Hyvä päivä
Jopas näkyy outo valoilmiö tuolla taivaalla! On se joka vuosi yhtä jännää, kun aurinko alkaakin paistaa. Minulla olisi tälle päivälle sekä sisä- että ulkoaskareita, taidanpa kiirehtiä sinne ulos ensin, kun siellä saisi vähän aurinkoa.
Vesijumpan toinen kerta sujui paremmin kuin ensimmäinen. Valitsin taktisesti paikan nurkassa ja takarivissä. Tuntuu jotenkin turvallisemmalta, kun on laidat ympärillä kahdella suunnalla.
Tällä kertaa jätin pomppimiset sikseen ja askelsin ihan rauhassa, päätä liikaa kääntelemättä. Sekin auttoi, kun olin muusta ryhmästä hieman erilläni (ja näytin tietysti epäsosiaaliselta). Jätin muutamia liikkeitä pois ja keskityin niihin, jotka tuntuvat hyvältä.
Lähdin jumpasta jalat väsyneinä ja iloisena. Kyllä sen näkee, että pienikin hyvä hetki kropan suhteen parantaa mielialaa suunnattomasti. Huonoja hetkiä tulee ja todennäköisesti piankin, mutta se on sitten sen ajan murhe.
Ihan pieni ilonaihe ei ole sekään, olen päässyt harrastamaan ryhmäliikuntaa jo kahtena kertana peräkkäin! Vammani on oireineen ollut varsin eristävää sorttia, ja ihmiset ympärillä ovat siksi erittäin mukava asia.
Ulos voisin ottaa tänään mukaan kameran. Pimeinä kuukausina kuvaaminen on vähän jäänyt, nyt ulkona olisi valoa siihenkin. Lunta meilläpäin satoi viimeksi eilen, mutta ei onneksi sellaisia määriä kuin joulukuussa.
Näitäkin olisi mukava päästä taas katsomaan - lähin tarkkailupaikka on etäisyydeltään vähän siinä ja siinä, kun tuo niskakin pitää ottaa mukaan. Ei enää tänään, mutta ehkä huomenna, jos sattuu tulemaan hyvä päivä.
Sellainen asia pitäisi vielä opetella, että muistaisi vaakakupissa nämä paremmatkin hetket, jos vaikka nuo huonojen hetkien aiheuttamat pelot (ja syyllisyydentunteet) vähän lievenisivät. Psyykkinen jaksaminen kroonisen sairauden kanssa onkin iso kokonaisuus - se olkoon toisen kerran aihe!
Vesijumpan toinen kerta sujui paremmin kuin ensimmäinen. Valitsin taktisesti paikan nurkassa ja takarivissä. Tuntuu jotenkin turvallisemmalta, kun on laidat ympärillä kahdella suunnalla.
Tällä kertaa jätin pomppimiset sikseen ja askelsin ihan rauhassa, päätä liikaa kääntelemättä. Sekin auttoi, kun olin muusta ryhmästä hieman erilläni (ja näytin tietysti epäsosiaaliselta). Jätin muutamia liikkeitä pois ja keskityin niihin, jotka tuntuvat hyvältä.
Lähdin jumpasta jalat väsyneinä ja iloisena. Kyllä sen näkee, että pienikin hyvä hetki kropan suhteen parantaa mielialaa suunnattomasti. Huonoja hetkiä tulee ja todennäköisesti piankin, mutta se on sitten sen ajan murhe.
Ihan pieni ilonaihe ei ole sekään, olen päässyt harrastamaan ryhmäliikuntaa jo kahtena kertana peräkkäin! Vammani on oireineen ollut varsin eristävää sorttia, ja ihmiset ympärillä ovat siksi erittäin mukava asia.
Ulos voisin ottaa tänään mukaan kameran. Pimeinä kuukausina kuvaaminen on vähän jäänyt, nyt ulkona olisi valoa siihenkin. Lunta meilläpäin satoi viimeksi eilen, mutta ei onneksi sellaisia määriä kuin joulukuussa.
Näitäkin olisi mukava päästä taas katsomaan - lähin tarkkailupaikka on etäisyydeltään vähän siinä ja siinä, kun tuo niskakin pitää ottaa mukaan. Ei enää tänään, mutta ehkä huomenna, jos sattuu tulemaan hyvä päivä.
Sellainen asia pitäisi vielä opetella, että muistaisi vaakakupissa nämä paremmatkin hetket, jos vaikka nuo huonojen hetkien aiheuttamat pelot (ja syyllisyydentunteet) vähän lievenisivät. Psyykkinen jaksaminen kroonisen sairauden kanssa onkin iso kokonaisuus - se olkoon toisen kerran aihe!
Kommentit
Lähetä kommentti