Rva, parantumaton eläinfani
Tällä viikolla, mittaillessani akvaarion karbonaattikovuutta, tukiruokkiessani meidän Nasua ja todetessani, että Matildan kynnet kaipaavat leikkausta, pohdin, että kuinka minusta oikein tuli tällainen aikuinen eläinfani.
Minä synnyin koiraperheeseen. Tuo ensimmäinen hännänheiluttaja oli sileäkarvainen noutaja, Kreetta-niminen. Ensimmäisiin muistoihini kuuluu koiran tarkkailu ja silittely. Olen ollut koiralenkeillä mukana vauvasta asti.
Seuraava lemmikki oli ensimmäinen "omani", Pilkku-niminen marsu. Sain sen, kun täytin kahdeksan vuotta. Vähän pilkun jälkeen meille tuli Kukka-niminen kani, joka asui ensiksi Pilkun kanssa samassa häkissä, myöhemmin sille rakennettiin oma, iso häkki.
Kun olin kymmenvuotias, meille tuli toinen koira, sileäkarvainen noutaja Isadora. Siitä lähtien meillä oli kaksi koiraa ja kova vilske. Koirilla taisi olla pedit meidän keittiössä, josta ne tarkkailivat erityisesti ruuanlaittoa.
Kuudesluokkalaisena ihastuin tuttavaperheen luona akvaarioon. Yllätys yllätys, sellainen tuli meille, 63-litrainen. Akvaarion maailma vei mennessään (no, hoitosuositukset olivat silloin hieman erilaisia kuin nykyään). Akvaario muuttui 97-litraiseksi ja vielä 180-litraiseksi.
Myönnän, että yhdessä vaiheessa huoneessani oli kolme akvaariota, pienissä akvaarioissa asui lähinnä kalanpoikasia.
Ollessani seitsemännellä luokalla alkoi pikkusiskoni kinuta marsua. Meille muuttivat tyttömarsut Minni ja Nana. Yläasteaika oli rva:lle vähän ankeaa kun rva:ta kiusattiin, mutta kotiin oli aina kiva tulla eläimiä hoitamaan.
Opiskeluaikana eläintenpitoon tuli kahdeksan vuoden mittainen tauko (osa lemmikkieläimiämme oli vielä henkissä ja asui vanhempieni luona). Sitten akvaario muutti minun ja puolisoni asuntoon. Siitä lähtien meillä on ollut akvaario keskeytyksettä.
Vähän myöhemmin meille tuli Nasu-marsu, sitten Nipsu-marsu Nasun kaveriksi. Nipsu-tytön jälkeen meille tuli vielä Matilda-marsu, joka sekin on ollut luonamme jo pitkään.
Minä yksinkertaisesti nautin, kun perheeseemme kuuluu muitakin kuin ihmisjäseniä. Myös niskavamman aiheuttama stressi ja suru on usein hetkeksi väistynyt meidän lemmikkieläimiä hoitaessa.
Lemmikkeihin liittyvät lapsuudenmuistot ovat myös hauskoja: mökkireissulle lähdettiin auto täynnä kamppeita ja pahimmillaan parin koiran ja parin marsun kanssa! Entäs sitten se kerta, kun lankapuhelin ei toiminut ja alakerrasta kuului isäni huuto: "Perskeles, kani on syönyt puhelinjohdon poikki..."
Sen lisäksi että lemmikit ovat ihania, niillä on iso ja korvaamaton stressiä lieventävä vaikutus. Ne eivät ole rva:lle vain harrastus, vaan kokonainen elämäntapa.
Minni-marsu vuonna 1995:
Nana-marsu vuonna 1998:
Minä synnyin koiraperheeseen. Tuo ensimmäinen hännänheiluttaja oli sileäkarvainen noutaja, Kreetta-niminen. Ensimmäisiin muistoihini kuuluu koiran tarkkailu ja silittely. Olen ollut koiralenkeillä mukana vauvasta asti.
