Vaikeita asioita / raskauden jälkeinen masennus - osa 1
Blogissani olen tottunut käsittelemään pääasiassa meidän päivittäistä puurtamista joko enemmän tai vähemmän yhteistyökykyisen kehoni tai äitijuttujen näkökulmasta. Joskus koen kuitenkin hedelmälliseksi palata vanhempiin asioihin, taustana nykyiselle.
Pohdin oikein, mitkä ovat olleet harvinaisen ikäviä vaiheita elämässäni. Jaetun sijan niskan retkahtamisen kanssa jakaa ehdottomasti Naakan syntymä melkein viisi vuotta sitten ja sen jälkeinen vuosi.
Naakka laitettiin "tilaukseen" vuonna 2010. Hän syntyi toukokuussa 2013. Hän oli siis erittäin toivottu lapsi. Lapsettomuusvuosia ei kertynyt tuon enempää, mutta pari vuotta vauvantekoa on myös aivan julmetun pitkä aika.
2012 syksyllä tikkuun ilmestyi kuitenkin kaksi viivaa. Raskaus oli minulle huippujuttu, viimeinkin se tapahtuisi! Parisuhteemme oli valitettavasti tuolloin huonoissa kantimissa, joten iloitsin raskauden ensimmäisen puolikkaan vauvastamme yksin.
...tai olisin iloinnut (siis vielä enemmän), jos en olisi viikolla 6 alkanut yrjötä totaalisesti. Ensimmäiset kuukaudet olivat totaalista yrjötautia, olin joko vessassa tai makasin sohvalla. Keskiraskaudessa yrjöäminen kaventui 1 - 2 kertaan päivässä, mutta koko ajan oli jäätävän huono olo. Loppuraskaudessa oksensin taas solkenaan.
Huono olo esti levon ja viimeisellä kolmanneksella myös nukkumisen. Kun raskautta oli jäljellä pari kuukautta, minulta alkoivat loppua sanat. Minä, puhelias rva olin pääasiassa tuppisuuna, kun en enää muistanut, miten lauseita muodostetaan! Nukutti koko ajan, mutta uneen en päässyt.
Naakka oli syntyessään ihana pirpana! Minä vain en päässyt tunnelmaan, kun en edelleenkään jaksanut puhua...tai muistella, miten kahvinkeitin toimii tai rintapumppu kootaan. Imetys loppui heti alkuunsa, Naakka ei suostunut imemään.
Pari kuukautta meni sumussa, eikä se helpottanut. Naakalle tuli koliikki, ja hän lähinnä kirkui ja viihtyi vain rintarepussa (minun piti seisoa ja hytkyä) Lopulta minulle alkoi tulla pelkoja pakkoajatusten muodossa. Loppukesällä voimani loppuivat kokonaan.
Seuraavat vaiheet olivat soitto neuvolaan ja neuvolapsykologi. Juteltuaan kanssani puolisen tuntia psykologi totesi, että olen laitoskunnossa. Itse asiassa, jo samana päivänä siirryin psykiatriselle avo-osastolle yöpymiskamppeineni.
Osastoaika on kaikesta karmeudestaan huolimatta jäänyt minulle hyväksi muistoksi. Vertaistukea ei kyllä ollut, suurin osa potilaista oli keski-ikäisiä, vaikeasta masennuksesta kärsiviä naisia.
Olin alkuun pari yötä yksin lepäämässä. Sen jälkeen Naakka "muutti" kanssani osastolle. Sairaalassa aloin taas syödä, kun ruoka oli tarjolla monta kertaa päivässä. Naakka nautti saamastaan huomiosta - suu meni mutrulle heti, kun sitterin äärellä ei ollut vähintään neljää aikuista häntä ihailemassa.
Kotiin tultiin ennen pitkää myös, ja tappiinsa korotetut mielialalääkkeet + nukahtamislääke auttoivat alkuun. Pelkoja minulla oli valtavasti, ja jälkeenpäin ajateltuna olin todella uupunut. Naakan isä alkoi hoitaa kaikki yöheräämiset, itse en olisi siihen pystynyt.
Vauvavuoden aikana tuli vielä yksi romahdus, mutta sitten asiat alkoivat tasaantua. Kuitenkin, koko vuotta leimasi valtava suru siitä, etteivät asiat olleet menneet juuri missään kohtaa toivomallani tavalla.
En myöskään halunnut puhua asiasta, kuin muutamille läheisilleni. Ympärilläni hehkutettiin koko ajan raskauden, syntymän ja vauvanhoidon ihanuutta - minä koin epäonnistuneeni jokaisessa kohdassa.
Naakka meni vuoden ja neljän kuukauden ikäisenä päiväkotiin, vaikka minulla ei ollut vielä työtä, johon palata. Hän on yksi niistä lapsista, joista ei paljon puhuta: päivähoito alkoi, kun äidin oli terveytensä takia pakko saada muuta ajateltavaa.
