Tietoisesti läsnä
Tänään on periaatteessa ihan tavallinen päivä, mutta rva voisi olla hieman vähemmän levoton ja stressaantunut - ihan siksi, että olisi mukavampi olo.. Ei ole kivaa, kun hermostunut olo iskee aamusta asti ja hyperventilaatio (tästä osa on selkärangan yläosan jumitusta, jonka vuoksi happi ei kunnolla kulje) heti perään.
Kun siihen vielä lisää, että niska alkaa varoitella huonontuvasta voinnista, ei kamalasti tee mieli hymyillä. Ai, vaikuttaako pitkä, krooninen sairaus mieleen ja jaksamiseen? No kyllä vaikuttaa! Kipuja ja huimausta on raskasta sietää, kuntoutus on raskasta ja tuntuu tehoavan aivan liian hitaasti, byrokratiasotkut ovat veemäisiä ja aika usein huomaan ajattelevani, että "kaikki on pilalla".
Tästä henkisestä puolesta minun onkin ollut tarkoitus kirjoitella jo pitkään, mutta en ole oikein keksinyt näkökulmaa. Nyt minulla olisi sellainen.
Olen jo aiemmin maininnut käyväni psykoterapiassa. Se on ollut erittäin oleellinen seikka jaksamiseeni viime vuosina. Loppuvuodesta etenin terapian suhteen tilanteeseen, jossa tiiviimpi, itsenäinen harjoittelu alkoi tulla kyseeseen.
Sain haltuuni Tietoinen läsnäolo - nimisen teoksen (Williams & Penman). Teoksen keskeinen viesti on juuri tuo tietoinen läsnäolo. Se, että on läsnä juuri nyt, siinä mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Kirja sisältää meditaatioharjoituksia, joita olen nyt alkanut tehdä.
En ole lähtökohtaisesti ollenkaan "meditaatioihminen". Sen vuoksi minun täytyi käyttää kiukutteluun ja vastustamiseen pienehkö aika, ennen kuin suostuin varsinaisesti aloittamaan.
Onneksi harjoitukset ovat lyhyitä - pisimmät noin 10-minuuttisia. Minun lähtökohtani on whiplash-oireiden takia pahasti häiriintynyt keskittymiskyky (jos vamma säilyy, keskittymiskyky ei todennäköisesti koskaan kunnolla palaudukaan).
Keskittymiskykyä ei myöskään helpota, että minulle on kehittynyt valtaisa syyllisyydentunne, että oireeni ovat jotenkin minun syytäni. Jos en vain yritä tarpeeksi tai olen liian heikko. Tilannetta on pahentanut, että olen byrokratiasotkujen tiimellyksessä joutunut kasvokkain henkilöiden kanssa, jotka ovat suoraan sanoneet minulle näin olevan.
Ne, joilla on tietämystä kaularankavammoista, eivät ole tällaisia kommentteja suustaan päästelleet.
Harjoituksissa pyritään tietostamaan ja hyväksymään oma mieli ja keho juuri sellaisina kuin ne nyt ovat, mikä onkin rva:lle äärimmäisen vaikeaa. En oikeasti aina tykkää mielestäni - huonosti toimivasta kehosta puhumattakaan!
Mutta...jo nyt, muutamia viikkoja harjoiteltuani, huomaan, että harjoitusten aikana on jo nähtävissä pieniä hetkiä, jolloin ajattelen uudella tavalla, hieman kevyemmin. Toisaalta, harjoitukset ovat myös nostaneet esille erilaisia ahdistuksen aiheita, mikä ei ole ollenkaan kivaa.
Siispä jatkan harjoittelua ja katson, miten harjoittelu vaikuttaa. Varmaankin kerron blogissani, mitä meditaatioharjoituksilleni milloinkin kuuluu. Nekin ovat osa kuntoutustani.
Kun siihen vielä lisää, että niska alkaa varoitella huonontuvasta voinnista, ei kamalasti tee mieli hymyillä. Ai, vaikuttaako pitkä, krooninen sairaus mieleen ja jaksamiseen? No kyllä vaikuttaa! Kipuja ja huimausta on raskasta sietää, kuntoutus on raskasta ja tuntuu tehoavan aivan liian hitaasti, byrokratiasotkut ovat veemäisiä ja aika usein huomaan ajattelevani, että "kaikki on pilalla".
Tästä henkisestä puolesta minun onkin ollut tarkoitus kirjoitella jo pitkään, mutta en ole oikein keksinyt näkökulmaa. Nyt minulla olisi sellainen.
Olen jo aiemmin maininnut käyväni psykoterapiassa. Se on ollut erittäin oleellinen seikka jaksamiseeni viime vuosina. Loppuvuodesta etenin terapian suhteen tilanteeseen, jossa tiiviimpi, itsenäinen harjoittelu alkoi tulla kyseeseen.
Sain haltuuni Tietoinen läsnäolo - nimisen teoksen (Williams & Penman). Teoksen keskeinen viesti on juuri tuo tietoinen läsnäolo. Se, että on läsnä juuri nyt, siinä mitä juuri sillä hetkellä tapahtuu. Kirja sisältää meditaatioharjoituksia, joita olen nyt alkanut tehdä.
