Vamma-ajatuksia

Rva inspiroitui muiden teksteistä ja alkoi itsekin pohtia, mitä ajatuksia oma vamma itsessä herättää. Heti alkuun rva myöntää, ettei jatkuvasti jaksa kohdata vammaansa (kuten pelkoja pitäisi), vaan keksii mielummin muuta ajateltavaa.

Silti sitä vammaa ajattelee ja on pakkokin ajatella.

Yleisimmät ajatukset liittyvät kipuun. Ne ovat negatiivisia tunteita, jotka heräävät, kun jotakin paikkaa särkee koko ajan. Huimaus tulee hyvänä kakkosena - sekin aiheuttaa negatiivisen tunteen ja myös ahdistavan. Huimaus oli niin voimakasta ensimmäiset vuodet, että siitä on jäänyt trauma.

Seuraavaksi ajatelluimmat ajatukset ovatkin kauaskantoisempia. Kun tilanne on vaikea, on keksittävä selviytymisstrategia. Miten tänään toimin erinäisten asioiden kanssa? Uskallanko harrastaa liikuntaa? Nyt pitäisi päästä hierontaan, mutta sitä ei edes ole tilattu...

Usein jännitän myös tulevia menoja, työtilanteita ja juhlia esimerkiksi. Se on aika rasittavaa, mutta osaisiko joku tosiaan ottaa rennosti, jos oma keho aiheuttaisi vaikeuksia koko ajan? Moni kehottaa olemaan rennompi, mutta osaisiko se sitä itse...?

Usein pohdin myös tulevaisuutta, joka on vähän kauempana. Kuntoudunko tarpeeksi nopeasti tai ylipäätään tarpeeksi? Pääsenkö koskaan kokopäiväisen työntekijän tasolle? Näihin kysymyksiin ei ole vastausta, ja siksi ne hermostuttavat, suorastaan ahdistavat.

Kyllä rva myös sitä pohtii, miksi vamman piti tulla. Suuri osa ihmisistä pyörtyilee vähän väliä, ja kun rva kerran kupsahtaa, niin eikö se niska siinä sitten rusahda. Äärettömän huonoa tuuriahan se oli, ei siihenkään löydy vastausta.

Rva ei ehkä myöskään ole kunnolla käsitellyt traumaa, joka onnettomuudesta syntyi. Aika on toiminut parantavana tekijänä, mutta esim. heikotuksen tunne aiheuttaa välillä vieläkin melkein paniikki-kohtauksen. Siihen olisi kiva pystyä vaikuttamaan.

Kun rva onnistuu olemaan suopea itseään kohtaan, syntyy ajatus, että ihmekös tuo! Nostakoon kätensä ne, joille onnettomuus ei aiheuta mitään.

Lopuksi, onhan niitä positiivisiakin ajatuksia. Jos en olisi rasauttanut niskaani, en ikinä olisi kohdannut niin mahtavaa vertaistukea, mihin olen saanut näiden vuosien aikana tutustua. Osan olen nähnyt livenä, osan kanssa vaihtanut ajatuksia muuten.

Ehkä sekin on positiivista, että olen saanut mahdollisuuden elää vähän hiljaisemmin ja vähän hitaammin kuin minulla olisi muuten ollut mahdollisuus. Naakka tosin vei sen mahdollisuuden, mutta saimmepahan mainion tyttären tilalle!

Sairauden myötä osa rva:ta on kehittynyt taistelijaksi, joka haluaa lopun elämäänsä toimia niin, että vammaisten oikeudet paranisivat. On esimerkiksi ihan hullua, että koulutettujen ja työhaluisten ihmisten potentiaali heitetään hukkaan, koska heillä on jotakin aluetta koskevia rajoituksia (kyllä niitä rajoituksia on ns. terveilläkin).

Tässähän näitä, Niskaset siirtyvät sunnuntain kunniaksi uimahalliin - mikäli Naakka malttaa poistua kirjojen äärestä :D  (tämä lukutilannekuva on vähän vanhempi, jänispuvussa tottakai)