Uusi instrumentti
Minä menin 8-vuotiaana pianotunnille. Tykkäsin soittamisesta oikein paljon, vaikka kansalaisopiston ryhmäopetus ei kovin tehokasta ollutkaan. Soittovihkoni oli Aaronin pianokoulun ensimmäinen osa - toiseen osaan en tainnut ala-asteaikanani edetä lainkaan.
Otin ison harppauksen, kun pääsin 12-vuotiaana yksityisopetukseen. Opettajani oli ammatiltaan kanttori. Hän opetti minut rakastamaan musiikkia. Yksityisopetuksessa ei tarvinnut mennä oppilaskonsertteihin, joista en pitänyt lainkaan (olisihan niistä saanut esiintymiskokemusta, mutta en silti tykännyt).
Mieleenpainuvimmat pianokappaleet tuolta ajalta ovat ehdottomasti ihana Ballade pour Adeline ja tunteikas Myrskyluodon Maija. Osaan niistä pätkiä ulkoa vieläkin ja luulen, että nuoteista osaisin soittaa ne ongelmitta.
Lukio alkoi ja soittotunnit jäivät. Lukion jälkeen päätin kuitenkin aloittaa soittotunnit vielä vuodeksi - saman opettajan johdolla. Tuolloin soitetuimmat kappaleet taisivat olla Sibeliuksen Etydi ja Kuusi - haluaisin osata molemmat vielä, mutta taidot ovat ruostuneet.
Haaasteellisin kappale oli Bachin Toccata fuuga. Sehän oli urkukappale, ja osoittautui pianolla soitettuna minulle liian vaikeaksi - ensimmäistä sivua lukuunottamatta.
Sitten alkoivat opiskelut, ja soittaminen jäi vuosiksi. Viime vuosina olen yrittänyt palata musiikin pariin, koska olen aina ollut sitä mieltä, että jopa suhteellisen masokistinen soittoharjoittelu on mielenterveydelleni hyväksi.
Olen myös alkanut lopullisesti tulla siihen tulokseen, että piano ja niskan retkahdusvamma eivät sovi yhteen. Jos oikeaa kättä ei tarvitsisi käyttää, ongelmia olisi paljon vähemmän.
Uusi, hiljalleen aloitettu instrumenttini on alttonokkahuilu. Nokkiksethan ovat ehkä niitä inhotuimpia soittimia - ja minä taas aikamoinen vastarannan kiiski, joten sovimme hyvin yhteen. Harjoittelen nyt alkeita ilman ohjausta, ja yritän pitää itsekuria yllä.
Ihan Toccata fuugaa en tällä kertaa soita, vaan yritän oppia sormitukset ulkoa sellaisten kappaleiden kuin Clementine, Brahmsin kehtolaulu sekä Kumbayah - avulla. Tuo ensimmäinen kappale on muuten mielestäni todella ärsyttävä!
Otin ison harppauksen, kun pääsin 12-vuotiaana yksityisopetukseen. Opettajani oli ammatiltaan kanttori. Hän opetti minut rakastamaan musiikkia. Yksityisopetuksessa ei tarvinnut mennä oppilaskonsertteihin, joista en pitänyt lainkaan (olisihan niistä saanut esiintymiskokemusta, mutta en silti tykännyt).
Mieleenpainuvimmat pianokappaleet tuolta ajalta ovat ehdottomasti ihana Ballade pour Adeline ja tunteikas Myrskyluodon Maija. Osaan niistä pätkiä ulkoa vieläkin ja luulen, että nuoteista osaisin soittaa ne ongelmitta.
Lukio alkoi ja soittotunnit jäivät. Lukion jälkeen päätin kuitenkin aloittaa soittotunnit vielä vuodeksi - saman opettajan johdolla. Tuolloin soitetuimmat kappaleet taisivat olla Sibeliuksen Etydi ja Kuusi - haluaisin osata molemmat vielä, mutta taidot ovat ruostuneet.
Haaasteellisin kappale oli Bachin Toccata fuuga. Sehän oli urkukappale, ja osoittautui pianolla soitettuna minulle liian vaikeaksi - ensimmäistä sivua lukuunottamatta.
Sitten alkoivat opiskelut, ja soittaminen jäi vuosiksi. Viime vuosina olen yrittänyt palata musiikin pariin, koska olen aina ollut sitä mieltä, että jopa suhteellisen masokistinen soittoharjoittelu on mielenterveydelleni hyväksi.
Olen myös alkanut lopullisesti tulla siihen tulokseen, että piano ja niskan retkahdusvamma eivät sovi yhteen. Jos oikeaa kättä ei tarvitsisi käyttää, ongelmia olisi paljon vähemmän.
Uusi, hiljalleen aloitettu instrumenttini on alttonokkahuilu. Nokkiksethan ovat ehkä niitä inhotuimpia soittimia - ja minä taas aikamoinen vastarannan kiiski, joten sovimme hyvin yhteen. Harjoittelen nyt alkeita ilman ohjausta, ja yritän pitää itsekuria yllä.
Ihan Toccata fuugaa en tällä kertaa soita, vaan yritän oppia sormitukset ulkoa sellaisten kappaleiden kuin Clementine, Brahmsin kehtolaulu sekä Kumbayah - avulla. Tuo ensimmäinen kappale on muuten mielestäni todella ärsyttävä!
Kommentit
Lähetä kommentti