Tästä kuntoutuksessa vaietaan...osa 1.
Rva:lle kävikin tänään hassu juttu...tulin Naakan kanssa suoraan kotiin päivähoidosta, kun nämä "unelmasäät" eivät oikein innosta ulkoiluun. Kotona päätin, että on Helinä Keiju -elokuvan aika (elokuvan olen jo nähnyt liian monta kertaa, enemmän minua kiehtoi sohva...
Ensiksi istuin nätisti Naakan vieressä. Sitten totesin, että olisipas mukava siirtyä puolimakaavaan asentoon kyljelleen. Koska Naakkaa ei haitannut, valuin vielä lisää, melkein makuuasentoon. Arvatkaapas, alkoivatko silmät mennä kiinni!
Kun Naakka vielä päätti katsella ohjelmaa vatsani päällä makoillen, oli kuin lämmin peitto olisi vedetty päälleni. Seuraavan kerran havahduin kipeään kyynärpään iskuun ja tiukkaan kysymykseen, "Äiti, mitä Helinä-keiju tekee?" Se kokosi soittorasiaa...
Torkahtaminen keskellä päivää ja vielä Naakan läheisyydessä on niin harvinaista, että minua on huvittanut juttu koko päivän. Voi unettomuudesta kärsivälle sattua joskus näinkin päin.
Minulla oli suuri suunnitelma lähteä salille tänään, olisin tehnyt Pilates-jumpan ja lisäksi vähän voimaharjoittelua. Väsymys voitti ja tyydyin kävelylenkkiin parin lähikorttelin ympäri. Kotona tein selän liikkuvuusharjoitteluliikkeet.
Olin maanantaina fyssarilla, jossa tuli puhe asiasta, josta ei yleensä puhuta. Minulla oli viikonloppuna kylässä ystäväni Ortonin ajoilta. Meille tuli puheeksi, miten rasittavaa vamman kuntouttaminen välillä on.
Se tarkoittaa meidän molempien kohdalla päivittäisiä harjoitteita, jotka aina välillä vähän vaihtuvat, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. On ihan eri asia kuntouttaa vammaa kuin treenata huvikseen. Edellisessä treenin vaihtoehto on pahimmillaan liikuntakyvyttömyys, jälkimmäisessä "vain" huono kunto.
Fyssari oli kiinnostunut aiheesta, kun toin sen esille. Hän oli sitä mieltä, että välillä on pidettävä vapaata. Vaikka liikkeet eivät vie päivässä suunnatonta aikaa, leipääntyy niihin välillä. Vaikka vamman kuntouttaminen on hyvin tärkeää, on välillä suotavaa ja toivottavaa pitää taukopäiviä.
Hyviä esimerkkejä tauoista ovat rva:n kohdalla matkat. Ei kyllä tule todellakaan tehtyä harjoituksia niiden aikana, rva:n mentaliteetilla on ihan turha asettaa matkoille mitään tavoitteita, mielenkiintoni on reissussa ihan muissa asioissa.
Jäin pohtimaan, miksi taukojen pidon tärkeydestä ei puhuta vamman kuntouttamisen yhteydessä. Yleensä hehkutetaan vain, kun joku on kovalla harjoittelulla saanut korjattua vammansa. Toki sellaisiakin ihmisiä on (siis tauotta harjoittelijoita), mutta rva;n kaltaisia, välillä väsyneitä ja tylsistyneitä (ja saamattomia), välillä ihan kelvollisia, on varmaankin suurin osa.
On muitakin asioita, joista syystä tai toisesta vaietaan...täytyypä joku kerta kirjoittaa lisää.
Taukopenkkejä vanhan lenkkireittini varrelta tähän aikaan vuodesta niinä vuosina, kun vielä oli joulukuussa lunta.
Ensiksi istuin nätisti Naakan vieressä. Sitten totesin, että olisipas mukava siirtyä puolimakaavaan asentoon kyljelleen. Koska Naakkaa ei haitannut, valuin vielä lisää, melkein makuuasentoon. Arvatkaapas, alkoivatko silmät mennä kiinni!
Kun Naakka vielä päätti katsella ohjelmaa vatsani päällä makoillen, oli kuin lämmin peitto olisi vedetty päälleni. Seuraavan kerran havahduin kipeään kyynärpään iskuun ja tiukkaan kysymykseen, "Äiti, mitä Helinä-keiju tekee?" Se kokosi soittorasiaa...
Torkahtaminen keskellä päivää ja vielä Naakan läheisyydessä on niin harvinaista, että minua on huvittanut juttu koko päivän. Voi unettomuudesta kärsivälle sattua joskus näinkin päin.
Minulla oli suuri suunnitelma lähteä salille tänään, olisin tehnyt Pilates-jumpan ja lisäksi vähän voimaharjoittelua. Väsymys voitti ja tyydyin kävelylenkkiin parin lähikorttelin ympäri. Kotona tein selän liikkuvuusharjoitteluliikkeet.
Olin maanantaina fyssarilla, jossa tuli puhe asiasta, josta ei yleensä puhuta. Minulla oli viikonloppuna kylässä ystäväni Ortonin ajoilta. Meille tuli puheeksi, miten rasittavaa vamman kuntouttaminen välillä on.
Se tarkoittaa meidän molempien kohdalla päivittäisiä harjoitteita, jotka aina välillä vähän vaihtuvat, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. On ihan eri asia kuntouttaa vammaa kuin treenata huvikseen. Edellisessä treenin vaihtoehto on pahimmillaan liikuntakyvyttömyys, jälkimmäisessä "vain" huono kunto.
Fyssari oli kiinnostunut aiheesta, kun toin sen esille. Hän oli sitä mieltä, että välillä on pidettävä vapaata. Vaikka liikkeet eivät vie päivässä suunnatonta aikaa, leipääntyy niihin välillä. Vaikka vamman kuntouttaminen on hyvin tärkeää, on välillä suotavaa ja toivottavaa pitää taukopäiviä.
Hyviä esimerkkejä tauoista ovat rva:n kohdalla matkat. Ei kyllä tule todellakaan tehtyä harjoituksia niiden aikana, rva:n mentaliteetilla on ihan turha asettaa matkoille mitään tavoitteita, mielenkiintoni on reissussa ihan muissa asioissa.
Jäin pohtimaan, miksi taukojen pidon tärkeydestä ei puhuta vamman kuntouttamisen yhteydessä. Yleensä hehkutetaan vain, kun joku on kovalla harjoittelulla saanut korjattua vammansa. Toki sellaisiakin ihmisiä on (siis tauotta harjoittelijoita), mutta rva;n kaltaisia, välillä väsyneitä ja tylsistyneitä (ja saamattomia), välillä ihan kelvollisia, on varmaankin suurin osa.
On muitakin asioita, joista syystä tai toisesta vaietaan...täytyypä joku kerta kirjoittaa lisää.
Taukopenkkejä vanhan lenkkireittini varrelta tähän aikaan vuodesta niinä vuosina, kun vielä oli joulukuussa lunta.
Niiiiiiiin totta! Kuntoutuminen on vammautuneen/sairastuneen kokopäiväistä työtä ja kyllä siitäkin kaipaa lomaa.
VastaaPoista