tämä ei suinkaan johdu ruuasta, vaan siitä, että silmäni ovat ehtineet tottua pöytään ilman ruokaa.
Syön yleensä nopeasti, jotta saisin nauttia ruuasta mahdollisimman pitkään. Kun huimaus kunnolla iskee, ei syöminenkään enää onnistu. Silloin on vain pakko lähteä pois. "Hyvä" kompromissi on osallistua illanviettoihin, mutta lähteä kotiin muita ennen. Silloin ei jää ainakaan kokonaan paitsi sosiaalisesta elämästä.
Koen kuitenkin aika rasittavana, että joudun niin usein lopettamaan asioita kesken. Entisenlainen spontaanius ja rentous ovat nimittäin tämän vaivan kanssa todella harvinaista herkkua. Vapaa-aika kodin ulkopuolella on minulle kuitenkin kullanarvoista, joten lähden liikkeelle aina, jos se vain on mahdollista.
Kommentit
Lähetä kommentti