Ystävyydestä
Iso muutos näyttäisi lähes poikkeuksetta käynnistävän pienempien muutosten sarjan. Muutosten laatua on vaikea arvioida ennalta. Kun vuonna 2009 ajauduin yhtäkkiä lähes sänkypotilaaksi ennaltamääräämättömäksi ajaksi, huomasin, että yksi muutoksen aalto osui ystäviini.
Se oli minua lähellä olleiden ihmisten parissa sitä aikaa, kun lopeteltiin opiskeluja, muutettiin yhteen, mentiin naimisiin, hankittiin lapsia (ja taloja, autoja jne.). Aikaa, jolloin ikäiseni rakensivat aikuisen elämää, kukin omalla tavallaan, mutta kuitenkin toisiaan muistuttavasti.
Minä sen sijaan sain yhtäkkiä kropan, joka ei enää toiminut millään muotoa haluamallani tavalla. Sain myös joukon kummallisia tehtäviä, kuten järjettömän haasteen kaivaa esille tietoja, joilla ehkä löytyisi jokin diagnoosi, selitys kaikelle.
Sain myös huomata, että olen keskellä järjestöntä byrokratiakoneistoa, terveyden- ja sairaanhoidon labyrinttia jne. 27-vuotiaana edes käsitteet Kela (muuten kuin opintotuen maksajana), TE-toimisto, vakuutusyhtiöt ja sen sellaiset eivät olleet minulle millään tavalla tuttuja asiointikohteita.
Silloisen sosiaalisen elämän karsiutumiseen meni suurin piirtein kaksi kuukautta. Sen jälkeen olikin pitkään todella hiljaista. Kun en itse päässyt kotoa juuri mihinkään, hävisi suuri osa ystävieni tapaamisia heti kättelyssä.
Luonani käytiin ensin, sitten harvemmin. Vain hyvin pieni osa ystävistäni vieraili useammin sen ensimmäisen kahden kuukauden jälkeen. En ole asiasta katkera, luulen, että tällainen tapahtumien kulku on ihan normaali.
Kun aikaa kului vielä vähän enemmän, kasvoin itsekin henkisesti etäämmäksi monista ikäisistäni. En jaksanut vouhottaa edellä mainitsemistani hankinnoista jne., sillä elin itse niin erilaista todellisuutta.
Tuo henkinen kasvu tai muutos näkyy vielä tänäkin päivänä - vaikka eristäytyneisyyteni on lieventynyt, hakeudun usein mielelläni hieman itseäni vanhempien ihmisten seuraan. Heidän elämänkokemuksessaan on sellaista syvyyttä, jonka olen itse saavuttanut vähän toisella tavalla.
Nyt näistä muutoksista alkaa jo olla pitkä aika. Vaikka vammautuminen oli aikanaan ihan kamalaa, ja ongelmat kroonistuivat, koen, ettei tässä nyt ole ihan huonosti käynyt. Minusta on tullut äiti, sosiaalinen elämäni on ihan tarpeeksi vilkasta ja katselen jopa välillä niitä myytäviä asuntoja, vaikkakin pilke silmäkulmassa toistaiseksi ;)
Vanhoja ystäviä on edelleen mukana kuvioissa, ja merkittävän, uuden ystäväjoukon olen saanut juurikin siksi, että menin pyörtymään ja kaatumaan silloin taannoin... Heistäkin olen valtavan kiitollinen!
Elämä ei ole hassumpaa!
Se oli minua lähellä olleiden ihmisten parissa sitä aikaa, kun lopeteltiin opiskeluja, muutettiin yhteen, mentiin naimisiin, hankittiin lapsia (ja taloja, autoja jne.). Aikaa, jolloin ikäiseni rakensivat aikuisen elämää, kukin omalla tavallaan, mutta kuitenkin toisiaan muistuttavasti.
Minä sen sijaan sain yhtäkkiä kropan, joka ei enää toiminut millään muotoa haluamallani tavalla. Sain myös joukon kummallisia tehtäviä, kuten järjettömän haasteen kaivaa esille tietoja, joilla ehkä löytyisi jokin diagnoosi, selitys kaikelle.
Sain myös huomata, että olen keskellä järjestöntä byrokratiakoneistoa, terveyden- ja sairaanhoidon labyrinttia jne. 27-vuotiaana edes käsitteet Kela (muuten kuin opintotuen maksajana), TE-toimisto, vakuutusyhtiöt ja sen sellaiset eivät olleet minulle millään tavalla tuttuja asiointikohteita.
Silloisen sosiaalisen elämän karsiutumiseen meni suurin piirtein kaksi kuukautta. Sen jälkeen olikin pitkään todella hiljaista. Kun en itse päässyt kotoa juuri mihinkään, hävisi suuri osa ystävieni tapaamisia heti kättelyssä.
Luonani käytiin ensin, sitten harvemmin. Vain hyvin pieni osa ystävistäni vieraili useammin sen ensimmäisen kahden kuukauden jälkeen. En ole asiasta katkera, luulen, että tällainen tapahtumien kulku on ihan normaali.
Kun aikaa kului vielä vähän enemmän, kasvoin itsekin henkisesti etäämmäksi monista ikäisistäni. En jaksanut vouhottaa edellä mainitsemistani hankinnoista jne., sillä elin itse niin erilaista todellisuutta.
Tuo henkinen kasvu tai muutos näkyy vielä tänäkin päivänä - vaikka eristäytyneisyyteni on lieventynyt, hakeudun usein mielelläni hieman itseäni vanhempien ihmisten seuraan. Heidän elämänkokemuksessaan on sellaista syvyyttä, jonka olen itse saavuttanut vähän toisella tavalla.
Nyt näistä muutoksista alkaa jo olla pitkä aika. Vaikka vammautuminen oli aikanaan ihan kamalaa, ja ongelmat kroonistuivat, koen, ettei tässä nyt ole ihan huonosti käynyt. Minusta on tullut äiti, sosiaalinen elämäni on ihan tarpeeksi vilkasta ja katselen jopa välillä niitä myytäviä asuntoja, vaikkakin pilke silmäkulmassa toistaiseksi ;)
Vanhoja ystäviä on edelleen mukana kuvioissa, ja merkittävän, uuden ystäväjoukon olen saanut juurikin siksi, että menin pyörtymään ja kaatumaan silloin taannoin... Heistäkin olen valtavan kiitollinen!
Elämä ei ole hassumpaa!
Kommentit
Lähetä kommentti