Introverttina liikuntaryhmässä
Rva on todella hyvä kehittämään assosiaatioita vähän kaikesta. Ortonin liikuntahetkissä ajattelin välittömästi koulun liikuntatunteja (rva ei kouluaikanaan oppinut tykkäämään moisista). Ne olivat useimmiten aika pelottavia.
Mikä niissä liikuntatunneissa sitten oli pelottavaa? No, ehkäpä ainakin se jatkuva kilpailuttaminen (rva ei ollut liikkeissään kovin nopea, enemmänkin harkitsevainen). Onhan se hyvä treenata sellaistakin, mikä ei ole kivaa, mutta...
Joukkuepelien aloittaminen ei koskaan ollut kovin motivoivaa, kun usein ne kaksi joukkuetta vilkuilivat nyrpeinä toisiaan, kuka tällä kertaa ottaa joukkueeseensa rva:n ja pari muuta hänen kaltaistaan.
Sen sijaan rva tykkäsi lajeista, joissa oli mukana luonto. Se rauhoitti. Siksi rva odotti hiihto- ja suunnistustunteja. Niissäkin oltiin sosiaalisia, mutta ne eivät olleet niin pelottavia. Lisäksi rva:lle ovat sopineet sellaiset lajit, joissa luonto on jollakin tavalla mukana - tai musiikki.
Koiralenkkejäkään ei pidä unohtaa - koiran kanssa tuli lapsena liikuttua joka päivä, kuin huomaamatta. Ehkäpä rva on liikkujana sellainen, että lajin pitää "huijata" hänet liikkumaan.
Jos täytyy pohtia, millaista liikuntaa rva lapsena mielellään harrasti, olivat lajit vapaa-ajalla hiihto, koiralenkit, pyöräily ja liikkuminen luonnossa ylipäätään. Välillä rva viiletti pitkin pihaa koiran kanssa, joskus sukset luistivat hyvinkin nopeasti. Vauhti ei kuitenkaan ollut se, mitä rva tavoitteli.
Jos Ortonin liikuntatunnit toivat mieleen koulun liikuntatunnit, niissä oli kuitenkin se pehmentävä tekijä, että liikkujat (ohjaajia lukuun ottamatta) olivat kaikki ikäänkuin samassa veneessä. Kaikilla oli rajoituksia ja sitä kautta paljon opittavaa.
Vaikka jännitin myös Ortonin liikuntatunteja, opin niissä paljon sellaista, mitä tarvitsen, kehonhallintaa ja keskittymistä nyt ainakin. Valitsin tietysti ne rauhallisimmat ryhmät.
Lapsuusmuistot ovat siis vaikuttaneet rva:han varsin voimakkaasti, kun puhutaan liikunnasta, sen laadusta ja määrästä. Rva arvelee, että näin on monen kohdalla.
Siksi ryhmäliikunnat, joita kuntoutukseeni suositellaan, ovat edelleen rva:lle eräänlainen kynnys. Ei ylitsepääsemätön sellainen, mutta jännitysmomentti kuitenkin. Sosiaalisuus ja liikunta ovat pari, joka on rva:lle haasteellinen. Kiertelemättä ja kaartelematta kyseessä taitaa olla pelko siitä, että epäonnistuu muiden edessä.
Järki sanoo jo, että ryhmissä ei ole Sannaa, Jattaa tai Tittaa, jotka nauravat ja sanovat jotakin ilkeää, kun epäonnistuu. Jos olisikin, niin ehkäpä sille osaisi jo nykyään nauraa! Ehkäpä rva voisi ottaa vuositavoitteekseen johonkin liikuntaryhmään osallistumisen.
Sitten on vielä se luontainen introverttius - miksi pitäisi muuttaa itseään kokonaan toisenlaiseksi? Kyllä se kuntoutus onnistuu vähän itsenäisemmälläkin tavalla. Introvertti ei ole heikkolahjainen ekstrovertti, kuten yleinen luulo tuntuu olevan.
Mikä niissä liikuntatunneissa sitten oli pelottavaa? No, ehkäpä ainakin se jatkuva kilpailuttaminen (rva ei ollut liikkeissään kovin nopea, enemmänkin harkitsevainen). Onhan se hyvä treenata sellaistakin, mikä ei ole kivaa, mutta...
Joukkuepelien aloittaminen ei koskaan ollut kovin motivoivaa, kun usein ne kaksi joukkuetta vilkuilivat nyrpeinä toisiaan, kuka tällä kertaa ottaa joukkueeseensa rva:n ja pari muuta hänen kaltaistaan.
Sen sijaan rva tykkäsi lajeista, joissa oli mukana luonto. Se rauhoitti. Siksi rva odotti hiihto- ja suunnistustunteja. Niissäkin oltiin sosiaalisia, mutta ne eivät olleet niin pelottavia. Lisäksi rva:lle ovat sopineet sellaiset lajit, joissa luonto on jollakin tavalla mukana - tai musiikki.
Koiralenkkejäkään ei pidä unohtaa - koiran kanssa tuli lapsena liikuttua joka päivä, kuin huomaamatta. Ehkäpä rva on liikkujana sellainen, että lajin pitää "huijata" hänet liikkumaan.
Jos täytyy pohtia, millaista liikuntaa rva lapsena mielellään harrasti, olivat lajit vapaa-ajalla hiihto, koiralenkit, pyöräily ja liikkuminen luonnossa ylipäätään. Välillä rva viiletti pitkin pihaa koiran kanssa, joskus sukset luistivat hyvinkin nopeasti. Vauhti ei kuitenkaan ollut se, mitä rva tavoitteli.
Jos Ortonin liikuntatunnit toivat mieleen koulun liikuntatunnit, niissä oli kuitenkin se pehmentävä tekijä, että liikkujat (ohjaajia lukuun ottamatta) olivat kaikki ikäänkuin samassa veneessä. Kaikilla oli rajoituksia ja sitä kautta paljon opittavaa.
Vaikka jännitin myös Ortonin liikuntatunteja, opin niissä paljon sellaista, mitä tarvitsen, kehonhallintaa ja keskittymistä nyt ainakin. Valitsin tietysti ne rauhallisimmat ryhmät.
Lapsuusmuistot ovat siis vaikuttaneet rva:han varsin voimakkaasti, kun puhutaan liikunnasta, sen laadusta ja määrästä. Rva arvelee, että näin on monen kohdalla.
Siksi ryhmäliikunnat, joita kuntoutukseeni suositellaan, ovat edelleen rva:lle eräänlainen kynnys. Ei ylitsepääsemätön sellainen, mutta jännitysmomentti kuitenkin. Sosiaalisuus ja liikunta ovat pari, joka on rva:lle haasteellinen. Kiertelemättä ja kaartelematta kyseessä taitaa olla pelko siitä, että epäonnistuu muiden edessä.
Järki sanoo jo, että ryhmissä ei ole Sannaa, Jattaa tai Tittaa, jotka nauravat ja sanovat jotakin ilkeää, kun epäonnistuu. Jos olisikin, niin ehkäpä sille osaisi jo nykyään nauraa! Ehkäpä rva voisi ottaa vuositavoitteekseen johonkin liikuntaryhmään osallistumisen.
Sitten on vielä se luontainen introverttius - miksi pitäisi muuttaa itseään kokonaan toisenlaiseksi? Kyllä se kuntoutus onnistuu vähän itsenäisemmälläkin tavalla. Introvertti ei ole heikkolahjainen ekstrovertti, kuten yleinen luulo tuntuu olevan.
Kommentit
Lähetä kommentti