Kuitenkin, meillä alkoi noin Naakan puolivuotispäivän jälkeen olla hauras, yhteinen tasapaino. Se onneksi voimistui, kuten nykyhetkestä voi todeta =)
Kirjoitukseni seuraavassa osassa kerron, mitkä asiat aikanaan johtivat masennuksen väistymiseen!
Pohdin oikein, mitkä ovat olleet harvinaisen ikäviä vaiheita elämässäni. Jaetun sijan niskan retkahtamisen kanssa jakaa ehdottomasti Naakan syntymä melkein viisi vuotta sitten ja sen jälkeinen vuosi.
Naakka laitettiin "tilaukseen" vuonna 2010. Hän syntyi toukokuussa 2013. Hän oli siis erittäin toivottu lapsi. Lapsettomuusvuosia ei kertynyt tuon enempää, mutta pari vuotta vauvantekoa on myös aivan julmetun pitkä aika.
2012 syksyllä tikkuun ilmestyi kuitenkin kaksi viivaa. Raskaus oli minulle huippujuttu, viimeinkin se tapahtuisi! Parisuhteemme oli valitettavasti tuolloin huonoissa kantimissa, joten iloitsin raskauden ensimmäisen puolikkaan vauvastamme yksin.
...tai olisin iloinnut (siis vielä enemmän), jos en olisi viikolla 6 alkanut yrjötä totaalisesti. Ensimmäiset kuukaudet olivat totaalista yrjötautia, olin joko vessassa tai makasin sohvalla. Keskiraskaudessa yrjöäminen kaventui 1 - 2 kertaan päivässä, mutta koko ajan oli jäätävän huono olo. Loppuraskaudessa oksensin taas solkenaan.
Huono olo esti levon ja viimeisellä kolmanneksella myös nukkumisen. Kun raskautta oli jäljellä pari kuukautta, minulta alkoivat loppua sanat. Minä, puhelias rva olin pääasiassa tuppisuuna, kun en enää muistanut, miten lauseita muodostetaan! Nukutti koko ajan, mutta uneen en päässyt.
Naakka oli syntyessään ihana pirpana! Minä vain en päässyt tunnelmaan, kun en edelleenkään jaksanut puhua...tai muistella, miten kahvinkeitin toimii tai rintapumppu kootaan. Imetys loppui heti alkuunsa, Naakka ei suostunut imemään.
Pari kuukautta meni sumussa, eikä se helpottanut. Naakalle tuli koliikki, ja hän lähinnä kirkui ja viihtyi vain rintarepussa (minun piti seisoa ja hytkyä) Lopulta minulle alkoi tulla pelkoja pakkoajatusten muodossa. Loppukesällä voimani loppuivat kokonaan.
Seuraavat vaiheet olivat soitto neuvolaan ja neuvolapsykologi. Juteltuaan kanssani puolisen tuntia psykologi totesi, että olen laitoskunnossa. Itse asiassa, jo samana päivänä siirryin psykiatriselle avo-osastolle yöpymiskamppeineni.
Osastoaika on kaikesta karmeudestaan huolimatta jäänyt minulle hyväksi muistoksi. Vertaistukea ei kyllä ollut, suurin osa potilaista oli keski-ikäisiä, vaikeasta masennuksesta kärsiviä naisia.
Olin alkuun pari yötä yksin lepäämässä. Sen jälkeen Naakka "muutti" kanssani osastolle. Sairaalassa aloin taas syödä, kun ruoka oli tarjolla monta kertaa päivässä. Naakka nautti saamastaan huomiosta - suu meni mutrulle heti, kun sitterin äärellä ei ollut vähintään neljää aikuista häntä ihailemassa.
Kotiin tultiin ennen pitkää myös, ja tappiinsa korotetut mielialalääkkeet + nukahtamislääke auttoivat alkuun. Pelkoja minulla oli valtavasti, ja jälkeenpäin ajateltuna olin todella uupunut. Naakan isä alkoi hoitaa kaikki yöheräämiset, itse en olisi siihen pystynyt.
Vauvavuoden aikana tuli vielä yksi romahdus, mutta sitten asiat alkoivat tasaantua. Kuitenkin, koko vuotta leimasi valtava suru siitä, etteivät asiat olleet menneet juuri missään kohtaa toivomallani tavalla.
En myöskään halunnut puhua asiasta, kuin muutamille läheisilleni. Ympärilläni hehkutettiin koko ajan raskauden, syntymän ja vauvanhoidon ihanuutta - minä koin epäonnistuneeni jokaisessa kohdassa.
Naakka meni vuoden ja neljän kuukauden ikäisenä päiväkotiin, vaikka minulla ei ollut vielä työtä, johon palata. Hän on yksi niistä lapsista, joista ei paljon puhuta: päivähoito alkoi, kun äidin oli terveytensä takia pakko saada muuta ajateltavaa.
Kuitenkin, meillä alkoi noin Naakan puolivuotispäivän jälkeen olla hauras, yhteinen tasapaino. Se onneksi voimistui, kuten nykyhetkestä voi todeta =)
Kirjoitukseni seuraavassa osassa kerron, mitkä asiat aikanaan johtivat masennuksen väistymiseen!
Kommentit
Lähetä kommentti