Parhaat valokuvat julkaistaan
Blogimaailmassa puhaltavat muutoksen tuulet, kun vanha blogilista siirtyi historiaan. Näin ollen rva:n blogi ei ole enää listattu mihinkään. Katsotaan, jos listaan sen tuonne blogipolkuun vielä joku päivä.
Niskasille puolestaan ei kuulu mitään erikoista. Niinpä kysyin Aliisalta lupaa kirjoittaa vähän samankaltaisesta aiheesta kuin hänkin, se aihe liittyy pohdintaan, olenko minä tarpeeksi hyvä. Nykyisin tuntuu olevan vallalla senkaltainen ajattelumalli, että vain täydellisyys on kyllin hyvää.
Jotenkin tuntuu siltä, että rva alkaa olla niin parkkiintunut, ettei täydellisyysvaatimus kovin pahasti hetkauta. Tiedän jo tähän ikään mennessä, että en ole siivoushirmu, a la carte -kokki tai varsinkaan tuottelias käsityöihminen.
Olen enemmänkin mukava ystävä, retropelifani, lueskelija, uusien, pienten asioiden opettelija ja tarkkaavainen sivustaseuraaja. En ole ketterä, minua särkee usein ja oikeassa olkapäässäni on näköjään liikerataongelma.
Eniten olen monenlaisissa sävyissä välkehtivä johtotähti 2-vuotiaalleni.
Ennenvanhaan, parisenkymmentä vuotta sitten meillä ei ollut vielä edes mahdollisuutta päästä käsiksi niin suureen tietomäärää toisten ihmisten elämästä kuin nykyisin internetin (ja esimerkiksi tosi-tv:n kautta).
Tieto toisista, siitä miten he toimivat, on juuri sitä tietoa, jota tulisi oppia suodattamaan ja tarkkailemaan kriittisesti. Silloin ennenvanhaan kyläillessä ja vieraita kutsuessa kaikki tunsivat käsitteen "vieraskoreus". Termi on ihan tuttu nykyäänkin - tosi-tv:ssä, lehdissä, somessa ja ihan kaikkialla.
Se, mitä näytetään ulospäin (myös rva näyttää), ei ole kokonaisuus. Kokonaisuus on oikeaa elämää hyvine, huonoine ja keskinkertaisine puolineen. Vieraskoreus on ihan luonnollista ja mukavaa, mutta tosielämä on paljon muutakin. Se on koko kuvasarja, ei vain yksi onnistunut otos.
Viikonloppuna odotan meille yökylään kolmea ystävääni ajalta ennen vuosituhannen vaihdetta. Ystävystyimme lukiossa. Silloin joillakin oli jo kotona tietokone, mutta aika harvoilla internet. Tekstiviestit kulkivat jo, mutta sähköposti ei vielä ollut niin tärkeä.
Kävimme luokallista lukiota (onkohan sellaisia enää), siksi oli varmaankin helppo tutustua, vaikka yhdellä luokalla oli pitkälti yli 30 oppilasta. Pidin itse luokallisesta koulumuodosta, eniten juuri sosiaalisuuden takia.
Blogeista ja Facebookista ei silloin ollut kuultukaan, älypuhelin ei tullut edes mieleen. Silti elimme uutta ja modernia aikaa, olihan tulossa Millenium 2000 :D
On älyttömän mukava nähdä taas teitä kolmea!
Niskasille puolestaan ei kuulu mitään erikoista. Niinpä kysyin Aliisalta lupaa kirjoittaa vähän samankaltaisesta aiheesta kuin hänkin, se aihe liittyy pohdintaan, olenko minä tarpeeksi hyvä. Nykyisin tuntuu olevan vallalla senkaltainen ajattelumalli, että vain täydellisyys on kyllin hyvää.
Jotenkin tuntuu siltä, että rva alkaa olla niin parkkiintunut, ettei täydellisyysvaatimus kovin pahasti hetkauta. Tiedän jo tähän ikään mennessä, että en ole siivoushirmu, a la carte -kokki tai varsinkaan tuottelias käsityöihminen.
Olen enemmänkin mukava ystävä, retropelifani, lueskelija, uusien, pienten asioiden opettelija ja tarkkaavainen sivustaseuraaja. En ole ketterä, minua särkee usein ja oikeassa olkapäässäni on näköjään liikerataongelma.
Eniten olen monenlaisissa sävyissä välkehtivä johtotähti 2-vuotiaalleni.
Ennenvanhaan, parisenkymmentä vuotta sitten meillä ei ollut vielä edes mahdollisuutta päästä käsiksi niin suureen tietomäärää toisten ihmisten elämästä kuin nykyisin internetin (ja esimerkiksi tosi-tv:n kautta).
Tieto toisista, siitä miten he toimivat, on juuri sitä tietoa, jota tulisi oppia suodattamaan ja tarkkailemaan kriittisesti. Silloin ennenvanhaan kyläillessä ja vieraita kutsuessa kaikki tunsivat käsitteen "vieraskoreus". Termi on ihan tuttu nykyäänkin - tosi-tv:ssä, lehdissä, somessa ja ihan kaikkialla.
Se, mitä näytetään ulospäin (myös rva näyttää), ei ole kokonaisuus. Kokonaisuus on oikeaa elämää hyvine, huonoine ja keskinkertaisine puolineen. Vieraskoreus on ihan luonnollista ja mukavaa, mutta tosielämä on paljon muutakin. Se on koko kuvasarja, ei vain yksi onnistunut otos.
Viikonloppuna odotan meille yökylään kolmea ystävääni ajalta ennen vuosituhannen vaihdetta. Ystävystyimme lukiossa. Silloin joillakin oli jo kotona tietokone, mutta aika harvoilla internet. Tekstiviestit kulkivat jo, mutta sähköposti ei vielä ollut niin tärkeä.
Kävimme luokallista lukiota (onkohan sellaisia enää), siksi oli varmaankin helppo tutustua, vaikka yhdellä luokalla oli pitkälti yli 30 oppilasta. Pidin itse luokallisesta koulumuodosta, eniten juuri sosiaalisuuden takia.
Blogeista ja Facebookista ei silloin ollut kuultukaan, älypuhelin ei tullut edes mieleen. Silti elimme uutta ja modernia aikaa, olihan tulossa Millenium 2000 :D
On älyttömän mukava nähdä taas teitä kolmea!
Kommentit
Lähetä kommentti