Eteenpäin...ja taaksepäin

Lumi alkoi jo sulaa, ja viime päivät olemme nauttineet vesisateesta, joka on vaihdellut tihkusateesta voimakkaampiin kuuroihin, jotka todella kastelevat. Totesimme Naakan kanssa yhdessä, että kurjaa kun lumi sulaa pois, mutta kivaa, kun saa ottaa sateenvarjon mukaan ulos!

Nappe-vauva se vaan kasvaa ja kasvaa. Hän on jo yli 60-senttinen ja 6,6 -kiloinen pötkylä, josta lähtee yltiöpäisiä hihkaisuja, tirskuntaa, hymyjä ja sätkimistä. Välillä, varsinkin iltapuolella iskee kiukku- ja väsymysitku, ja kyllä se karjuntakin nuorelta herralta luonnistuu.

Nappe harjoittelee parhaillaan motorisia taitoja kuten käden laittamista suuhun. Hän onnistuu jo välillä tarttumaan eri kohteisiin, kuten mobileen, mikäli se roikkuu tarpeeksi lähellä käsiä ja kasvoja. Hän on saavutuksistaan iloinen.

Kääntymisen esiasteita on myös jo havaittavissa. Nappe vääntäytyy lattialla yleensä alta aikayksikön tällaiseen asentoon, josta eteneminen ei vielä onnistu, mutta yritys on kova:


Rva:lla itsellään on ollut ongelmia tällä viikolla erityisesti kropan jäykkyyden kanssa. Eräs muutos huonompaan on, että kroppa jäykistyy ja kipeytyy (erityisesti alaselkä) pienestäkin lattialla oleilusta. Ylös nouseminen tekee sitten kipeää, eikä selkä meinaa palautua millään.

Juuri tällaisissa kohdissa meinaa myös iskeä epätoivo - työstän muutenkin vielä ajatusta, että olen tainnut saavuttaa niskani kanssa tilan, johon minun on mahdollista päästä. En ole siihen läheskään tyytyväinen. Ajatus siitä, että voin kenties vain ylläpitää tätä tilaa ja toivoa etteivät asiat mene huonompaan, on yksinkertaisesti valtavan kurja.

Mitä sitten tällä kertaa teen, juuri tälle asialle? No, yritän parhaani mukaan liikutella kehoani ja tehdä asioita, vaikka ne sattuvat. Itse asiassa hyväksi olisi tällä hetkellä, että olisin mahdollisimman monipuolisesti liikkeessä, mutta en kuitenkaan tekisi mitään liian rajua.

Siksipä viikonlopun tavoitteisiin voisi kuulua (jälleen kerran) mahdollisimman paljon ulkoilua Naakan kanssa sekä ehkä joku liikunnallinen aktiviteetti.

Hassua sinänsä, latasin itselleni viimein Pokémon go -pelin, kun halusin itsekin kokeilla tätä villitystä, joka oli kyllä huipussaan jo kuukausia sitten.

Arvioni pelistä on, että se on ihan kiva. Mitään nostalgiapläjäystä en pelin kanssa koe, sillä olin jo lähes aikuinen, kun Pokémonit olivat iso juttu lasten keskuudessa. Jonkinlaisia olentojahan ne ovat, mutta ennemmin kai keräilyobjekteja ainakin rva:lle.

Aika yksinkertaiselta peli vaikuttaa, tosin olen pelaamisessa vasta ihan alussa. Kuningasideoita pelissä ovat, että siinä lähdetään ulkoilemaan ja toisaalta se kävelyvaatimus, että munien kehittymiseen (hmm, tästä tulee nyt jo ihan jotakin muuta mieleen) tarvitaan kävelyä. Ulkoilu ja kävely - hyviä juttuja molemmat.

Ihan ykköslaji tuo ei kyllä niskavammaiselle ole. Kännykän pitäminen kädessä ja ruudun tuijottaminen ovat mahdollisimman epäergonomista puuhaa. Yläkroppaa pitäisi voida liikutella lenkin aikana enemmän. Toisaalta, eihän koko ajan tarvitse pelata.

Pelailen siis toistaiseksi, ainakin välillä. Tämä olisi kyllä varmasti ollut kova juttu lapsena. Nyt fiilis ei ole ehkä yhtä taianomainen, mutta ihan hyvä kuitenkin.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kokeilussa ryhtiliivi

Ärtyneen paksusuolen oireyhtymä - huonompi vaihe

Lastenhuone - tavaranvähennys