Oikeus elää vain
Eilen pohdin, millaista olisi olla vammautunut, aikuinen ihminen jossakin muualla, jonakin muuna aikana. Tämä kirjoitus on abstraktimpi kuin rva tapaa kirjoittaa. Jotenkin, kun omaa vammautumistaan ja ympärillä olevia olosuhteita pohtii, tekee myös mieli peilata jotakin vasten, ei ehkä niin realistisesti ja kaiken mahdollisen huomioon ottaen kuin yleensä.
Ensinnäkin, olen pohtiessani todennut, että ei ole puhtaasti hyvää tai huonoa - aikakausissa ja kulttuureissa sekä niiden keskellä elämisessä on hyvät ja huonot puolensa. Rva ei ainakaan ole tullut sellaiseen tulokseen, että hänen olisi parasta elellä whiplashinsa kanssa jossakin tietynlaisissa olosuhteissa.
Kuitenkin, kaiken toivoo olevan hiukkasen helpompaa, on tyytyväinen siihen, etteivät asiat kuitenkaan ihan huonosti ole ja suuri osa murheista (ja toiveista) liittyykin sitten ihan johonkin muuhun kuin omaan vammaan.
Pohdinnassaan rva lähti liikkeelle eräästä hyvin tuntemastaan tarinasta. Se kulkee suurinpiirtein näin: 1910-luvulla syntyi perheeseen tyttö, kolmas lapsi. Hän kasvoi terveenä ja meni kouluun. Koulun läheisyydessä oli lampi, jossa oli talvella jääpeite.
Koululaiset luistelivat lammella. Tyttö leikki jäällä muiden mukana. Leikin tiimellyksessä hän kaatui, ja löi päänsä. Tarina ei kerro, lähdettiinkö lääkäriin - ehkä ei. Kaatumisestaan lähtien tyttö oli sairaalloinen. Hän sai voimakkaita pahoinvointi- ja huimauskohtauksia, koko elämänsä ajan. Mahdollisesti kohtaukset olivat epileptisiä.
Tyttö ei mennyt ajan tavan mukaan naimisiin tai työhön (tai molempiin). Hän jäi kotitaloon ja äiti piti huolta, varmaan isäkin. Luultavasti hän teki talon töitä sen verran kuin pystyi. Hänen elämänsä päättyi keski-ikäisenä, 1960-luvulla.
Tämä tyttö (tai nainen) kärsi varmasti elämänsä aikana paljon. Kivut olivat varmasti sietämättömät. Nainen ei päässyt elämään aikuisena kuten sisaruksensa. Hän oli ehkä se seuraavan sukupolven isovanhempien luona asuva täti, jonka moni silloin lapsuuttansa elänyt jollakin tavoin muistaa.
Mutta, hän eli elämäänsä kotona, perheen keskellä. Kaukaa ei voi tietää, mutta rva arvelee tämän olevan hyvä asia. Missä hän olisi elänyt nykyaikana? Ehkä laitoksessa, ehkä yksin kotona jonkinlaisen, epäsäännöllisen hoitoavun varassa.
Olisiko hän saanut ystäviä? Meillä kun nämä arvot ovat usein aika kovat, ja vammautunut henkilö tuntuu saavan kehuja vasta sitten, kun hän on "onnistunut" kuntoutumaan vammastaan. Eihän tämä ole edes kaikilla mahdollista - läheskään kaikilla!
Rva on siis pohtinut vammautumisen ohella yhteisöllisyyttä. Kuluneiden vuosien aikana rva on ollut aikamoisen yllättynyt tajutessaan, millainen tabu vammaisuus on - lieväkin. Yhteisössä ei kuuluisi olla vammaisia, vammaisuus myös nähdään jonkinlaisena ohimenevänä tilana, josta sitten soveliaan ajan kuluttua parannutaan.
Palatakseni 1910-luvun tyttöön, halusin "julkaista" hänen tarinansa, jotta se ei kokonaan unohtuisi. Rva ei ole ihan varma kaikista yksityiskohdista, mutta tarina on kulkenut pääpiirteissään näin. Ehkä rva halusi tuoda esille yhteisöllisyyden ja sen, että asioilla on monta puolta.
