Upoksissa :)
Niskasille on käynyt, kuten uuden vauvan perheille varmaan yleensäkin, eli arki on koittanut. Kun perheeseen tulee pieni vauva, on alku enemmän tai vähemmän pilvissä liitelemistä. Vauvaan ja sen tapoihin tutustutaan yhdessä, ja sitä käyvät katsomassa myös monet muut. Postilaatikosta tupsahtelee onnittelukortteja, tällä kertaa vaaleansinisiä.
Sitten koittaa arki. Imetys, yöheräämiset ja rauhoittelut eivät enää ole uuden uutta, vaan niistä tulee rutiinia. Esikoinenkin huomaa, että sai ennen enemmän huomiota tai ainakin nopeammin. Isä ( ja äiti huomaavat, ettei kahdenkeskeistä tai omaa aikaa enää ole. On tapahtunut uppoaminen pikkulapsiperheen arkeen.
Tämä vaihe (Nappe on nyt viikkoa vaille kaksi kuukautta vanha) on rva:n (ja puolison) mielestä varsin raskas. Rva on käytännössä melkein 24/7 vähintään yhden lapsen kanssa, puoliso aloittaa lastenhoitourakan tehtyään täyden päivän töissä.
Rva on huomannut, että tämä jos mikä on paikka, jossa täytyy yrittää ymärtää itseään ja omaa väsymystään. Yritämme puolison kanssa antaa toisillemme pieniä vapaahetkiä joka päivä, tyyliin "lue sinä lehteä nyt, niin minä olen toisessa huoneessa vauvan kanssa" tai mene vain suihkuun ihan rauhassa, älä pidä kiirettä".
Kun epätoivo meinaa iskeä, rva koittaa ajatella, että ennen pitkää, ehkä jo parin kuukauden päästä Napella on selkeämpi päivä- ja yörytmi, ja Naakka kasvaa ja kehittyy koko ajan. Puoliso on jäämässä vanhempainvapaalle marraskuussa, mikä antaa aikaa rva:lle ja koko perheelle.
Meillä myös luistetaan ihan reilusti kotitöistä ja kaikesta mahdollisesta. Harvoin mitään jää kokonaan tekemättä, se vain siirtyy seuraavaan sopivaan hetkeen.
Kun minulta on kysytty, miten sujuu, olen rehellisesti sanonut, että rankkaa on. Sitten olen myös sanonut, että joka päivä tähän asti on myös ollut mukavia hetkiä, kuten Napen vatsalihastreenit lattialla, Naakan hauskat kysymykset milloin mistäkin aiheesta ja se, että huomaamme usein päätyvämme koko perhe samanaikaisesti kylppäriin, olohuoneen matolle ja milloin minnekin.
Rva:n liikuntarutiini koostuu nykyisin hyötyliikunnasta ja päivittäisistä lenkkeilyistä Napen kanssa tai yksin. Sektioarpi ei tykkää vielä liian pitkistä kävelyistä, lenkkeillen noin 45 minuuttia kerrallaan rauhallista tahtia. Aluksi lyhyetkin kävelyt hengästyttivät, nyt pärjään jo oikein hyvin.
Eilen kävin hierojalla , joka helpotti taas selän jumituksiin. Niskalla on pari viimeistä viikkoa mennyt ihan hyvin, eli perusjumituksen lisäksi ei ole ilmennyt lisää kipuja. Suhtaudun näihin suvantoaikoihin koittamalla nauttia siitä, kun mihinkään ei satu.
Nyt pitäisi taas jaksaa tehdä hieman enemmän rintarangan liikkuvuusharjoituksia. Ne ovat huomaamatta jääneet jälleen pois kuvioista. Huomenna..tai ehkä kuitenkin jo tänään, edes muutama liike ;)
Sitten koittaa arki. Imetys, yöheräämiset ja rauhoittelut eivät enää ole uuden uutta, vaan niistä tulee rutiinia. Esikoinenkin huomaa, että sai ennen enemmän huomiota tai ainakin nopeammin. Isä ( ja äiti huomaavat, ettei kahdenkeskeistä tai omaa aikaa enää ole. On tapahtunut uppoaminen pikkulapsiperheen arkeen.
Tämä vaihe (Nappe on nyt viikkoa vaille kaksi kuukautta vanha) on rva:n (ja puolison) mielestä varsin raskas. Rva on käytännössä melkein 24/7 vähintään yhden lapsen kanssa, puoliso aloittaa lastenhoitourakan tehtyään täyden päivän töissä.
