Lapset ovat vain hetken pieniä...

"Lapset ovat vain hetken pieniä", on lause, joka aiheuttaa minussa ristiriitaisia tunteita. Ehkä siksi, kun se lausutaan usein sellaisissa kohdisssa, joissa vanhemman täytyy venyä johonkin, vaikka väsyttää jo valmiiksi.

Tuoko lausahdus siis mieleen mitään positiivista? Kyllä, sitäkin. Pienten lasten kanssa olen kokenut valtavasti upeita ja varmasti ainutkertaisia hetkiä, joita voin muistella myöhemmin. Koti on täynnä elämää, joka tapahtuu tässä hetkessä, joten tuntee itsekin elävänsä hyvinkin voimakkaasti.

Kuitenkin, tuohon lausahdukseen liittyy enemmän vaatimuksia kuin mitään kovin mukavaa. Yleensä käsketään nauttimaan jostakin, joka ei ole nautinnollista.

Olen taaperoideni kanssa istunut kerran jos toisenkin aamukahdeksalta tyhjässä leikkipuistossa lapioimassa hiekkaa, kun lapsi on herännyt klo 4.45 ja kodin seinät ovat kaatuneet päälle puoli kahdeksaan mennessä. Yö on ollut katkonainen ja aivot takkuavat pahasti. Kalauttaisin varmaankin hiekkalapiolla sitä, joka käskisi nauttimaan hetkestä ;)

Olen yleensä ollut äitinä suhteellisen heikko asioissa, joihin aloitukseni lause liitetään. En osannut nukuttaa lapsia sylissä, imettää tai haaveilla kuudesta vuodesta kotona ennen kuin siirryn kaipauksesta itkien työpaikalle. Vastustin (ainakin mielessäni) valtaosaa siitä, mitä synnytyslaitoksella ja perhevalmennuksissa suositeltiin.

Minulla on tietenkin vielä vähän kokemusta lasten kasvusta, mutta en minä kyllä heidän vauva-aikaansa kaipaa. Kuvia katsellessa muistan kyllä, miten ihanalta niiden päälaki tuoksui ja miten pehmeä vauvan iho on. Kuitenkin, muistellessa huokaisen helpotuksesta, kun olemme saaneet suoritettua vauva-ajat jotakuinkin kunnialla läpi.

Koska vastustan näemmä kaikenlaista ;) olen pohtinut, että miksi isommat lapset eivät ansaitse sitä, että vanhemmat nauttivat heistä - tämä on hieman kärjistettyä, mutta miksi pikkukoululaisen, isomman koululaisen ja teinin vanhempia ei kehoteta nauttimaan siitä ajasta...vuosissa puhutaan kuitenkin samanlaisista ajanjaksoista? Varsinkin teiniys kuvataan hirviöajanjaksona, vaikka se on todellakin paljon muutakin.

Onko se jokin luolamiesaikaan jäljitettävä ajatusmalli? Koska isommat lapset selviävät jo suurin piirtein hengissä, heidän huoltamisensa ei ole poikinut otsikkoni kuolemattomia lausahuksia?

Olen itse kokenut "heräämisen" äitinä vasta, kun ympäristön vaatimusten kehä on lasten kasvaessa hieman madaltunut. Olen vuosien mittaan huomannut, että asiat voi tehdä monella tavalla ja olla silti ihan riittävä.

Kun pohdin hyviä neuvoja lasten suhteen, mieleen tulee erään puistossa tapaamani isoäidin lausahdus vuosien takaa: "Koen, että ulkoilu lasten kanssa on onnistunut, kun lapset ovat likaisia, nälkäisiä ja väsyneitä".