Jotenkin olisi mukava nähdä sellainen maailma, jossa fyysisesti vammautuneet olisivat enemmän sisällä yhteiskunnassa, kukin kykyjensä mukaan. Ehkä sellaista onkin, mutta siitäkään ei kovin paljon puhuta...tai sitten rva:lta on mennyt jotakin ohi.
Monen whiplash-henkilön kanssa keskusteltuaan rva on todenut, että vammautuminen on tilanne, jossa syrjäytyminen on todella helppoa. Kuntoutuksen saaminen, pääsy sosiaalisiin tilanteisiin ja itsensä työelämään tunkeminen ovat isoja haasteita - niistä pitäisi oireiden ohella selvitä.
Oliko ennen paremmin vaiko kenties nyt? Se kysymys jääköön vaille vastausta. Olisi mukavaa, jos "Jokainen vammainen haluaa olla normaali" - ajatuksen sijaan päästäisiin tilanteeseen, jossa jokainen kelpaisi omien kykyjensä ja jaksamisensa mukaan.
Ensinnäkin, olen pohtiessani todennut, että ei ole puhtaasti hyvää tai huonoa - aikakausissa ja kulttuureissa sekä niiden keskellä elämisessä on hyvät ja huonot puolensa. Rva ei ainakaan ole tullut sellaiseen tulokseen, että hänen olisi parasta elellä whiplashinsa kanssa jossakin tietynlaisissa olosuhteissa.
Kuitenkin, kaiken toivoo olevan hiukkasen helpompaa, on tyytyväinen siihen, etteivät asiat kuitenkaan ihan huonosti ole ja suuri osa murheista (ja toiveista) liittyykin sitten ihan johonkin muuhun kuin omaan vammaan.
Pohdinnassaan rva lähti liikkeelle eräästä hyvin tuntemastaan tarinasta. Se kulkee suurinpiirtein näin: 1910-luvulla syntyi perheeseen tyttö, kolmas lapsi. Hän kasvoi terveenä ja meni kouluun. Koulun läheisyydessä oli lampi, jossa oli talvella jääpeite.
Koululaiset luistelivat lammella. Tyttö leikki jäällä muiden mukana. Leikin tiimellyksessä hän kaatui, ja löi päänsä. Tarina ei kerro, lähdettiinkö lääkäriin - ehkä ei. Kaatumisestaan lähtien tyttö oli sairaalloinen. Hän sai voimakkaita pahoinvointi- ja huimauskohtauksia, koko elämänsä ajan. Mahdollisesti kohtaukset olivat epileptisiä.
Tyttö ei mennyt ajan tavan mukaan naimisiin tai työhön (tai molempiin). Hän jäi kotitaloon ja äiti piti huolta, varmaan isäkin. Luultavasti hän teki talon töitä sen verran kuin pystyi. Hänen elämänsä päättyi keski-ikäisenä, 1960-luvulla.
Tämä tyttö (tai nainen) kärsi varmasti elämänsä aikana paljon. Kivut olivat varmasti sietämättömät. Nainen ei päässyt elämään aikuisena kuten sisaruksensa. Hän oli ehkä se seuraavan sukupolven isovanhempien luona asuva täti, jonka moni silloin lapsuuttansa elänyt jollakin tavoin muistaa.
Mutta, hän eli elämäänsä kotona, perheen keskellä. Kaukaa ei voi tietää, mutta rva arvelee tämän olevan hyvä asia. Missä hän olisi elänyt nykyaikana? Ehkä laitoksessa, ehkä yksin kotona jonkinlaisen, epäsäännöllisen hoitoavun varassa.
Olisiko hän saanut ystäviä? Meillä kun nämä arvot ovat usein aika kovat, ja vammautunut henkilö tuntuu saavan kehuja vasta sitten, kun hän on "onnistunut" kuntoutumaan vammastaan. Eihän tämä ole edes kaikilla mahdollista - läheskään kaikilla!
Rva on siis pohtinut vammautumisen ohella yhteisöllisyyttä. Kuluneiden vuosien aikana rva on ollut aikamoisen yllättynyt tajutessaan, millainen tabu vammaisuus on - lieväkin. Yhteisössä ei kuuluisi olla vammaisia, vammaisuus myös nähdään jonkinlaisena ohimenevänä tilana, josta sitten soveliaan ajan kuluttua parannutaan.