Seuraava lemmikki oli ensimmäinen "omani", Pilkku-niminen marsu. Sain sen, kun täytin kahdeksan vuotta. Vähän pilkun jälkeen meille tuli Kukka-niminen kani, joka asui ensiksi Pilkun kanssa samassa häkissä, myöhemmin sille rakennettiin oma, iso häkki.
Kun olin kymmenvuotias, meille tuli toinen koira, sileäkarvainen noutaja Isadora. Siitä lähtien meillä oli kaksi koiraa ja kova vilske. Koirilla taisi olla pedit meidän keittiössä, josta ne tarkkailivat erityisesti ruuanlaittoa.
Kuudesluokkalaisena ihastuin tuttavaperheen luona akvaarioon. Yllätys yllätys, sellainen tuli meille, 63-litrainen. Akvaarion maailma vei mennessään (no, hoitosuositukset olivat silloin hieman erilaisia kuin nykyään). Akvaario muuttui 97-litraiseksi ja vielä 180-litraiseksi.
Myönnän, että yhdessä vaiheessa huoneessani oli kolme akvaariota, pienissä akvaarioissa asui lähinnä kalanpoikasia.
Ollessani seitsemännellä luokalla alkoi pikkusiskoni kinuta marsua. Meille muuttivat tyttömarsut Minni ja Nana. Yläasteaika oli rva:lle vähän ankeaa kun rva:ta kiusattiin, mutta kotiin oli aina kiva tulla eläimiä hoitamaan.
Opiskeluaikana eläintenpitoon tuli kahdeksan vuoden mittainen tauko (osa lemmikkieläimiämme oli vielä henkissä ja asui vanhempieni luona). Sitten akvaario muutti minun ja puolisoni asuntoon. Siitä lähtien meillä on ollut akvaario keskeytyksettä.
Vähän myöhemmin meille tuli Nasu-marsu, sitten Nipsu-marsu Nasun kaveriksi. Nipsu-tytön jälkeen meille tuli vielä Matilda-marsu, joka sekin on ollut luonamme jo pitkään.
Minä yksinkertaisesti nautin, kun perheeseemme kuuluu muitakin kuin ihmisjäseniä. Myös niskavamman aiheuttama stressi ja suru on usein hetkeksi väistynyt meidän lemmikkieläimiä hoitaessa.
Lemmikkeihin liittyvät lapsuudenmuistot ovat myös hauskoja: mökkireissulle lähdettiin auto täynnä kamppeita ja pahimmillaan parin koiran ja parin marsun kanssa! Entäs sitten se kerta, kun lankapuhelin ei toiminut ja alakerrasta kuului isäni huuto: "Perskeles, kani on syönyt puhelinjohdon poikki..."
Sen lisäksi että lemmikit ovat ihania, niillä on iso ja korvaamaton stressiä lieventävä vaikutus. Ne eivät ole rva:lle vain harrastus, vaan kokonainen elämäntapa.
Minni-marsu vuonna 1995:
Nana-marsu vuonna 1998:
Ihania nostalgiakuvia! :-)
VastaaPoistaUskon myös siihen, että kun eläinten kanssa oppii pienestä pitäen touhuamaan, niin ei sitä aikuisenakaan osaa elää ilman niitä. Samalla oppii kunnioittamaan elämää yleensä ja ottamaan vastuuta muista. Tai niin ainakin luulen.
Kun on kurja päivä, niin mutainen possun kärsä saa hymyn huulille. Ja onhan eläinten rauhoittavaa vaikutusta oikein tutkittukin. Eli ei se ihan humpuukia ole.
Kyllä on kivaa, kun on eläimiä!
Kiitos, oli hyvä tuuri kun löysin nuo vanhat kuvat, kun ovat ajalta ennen digikameroita. Kyllä, eläinten terapeuttinen vaikutus on ihan kiistämätön :) Toki vähemmän terapeuttisiakin hetkiä löytyy, kuten se, kun Nasu nuorena miehenä söi reiän edellisen vuokrakämppämme muovimattoon tai yksi mun akvaarioista alkoi yhtäkkiä vuotaa... Pääasiassa eläinten maailma kotosalla on ihana ja rentouttava asia!
Poista