Suoritus vai ei?
Niskasilla alkoi taas arki, kun puoliso meni töihin ja Naakka meni päiväkotiin. Rva:lla on muutama päivä aikaa ennen työrupeamansa alkua järjestellä asioita ja ottaa ihan rauhallisesti. Sepäs herättääkin ajatuksia!
Rva on viime päivinä miettinyt (ja törmännyt keskusteluissa ystävien kanssa), miten suorituspainotteiseksi yhteiskuntamme on muuntunut. Se, että ihminen on hyvä sellaisenaan, ei enää ole arvo sinänsä.
En tiedä, johtuuko se sosiaalisesta mediasta vai mistä, mutta kun omistetun tavaran arvo on länsimaisssa alkanut kokea inflaation (eli enää ei olekaan coolia, että tavaraa on paljon), olemme tehneet itsestämme kauppatavaraa.
Rva vietti äskettäin mökkiviikonloppua lapsuudenystäviensä kanssa. Se herätti pohdinnan, miten saimme aikaisemmin tietää ihmisistä. Ennen someaikaa se meni jotenkin niin, että niitä ihmisiä tavattiin...
Myös muiden ihmisten kautta sai tietää ihmisistä joita ei tuntenut, yleensä jonkin kiinnostavan seikan kautta. Julkkiksista kuultiin lehdissä, televisiossa ja radiossa.
Nykyään melkein jokaisella taviksellakin on oma "mainosseinänsä" eri sosiaalisissa medioissa. Sellainen siitä tulee, vaikka se ei olisikaan tarkoitus. On hienoa laittaa seinälle, kuinka paljon on työskennellyt, siivonnut, bodannut jne.
Yhtä hauskaa on esitellä ruoka-annoksiaan, lomamatkojaan ja sitä, kuinka vain oleilee vaikkapa aurinkotuolissa. Kuvien ja kirjoitusten selaaminen on hauskaa, mutta tarkemmin ajateltuna vähän outoa - miksi teemme sitä?
Se selviää vasta joskus tulevaisuudessa, sillä oma aikamme on imaissut meidät mukaansa, kuten kaikkina aikakausina käy.
Se mikä rva:ta tässä kaikessa harmittaa, on juurikin tuo suoritusten listaaminen näkyville ja ihmisten jaottelu paremmuusjärjestykseen niiden mukaan. Kuitenkin, kaikki lastenkasvatusneuvot tähtäävät siihen, kuinka lasta tulisi opastaa arvostamaan itseään sellaisena.
Ehkä me aikuiset olemme niitä, jotka tarvitsevat opastusta.
Toki rva:n pilkka osuu ennen pitkää myös omaan nilkkaan. Miksi rva kirjoittaa julkista blogia asioistaan? Kun aloitin blogin, tavoitteeni oli löytää muita samankaltaisia asioita kokeneita ja jakaa omia kokemuksia vamman kanssa elämisestä ja siitä kuntoutumisesta.
Kyllä, minusta on hauskaa, kun blogiini tupsahtaa lukijoita jopa kaukaa sieltä, missä minä asun. On hauskaa, kun joku välillä jättää kommentin.
Silti haluan, ettei blogini teksteistä tulisi liian suorituskeskeisiä. Meidän elämämme on säännnöllisesti pieni tai vähän isompi kaaos, kukaan Niskanen ei ole täydellinen eikä siihen pyri. Rva:lla on tavoitteita, joita kohti hän elämässään kulkee. Suurimmaksi osaksi hän on kuitenkin tyytyväinen pieneen elämäänsä tässä ja nyt.
Rva on viime päivinä miettinyt (ja törmännyt keskusteluissa ystävien kanssa), miten suorituspainotteiseksi yhteiskuntamme on muuntunut. Se, että ihminen on hyvä sellaisenaan, ei enää ole arvo sinänsä.
En tiedä, johtuuko se sosiaalisesta mediasta vai mistä, mutta kun omistetun tavaran arvo on länsimaisssa alkanut kokea inflaation (eli enää ei olekaan coolia, että tavaraa on paljon), olemme tehneet itsestämme kauppatavaraa.
Rva vietti äskettäin mökkiviikonloppua lapsuudenystäviensä kanssa. Se herätti pohdinnan, miten saimme aikaisemmin tietää ihmisistä. Ennen someaikaa se meni jotenkin niin, että niitä ihmisiä tavattiin...
Myös muiden ihmisten kautta sai tietää ihmisistä joita ei tuntenut, yleensä jonkin kiinnostavan seikan kautta. Julkkiksista kuultiin lehdissä, televisiossa ja radiossa.
Nykyään melkein jokaisella taviksellakin on oma "mainosseinänsä" eri sosiaalisissa medioissa. Sellainen siitä tulee, vaikka se ei olisikaan tarkoitus. On hienoa laittaa seinälle, kuinka paljon on työskennellyt, siivonnut, bodannut jne.