Palatakseni 1910-luvun tyttöön, halusin "julkaista" hänen tarinansa, jotta se ei kokonaan unohtuisi. Rva ei ole ihan varma kaikista yksityiskohdista, mutta tarina on kulkenut pääpiirteissään näin. Ehkä rva halusi tuoda esille yhteisöllisyyden ja sen, että asioilla on monta puolta.
Jotenkin olisi mukava nähdä sellainen maailma, jossa fyysisesti vammautuneet olisivat enemmän sisällä yhteiskunnassa, kukin kykyjensä mukaan. Ehkä sellaista onkin, mutta siitäkään ei kovin paljon puhuta...tai sitten rva:lta on mennyt jotakin ohi.
Monen whiplash-henkilön kanssa keskusteltuaan rva on todenut, että vammautuminen on tilanne, jossa syrjäytyminen on todella helppoa. Kuntoutuksen saaminen, pääsy sosiaalisiin tilanteisiin ja itsensä työelämään tunkeminen ovat isoja haasteita - niistä pitäisi oireiden ohella selvitä.
Oliko ennen paremmin vaiko kenties nyt? Se kysymys jääköön vaille vastausta. Olisi mukavaa, jos "Jokainen vammainen haluaa olla normaali" - ajatuksen sijaan päästäisiin tilanteeseen, jossa jokainen kelpaisi omien kykyjensä ja jaksamisensa mukaan.
Mielenkiintoinen tarina, monisyinen, ajatuksia herättävä. Yhteisöllisyys on tänä päivänä out, yhteiskuntamme on hyvin yksilökeskeinen. Yksilön pitää pärjätä itse, oli sitten vammaton tai ei. Tukimuotoja on, mutta yhteiskuntamme ei ole toistaiseksi valmis ottamaan vammaisia ihmisiä vastaan samalla tavalla kuin ns. normaaleja, eli vammattomia. Tämä näkyy paitsi asenteissa, myös palvelujen kehittymättömyydessä.
VastaaPoistaVaikka 1900-luvun taitteessa olikin tavallista, että perheet huolehtivat mm. ikäihmisistä, oli kolikolla kääntöpuolensa. Tai oikeastaan monta. Tuolloin vammaisuus oli vielä enemmän tabu, kuin nyt, sillä vammaisuutta ei tunnettu. Ajateltiin, että perhe, jossa on vammainen lapsi, on tehnyt jotakin pahaa. Siksi luoja on rankaissut perhettä ja tehnyt kaikille muillekin tiettäväksi, että joku perheestä on syyllistynyt suureen syntiin. Tästä syystä vammaisia ihmisiä saatettiin piilotella ja jopa ajaa kadulle. Olen kuullut tarinaa, että täällä meilläpäin erään kartanon kellarikerroksessa on ollut koppi, jossa on asunut aikuinen (kehitys)vammainen ihminen. Hän on ilmeisesti asunut kopissa vuosia, ellei vuosikymmeniä. Eikä tämä tarina edes ole ainutlaatuinen, vaikka se raaka onkin.
Paljon on meillä vielä tehtävää, jotta mahdumme kaikki yhdenvertaisina asumaan kotimaassamme. Onneksi bloggaus on in. Tällaiset blogikirjoitukset ovat mielestäni omiaan kasvattamaan asennettamme terveempään suuntaan. Hitaasti mennään, mutta toivottavasti oikeaan suuntaan. :)
Muistan kerran erään vanhemman henkilön todenneen, että miten kehitysvammaisia on nykyään "niin paljon". Ymmärsin melko nopeasti, että aikana, jota muistelimme, kehitysvammaiset asuivat laitoksissa, jossakin syrjäisillä paikoilla. Sitä ennen asuinpaikka saattoi tosiaan olla koppi. Ilman epäilystäkään juttu kuulostaa ihan kamalalta, mutta tosiaan, ei se suhtautuminen ihan optimaalisen ennakkoluulotonta tänäkään päivänä ole. Ehkäpä taustalla on edelleen tuo ajatus, että kun on syntymästään vammainen tai vammautuu, se on kamala asia ja ehkä jopa seuraus tai rangaistus jostakin. Paljon on vielä tehtävää ja kirjoittamista, luulen, että suunta on kumminkin oikea :)
VastaaPoista