Edistysaskel, takapakki ja vähän erilainen viikonloppu
Toissapäivänä rva koki pienen, mutta niin ison edistysaskeleen: juoksin yksinäisellä iltalenkilläni noin seitsemän minuutin ajan! Mistään kovasta juoksusta ei ollut kyse, mutta tahti oli ihan tarpeeksi reipas.
Palataan hetkeksi helmikuun 12. päivään vuonna 2009. Tuolloin elin ajanjaksoa, jolloin juoksulenkit kuuluivat säännöllisenä osana elämääni. Mikään himojuoksija en ole koskaan ollut, juoksin, koska halusin hieman kehittää aerobista hapenottokykyäni ja koska se oli kivaa.
No, 12. päivänä tein juoksulenkin ja 13. päivänä niskani retkahti pyörtymisen ja kaatumisen seurauksena. Juoksulenkit vaihtuivat istumisen, pystyssä pysymisen ja kävelyn opettelun harjoitteluksi.
Vaikka edistyinkin vuosien varrella, niska on ollut pitkään siinä kunnossa, ettei se kestä tärähtelyä. Siksi juoksu on ollut kiellettyjen asioiden listalla. Nyt niska alkaa ilmeisesti kestämään uusia asioita pienessä määrin, ja uskalsin siksi liittää pienen juoksupyrähdyksen iltalenkkiini.
Kun pääsin kotiin, itkuhan siitä tuli. Tuntui ihan uskomattomalta juosta noin pitkä aika ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Olin samaan aikaan kauhean iloinen, kun onnistuin, ja kauhean surullinen viime vuosista, jolloin niin moni asia on ollut hyvin vaikeaa.
Kun siitä selvisin, keskityin tarkkailemaan ikkunasta, kuinka ratsupoliisit saapuivat hevosineen ja ohjeistivat talomme lähellä olevalla penkillä istuvaa miestä kaatamaan tölkkinsä sisällön maahan. Mies ei oikein tykännyt poliiseista (tai ratsuista)...
Tänään tulikin sitten kurja työpäivä, kun niska alkoi temppuilla parin tunnin työnteon jälkeen. Ensin iski kipu, sitten huimaus. Jumitus oli toki jo valmiina, edellisestä hierontakerrasta alkaa olla kaksi viikkoa, mikä on aika paljon.
Tänään on onneksi taas hieronta, täytyy toivoa, että niska toimii loppuviikon paremmalla yhteistyöllä. Jos ongelmia tulee, täytyy harkita, että pitäisin jonkun päivän vapaata/sairauslomaa. Tietysti on olemassa sekin mahdollisuus, että kaikki sujuu hyvin.
Naakka oli muuten koko viikonlopun hoidossa isovanhemmilla, hyvin oli mennyt! Rva ja hra puolestaan viettivät kahdestaan kotosalla koko viikonlopun ensimmäistä kertaa sitten Naakan syntymän.
"Onpas meidän normielämä varsin aktiivista", totesimme molemmat, kun vietimme puoliunessa leväten melkein koko viikonlopun. Aktivoiduimme toki muutaman kerran, katsoaksemme kaksi elokuvaa sekä lähteäksemme keskustaan lauantain lounasta metsästämään...
Sunnuntaina haimme Naakan kotiin, ja normitilanne jatkui. Naakka oli haltioissaan sateenvarjosta, jonka löysimme hänelle kaupungilta. Nyt hän odottaa seuraavaa sadepäivää ja meni jopa aamulla asioiden edelle kysyessään, koska sataa lunta.
Nasutkin saivat vähän enemmän huomiota viikonloppuna, tässä meidän eläkeläiset:
Palataan hetkeksi helmikuun 12. päivään vuonna 2009. Tuolloin elin ajanjaksoa, jolloin juoksulenkit kuuluivat säännöllisenä osana elämääni. Mikään himojuoksija en ole koskaan ollut, juoksin, koska halusin hieman kehittää aerobista hapenottokykyäni ja koska se oli kivaa.
No, 12. päivänä tein juoksulenkin ja 13. päivänä niskani retkahti pyörtymisen ja kaatumisen seurauksena. Juoksulenkit vaihtuivat istumisen, pystyssä pysymisen ja kävelyn opettelun harjoitteluksi.
Vaikka edistyinkin vuosien varrella, niska on ollut pitkään siinä kunnossa, ettei se kestä tärähtelyä. Siksi juoksu on ollut kiellettyjen asioiden listalla. Nyt niska alkaa ilmeisesti kestämään uusia asioita pienessä määrin, ja uskalsin siksi liittää pienen juoksupyrähdyksen iltalenkkiini.
Kun pääsin kotiin, itkuhan siitä tuli. Tuntui ihan uskomattomalta juosta noin pitkä aika ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Olin samaan aikaan kauhean iloinen, kun onnistuin, ja kauhean surullinen viime vuosista, jolloin niin moni asia on ollut hyvin vaikeaa.
Kun siitä selvisin, keskityin tarkkailemaan ikkunasta, kuinka ratsupoliisit saapuivat hevosineen ja ohjeistivat talomme lähellä olevalla penkillä istuvaa miestä kaatamaan tölkkinsä sisällön maahan. Mies ei oikein tykännyt poliiseista (tai ratsuista)...
Tänään tulikin sitten kurja työpäivä, kun niska alkoi temppuilla parin tunnin työnteon jälkeen. Ensin iski kipu, sitten huimaus. Jumitus oli toki jo valmiina, edellisestä hierontakerrasta alkaa olla kaksi viikkoa, mikä on aika paljon.
Tänään on onneksi taas hieronta, täytyy toivoa, että niska toimii loppuviikon paremmalla yhteistyöllä. Jos ongelmia tulee, täytyy harkita, että pitäisin jonkun päivän vapaata/sairauslomaa. Tietysti on olemassa sekin mahdollisuus, että kaikki sujuu hyvin.
Naakka oli muuten koko viikonlopun hoidossa isovanhemmilla, hyvin oli mennyt! Rva ja hra puolestaan viettivät kahdestaan kotosalla koko viikonlopun ensimmäistä kertaa sitten Naakan syntymän.
"Onpas meidän normielämä varsin aktiivista", totesimme molemmat, kun vietimme puoliunessa leväten melkein koko viikonlopun. Aktivoiduimme toki muutaman kerran, katsoaksemme kaksi elokuvaa sekä lähteäksemme keskustaan lauantain lounasta metsästämään...
Sunnuntaina haimme Naakan kotiin, ja normitilanne jatkui. Naakka oli haltioissaan sateenvarjosta, jonka löysimme hänelle kaupungilta. Nyt hän odottaa seuraavaa sadepäivää ja meni jopa aamulla asioiden edelle kysyessään, koska sataa lunta.
Nasutkin saivat vähän enemmän huomiota viikonloppuna, tässä meidän eläkeläiset:
Hieno juttu tuo juoksemisen onnistuminen!
VastaaPoistaSeitsemän minuuttia juoksua, olkoon kuinka hidasta hyvänsä, on aika paljon. Hieno suoritus! :D Ja on muuten aika hemppiskuva marsuista masulla.
VastaaPoista