Tämä on itse asiassa valtavan hyvä ja konkreettinen neuvo, joka ei sisällä minkäänlaista painostusta. Huomaan vieläkin tarkkailevani näitä kolmea kohtaa, kun pohdin siirtymistä ulkoa sisälle lasten kanssa :D







Kommentit

  1. Ymmärrän itse hiljalleen tuon otsikon lausahduksen, kun meillä hypättiin hetkessä siihen, että ei vaan yksi vaan kaksi vanhimmista lapsista muutti omilleen. Ja kaikki tapahtui kuukauden sisällä toisistaan. Ykskaks 5-hengen perhe muuttui 3-henkiseksi ja taloudessa on enää vain yksi lapsi, joka aloittaa jo yläkoulun viimeisen luokan.

    Omalla kohdalla tilanne tuntuu vaikealta siksi, että vammautumisestani on nyt 9v aikaa ja siitä ajasta liki 8v meni puhtaasti oireiden kanssa selviytymiseen ja uuden minän opetteluun. Viimeinen 1,5v on sitten tehty töitä rakoilevan parisuhteen kanssa, joka sekin on saanut osansa vammautumisestani ja kuntoutumisvuosistani. Yksi ainoa lääkemuutos vajaa 2v sitten toi takaisin tunnetilani ja selkeytti ajatukseni ja samalla tajusi, miten paljon lapset ovat vaivihkaa kasvaneet ja lähes aikuistuneet nuorinta myöten ja se iski tajuntaan miten paljon vammojen jälkeiset vuodet ovat minulta "varastaneet" aikaa lasten kasvuvuosista. Monia asioita ei ole tajunnut tai ei muista, koska keskittyminen on mennyt omaan kuntoutumiseensa. Sama pätee myös parisuhteeseen ja nyt sitten keräillään sirpaleita ja korjataan mitä on korjattavissa ja tuetaan lapsia aikuisuuden kynnyksellä. Kauheaa ajatella, että esikoinen on elänyt puolet elämästään vammautuneen äidin kanssa, keskimmäinen yli puolet ja nuorin muistaa vaan sen, miten minä olin luvannut viedä hänet Mäkkäriin ennen vammautumistani ja se reissu siirtyi lopulta eteenpäin yli 5 vuotta kunnes aloin taas hiljalleen kykenemään äitijuttuihin.

    Takaisin otsikkoon palatakseni, meillä oli ns. helpot lapset jotka nukkuivat hyvin ja viihtyivät keskenään ilman sirkushuveja, mutta silti kukaan ei voi ymmärtää millaista on äitiys näiden oireiden kanssa. Silloin ei tuollaiset elämänviisaudet juurikaan hymyilytä kun korvienväli on valettu täyteen betonia eikä yksinkertaisinkaan askare vaan suju ja vieressä on pari lasta vaatimassa huomiota. Hatunnostoni kaikille meille rikkivikaisille äideille!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 Itselläni oli kropan kanssa aika isojakin vaikeuksia varsinkin ensimmäisen, mutta myös toisen vauvan aikana. Oikeastaan fyysinen taakka on helpottanut vasta nyt, kun kumpaakaan lasta ei enää tarvitse nostella. Tällä hetkellä astmani, jota ei vielä ole saatu hallintaan, haittaa lasteni vauhdissa pysymistä, mutta kipuilen myös selästä ja niskasta edelleen. On todellakin ihan oma juttunsa olla vanhempi jonkin pitkäaikaisvaivan kanssa. Kamalaa ajatella, mutta olisin varmaankin fyysisesti paremmassa kunnossa, jos minulla ei olisi lapsia ja olisin kyennyt kuntouttamaan itseäni ajan kanssa. No, en kyllä vaihtaisi nykyistä elämääni mihinkään, ja kykenen työstämään selkäasioita päivittäin jonkin verran. Minulla oli "onni" vammautua niin monta vuotta ennen lasten syntymää, että pahin kerkesi menemään ohi ennen kuin heitä oli. Kiitos kun jaoit ajatuksesi ja tsemppiä meille ja muillekin <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kokeilussa ryhtiliivi

Lasten kaverit kylässä - ruokailu

Lasten merkkivaatebuumi - tulipahan koettua