Yhtä hauskaa on esitellä ruoka-annoksiaan, lomamatkojaan ja sitä, kuinka vain oleilee vaikkapa aurinkotuolissa. Kuvien ja kirjoitusten selaaminen on hauskaa, mutta tarkemmin ajateltuna vähän outoa - miksi teemme sitä?
Se selviää vasta joskus tulevaisuudessa, sillä oma aikamme on imaissut meidät mukaansa, kuten kaikkina aikakausina käy.
Se mikä rva:ta tässä kaikessa harmittaa, on juurikin tuo suoritusten listaaminen näkyville ja ihmisten jaottelu paremmuusjärjestykseen niiden mukaan. Kuitenkin, kaikki lastenkasvatusneuvot tähtäävät siihen, kuinka lasta tulisi opastaa arvostamaan itseään sellaisena.
Ehkä me aikuiset olemme niitä, jotka tarvitsevat opastusta.
Toki rva:n pilkka osuu ennen pitkää myös omaan nilkkaan. Miksi rva kirjoittaa julkista blogia asioistaan? Kun aloitin blogin, tavoitteeni oli löytää muita samankaltaisia asioita kokeneita ja jakaa omia kokemuksia vamman kanssa elämisestä ja siitä kuntoutumisesta.
Kyllä, minusta on hauskaa, kun blogiini tupsahtaa lukijoita jopa kaukaa sieltä, missä minä asun. On hauskaa, kun joku välillä jättää kommentin.
Silti haluan, ettei blogini teksteistä tulisi liian suorituskeskeisiä. Meidän elämämme on säännnöllisesti pieni tai vähän isompi kaaos, kukaan Niskanen ei ole täydellinen eikä siihen pyri. Rva:lla on tavoitteita, joita kohti hän elämässään kulkee. Suurimmaksi osaksi hän on kuitenkin tyytyväinen pieneen elämäänsä tässä ja nyt.
Täysin samaa asiaa pohdimme juuri siskoni kanssa. Meidän ikäluokalla "kuuluu" olla pitkä työhistoria, pari lasta, selkeä urasuunnitelma jne. Sitten olemme me, joilla näitä ei ole ja meitä katsotaan kuin kummajaisia. Olemme kumpikin olleet enemmän perhekeskeisiä eikä meillä ole tietynlaista kunnianhimoa luoda hienoa uraa. "Ai olet vain kotona", on lause mitä saimme kuulla. Sitten tuli minun vammani, joka tietyllä tavalla oikeuttaa kotona olemisen, mutta siskolla jolla on muita terveysongelmia ei olekaan niin helppoa selittää miksei ole töissä.
VastaaPoistaSome-maailma on korvannut pitkälti päiväkirjat, mutta samalla se on tehnyt omista muistoistakin kiillotettuja jotta ne ovat julkaisukelpoisia. Eräässä lehtiartikkelissa tuli ilmio vastaan hyvin kiteytettynä: "Emme kirjoita lyhyeen tilapäivitykseen, että kylläpä väsyttää. Kirjoitamme siihen, että leikin koko päivän sairasta valasta lasten kanssa, että saisin välillä torkkua lattialla. Yritämme olla hauskoja silloinkin kun tarvitsisimme apua." Koko artikkelin voi lukea täältä: http://www.ess.fi/Mielipide/blogit/helena-salakka/2015/07/25/emme-me-oikeasti-tieda
Joo, pystyn samaistumaan erittäin hyvin! Nykyinen elämänmalli tähtää siihen, että jokainen on oman onnensa seppä - toimii niin kauan kuin kaikki menee hyvin! Kannatan ehdottomasti omaa yritteliäisyyttä ja uskon siihen suureksi osaksi itsekin, mutta kun kaikilla ei ole samanlaiset lähtökohdat! Kaikki eivät lähde "nollapisteestä" liikkeelle, vaan monet lähtevät sieltä "miinuspuolelta". Sitäpaitsi, se mikä on hyvää ja tavoiteltavaa, vaihtelee myöskin ihan ihmiskohtaisesti.
VastaaPoistaTuo on kyllä huvittavaa, että jos ei toimi normien mukaisesti, pitäisi aina olla jokin selitys valmiina. Loppujen lopuksi, kun tilannetta avaa ihmisille, suhtautuminen on ihan hyvää, mutta esim. vammani ja siihen liittyvän tilanteen julkituloon liittyy aina sama kiusallinen hetki, jolloin minun täytyy jollakin tavalla muotoilla, miksi meillä on vähän erilainen perhetilanne...
Ei kai tässä voi muuta kuin toimia vastarannan kiiskenä, kerta toisensa jälkeen!