Rva on huomannut, että tämä jos mikä on paikka, jossa täytyy yrittää ymärtää itseään ja omaa väsymystään. Yritämme puolison kanssa antaa toisillemme pieniä vapaahetkiä joka päivä, tyyliin "lue sinä lehteä nyt, niin minä olen toisessa huoneessa vauvan kanssa" tai mene vain suihkuun ihan rauhassa, älä pidä kiirettä".
Kun epätoivo meinaa iskeä, rva koittaa ajatella, että ennen pitkää, ehkä jo parin kuukauden päästä Napella on selkeämpi päivä- ja yörytmi, ja Naakka kasvaa ja kehittyy koko ajan. Puoliso on jäämässä vanhempainvapaalle marraskuussa, mikä antaa aikaa rva:lle ja koko perheelle.
Meillä myös luistetaan ihan reilusti kotitöistä ja kaikesta mahdollisesta. Harvoin mitään jää kokonaan tekemättä, se vain siirtyy seuraavaan sopivaan hetkeen.
Kun minulta on kysytty, miten sujuu, olen rehellisesti sanonut, että rankkaa on. Sitten olen myös sanonut, että joka päivä tähän asti on myös ollut mukavia hetkiä, kuten Napen vatsalihastreenit lattialla, Naakan hauskat kysymykset milloin mistäkin aiheesta ja se, että huomaamme usein päätyvämme koko perhe samanaikaisesti kylppäriin, olohuoneen matolle ja milloin minnekin.
Rva:n liikuntarutiini koostuu nykyisin hyötyliikunnasta ja päivittäisistä lenkkeilyistä Napen kanssa tai yksin. Sektioarpi ei tykkää vielä liian pitkistä kävelyistä, lenkkeillen noin 45 minuuttia kerrallaan rauhallista tahtia. Aluksi lyhyetkin kävelyt hengästyttivät, nyt pärjään jo oikein hyvin.
Eilen kävin hierojalla , joka helpotti taas selän jumituksiin. Niskalla on pari viimeistä viikkoa mennyt ihan hyvin, eli perusjumituksen lisäksi ei ole ilmennyt lisää kipuja. Suhtaudun näihin suvantoaikoihin koittamalla nauttia siitä, kun mihinkään ei satu.
Nyt pitäisi taas jaksaa tehdä hieman enemmän rintarangan liikkuvuusharjoituksia. Ne ovat huomaamatta jääneet jälleen pois kuvioista. Huomenna..tai ehkä kuitenkin jo tänään, edes muutama liike ;)
Uskon, että tuon saman on huomannut jokainen useamman lapsen äiti. Jos ensimmäinen lapsi muuttaa kaiken, niin toinen lapsi muuttaa vielä opitun lapsiperhearjen täysin. Omalla kohdalla esikoinen oli vasta ottanut viikkoa ennen keskimmäisen syntymää ensiaskeleensa (pieni ikäero syynä) ja jos esikoisen pystyi jättämään lattialle vauvan korisänkyyn hetkeksi että kävi itse vessassa, ei tätä voinut toisen lapsen kohdalla tehdä kun utelias sisarus oli ensimmäisenä tökkimässä vauvaa sormella silmään. Tuntui kauhealle, että jouduin laittamaan usein vauvan pinnasänkyyn, että pystyin tekemään jonkin tärkeän kotityön tai antamaan esikoiselle huomiota. Alkuun tämä huomion tasapuolinen jakaminen aiheutti kauheaa riittämättömyyden tunnetta. Onneksi löysin kantoliinat, joilla pystyin kantelemaan vauvaa pidempiäkin aikoja (rintareppu kävi liikaa rangan päälle) ja touhuta samalla esikoisen kanssa. Esikoinenkin oli vielä niin pieni, että nukkui pitkiä päiväunia jolloin sain pieniä hengähdyshetkiä vaativimpina vauva-aikoina.
VastaaPoistaJoo, kyllä se riittämättömyyden tunne on tullut niin tutuksi...vaikka luultavasti meidän esikoinen ei edes kärsi siitä, että joutuu vähän odottamaan - tässähän on myös isovanhempia ja muita aikuisia koko ajan ympärillä. Silti arki vaatii uutta organisointia, jota on väsyneenä organisointi ei ole ihan ensimmäinen ykkösjuttu, joka tulee mieleen. Heti kun saa vähän levätä, päivä tuntuu helpommalta =) Meilläkin isosisko on innokas vauvanhoitaja, jota saa vähän toppuutella, kun hoito-otteet yltyvät liian rajuiksi. Silti on mukavaa seurata, kun esimerkiksi kuopuksen kylvettäminen on esikoisesta niin hauskaa, ja hän haluaa auttaa.
VastaaPoista