Kettu meditaatioryhmässä
Viime päivät ovat olleet täynnä mukavia kohtaamisia. Olemme palanneet työarkeen, ja niin näyttää tekevän moni muukin meidän kulmillamme! Kulkiessani yksin tai koko perheen kanssa kohtaamme tuttuja ihmisiä.
Se vanha nainen, joka kiertää taloamme ajatuksenaan ulkoilu ja juttuseura...sen vähän Naakkaa isomman tytön äiti työvaatteissaan ratikkapysäkillä matkalla töistä kotiin...tutun näköisiä koululaisia kesätekemisissään vielä pari viikkoa...
Tätä on kenties juurtuminen ja kodin löytäminen. Rva nauttii, kun vastaan tulee tuttuja ihmisiä, ja elämä liikkuu samoissa ympyröisä. Se on ihan tavallista elämää (siis rva:lle), mutta ei millään tavalla itsestäänselvää.
Viime- ja tämä viikon aikana olen ilokseni saanut osallistua elämäni ensimmäiselle mindfulness-kurssille. Kurssi on pidetty ulkona, kalliolla metsä ympärillä. Jos sää olisi ollut huono, olisimme olleet sisätiloissa.
Olen tutustunut mindfulness-meditaatioon vuonna 2012 odottaessani esikoista. Sitä ehdotti erääksi terapiamuodoksi silloinen psykoterapeuttini. Alussa suklaan syömiseen ja hengitykseen keskittyminen tuntuivat lähinnä epämukavilta, sittemmin juttu alkoi toimia.
Viimeiset viisi vuotta olen meditoinut säännöllisen epäsäännöllisesti. Viikottaiset meditaatiohetket jatkuivat psykoterapiaryhmässä, jossa kävin viimeiset kolme vuotta, ja jonka viimeinen kerta oli juhannuksen jälkeen.
Tällä kurssilla on keskitytty mindfulness-meditaation perusteisiin. Paikalla on ollut ehkä 1 henkilö lisäkseni, joka on tehnyt mindfulness-meditaatiota aiemmin. Ensimmäisellä kerralla keskityttiin asioiden aistimiseen näön, kuulon ja tuntoaistin avulla.
Toinen kerta oli liikemeditaatiota. Siinä harjoituksissa oltiin liikkeellä esim. kävellen tai huojuen. Eilen, kolmannella kerralla keskityttiin vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Arvatenkin viime kerta oli vaikein.
Ainakin rva:lla tuppaavat negatiiviset tunteet tulemaan päällimmäisinä, ainakin jos alkaa tehdä harjoituksia. Positiivisten tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen ajatusvirrassa on paljon hankalampaa, samoin negatiivisten tunteiden hyväksyminen osana ajattelua.
Samoin olen huomannut, että kun keho ei toimi halutulla tavalla, on helpompi keskittyä kohtaan, joka ei toimi. Ei sitä toki tarvitse sivuuttaakaan, mutta on mielenkiintoista huomata, että kehontuntemukseen liittyvissä meditaatioharjoitusten aikana huomiota alkaa saada sekin osa, joka toimii hyvin - se tuo voimaa =)
PS: Miksi tuollainen otsikko? No olenhan toki jo mindfulnessissa varsinainen kettu, mutta ryhmässämme vieraili eilen ihan oikea kettu! Se ei sentään jäänyt kanssamme meditoimaan, vaan jatkoi matkaansa kadoten metsikköön.
Se vanha nainen, joka kiertää taloamme ajatuksenaan ulkoilu ja juttuseura...sen vähän Naakkaa isomman tytön äiti työvaatteissaan ratikkapysäkillä matkalla töistä kotiin...tutun näköisiä koululaisia kesätekemisissään vielä pari viikkoa...
Tätä on kenties juurtuminen ja kodin löytäminen. Rva nauttii, kun vastaan tulee tuttuja ihmisiä, ja elämä liikkuu samoissa ympyröisä. Se on ihan tavallista elämää (siis rva:lle), mutta ei millään tavalla itsestäänselvää.
Viime- ja tämä viikon aikana olen ilokseni saanut osallistua elämäni ensimmäiselle mindfulness-kurssille. Kurssi on pidetty ulkona, kalliolla metsä ympärillä. Jos sää olisi ollut huono, olisimme olleet sisätiloissa.
Olen tutustunut mindfulness-meditaatioon vuonna 2012 odottaessani esikoista. Sitä ehdotti erääksi terapiamuodoksi silloinen psykoterapeuttini. Alussa suklaan syömiseen ja hengitykseen keskittyminen tuntuivat lähinnä epämukavilta, sittemmin juttu alkoi toimia.
Viimeiset viisi vuotta olen meditoinut säännöllisen epäsäännöllisesti. Viikottaiset meditaatiohetket jatkuivat psykoterapiaryhmässä, jossa kävin viimeiset kolme vuotta, ja jonka viimeinen kerta oli juhannuksen jälkeen.
Tällä kurssilla on keskitytty mindfulness-meditaation perusteisiin. Paikalla on ollut ehkä 1 henkilö lisäkseni, joka on tehnyt mindfulness-meditaatiota aiemmin. Ensimmäisellä kerralla keskityttiin asioiden aistimiseen näön, kuulon ja tuntoaistin avulla.
Toinen kerta oli liikemeditaatiota. Siinä harjoituksissa oltiin liikkeellä esim. kävellen tai huojuen. Eilen, kolmannella kerralla keskityttiin vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Arvatenkin viime kerta oli vaikein.
Ainakin rva:lla tuppaavat negatiiviset tunteet tulemaan päällimmäisinä, ainakin jos alkaa tehdä harjoituksia. Positiivisten tunteiden tunnistaminen ja nimeäminen ajatusvirrassa on paljon hankalampaa, samoin negatiivisten tunteiden hyväksyminen osana ajattelua.
Samoin olen huomannut, että kun keho ei toimi halutulla tavalla, on helpompi keskittyä kohtaan, joka ei toimi. Ei sitä toki tarvitse sivuuttaakaan, mutta on mielenkiintoista huomata, että kehontuntemukseen liittyvissä meditaatioharjoitusten aikana huomiota alkaa saada sekin osa, joka toimii hyvin - se tuo voimaa =)
PS: Miksi tuollainen otsikko? No olenhan toki jo mindfulnessissa varsinainen kettu, mutta ryhmässämme vieraili eilen ihan oikea kettu! Se ei sentään jäänyt kanssamme meditoimaan, vaan jatkoi matkaansa kadoten metsikköön.
Kommentit
Lähetä kommentti