En ole lähtökohtaisesti ollenkaan "meditaatioihminen". Sen vuoksi minun täytyi käyttää kiukutteluun ja vastustamiseen pienehkö aika, ennen kuin suostuin varsinaisesti aloittamaan.
Onneksi harjoitukset ovat lyhyitä - pisimmät noin 10-minuuttisia. Minun lähtökohtani on whiplash-oireiden takia pahasti häiriintynyt keskittymiskyky (jos vamma säilyy, keskittymiskyky ei todennäköisesti koskaan kunnolla palaudukaan).
Keskittymiskykyä ei myöskään helpota, että minulle on kehittynyt valtaisa syyllisyydentunne, että oireeni ovat jotenkin minun syytäni. Jos en vain yritä tarpeeksi tai olen liian heikko. Tilannetta on pahentanut, että olen byrokratiasotkujen tiimellyksessä joutunut kasvokkain henkilöiden kanssa, jotka ovat suoraan sanoneet minulle näin olevan.
Ne, joilla on tietämystä kaularankavammoista, eivät ole tällaisia kommentteja suustaan päästelleet.
Harjoituksissa pyritään tietostamaan ja hyväksymään oma mieli ja keho juuri sellaisina kuin ne nyt ovat, mikä onkin rva:lle äärimmäisen vaikeaa. En oikeasti aina tykkää mielestäni - huonosti toimivasta kehosta puhumattakaan!
Mutta...jo nyt, muutamia viikkoja harjoiteltuani, huomaan, että harjoitusten aikana on jo nähtävissä pieniä hetkiä, jolloin ajattelen uudella tavalla, hieman kevyemmin. Toisaalta, harjoitukset ovat myös nostaneet esille erilaisia ahdistuksen aiheita, mikä ei ole ollenkaan kivaa.
Siispä jatkan harjoittelua ja katson, miten harjoittelu vaikuttaa. Varmaankin kerron blogissani, mitä meditaatioharjoituksilleni milloinkin kuuluu. Nekin ovat osa kuntoutustani.
Mielenkiintoista. Voisin itsekin koettaa.
VastaaPoistaAjatuksesi "Jos en vain yritä tarpeeksi tai olen liian heikko" vastaa ajatusta itsestäni, jolla olen kyseenalaistanut täysin sekä vammani että syyn "valittaa" vammastani. Niin sanoinkuvaamattoman ikävää saada ulkopuoleltakin sellasta niskaansa.
Kerro toki, kuinka "tulokset ja harjoittelu" sujuu.
Lentis, kiva kun kävit kommentoimassa :) Joo, niinhän tässä usein käy, kun on vähän erikoisempi vamma yhdistettynä luonteeseen, joka vaatii itseltään paljon. Itse olen aiemmin elänyt hyvin pitkälle ajatuksella, että kun tekee oikein kovasti työtä, niin sitten todennäköisesti onnistuu. Moneen asiaan se päteekin, mutta ei tähän tilanteeseen kokonaisuudessaan. Vammautumisessa on niin monta seikkaa, eikä kaikkiin voi itse vaikuttaa. Voi saada väärän diagnoosin, vääränlaista kohtelua, väärää kuntoutusta sekä
VastaaPoistatukitoimien hylkäyksiä väärin perustein. Jos onnistuu saamaan oikeanlaisen kuntoutuksen, niin siitä omasta työpanoksestakin on suuri hyöty. Silloinkin pitäisi kuitenkin pyrkiä olemaan salliva itseään kohtaan, kun niitä kaikenlaisia takaiskuja on kumminkin odotettavissa.
Meditaatioharjoitukset, joita olen nyt tehnyt (ja vähän lueskellut taustatietoa), ovat tosiaan erittäin matalan kynnyksen harjoituksia. Tarkoitus ei ole mikään laaja-alainen persoonallisuuden muutos, vaan se, että löytäisin vaihtoehtoisia ajattelutapoja eri tilanteisiin. On tämä aika mielenkiintoista - hyvin kaukana kaikesta, mitä olen aiemmin tehnyt :D
Aivan niin, itsekin vaadin itseltäni paljon ja on vaikea pysähtyä. Kuitenkin elän vain yhtä päivää, mutta nykyään vointi ei riitä yhden päivän askareisiin. Toisaalta oirekuvaan viitaten ei kuitenkaan lähde tekemään edes niitä mukavia asioita, kun tarvitsee miettiä seuraavankin päivän vointia. Hetkessä eläminen on vaikeutunut paljon ja sekin väsyttää lisää. Tiedä sitten olisiko meditaatiosta apua mm. asioiden suhteuttamiseen ja ajatustyön eteenpäin viemiseksi, luultavasti.
VastaaPoistaTykkään blogisi teksteistä nousevasta rauhallisuudesta, vaikka erikoisen ja haastavan asian ympärillä on paljon hektisyyttä. Kiva lueskella! :)