Kallvikinniemi
Jopas on taas pimeitä päiviä, vaikka emme varsinaisen kaamoksen leveysasteilla asukaan. Viime lauantaina nautimme kyllä poikkeuksellisen aurinkoisesta päivästä, jota päätimme juhlistaa retkellä. Kohteeksi valikoitui tällä kertaa Kallvikinniemi Vuosaaren kupeessa.
Minä en ole koskaan käynyt Kallvikinniemellä, totta puhuen en ole tullut edes ajatelleeksi, että sellainen on olemassa! Hyvä että puolisolla on paikallisretkeilyyn liittyvää tietoa minua enemmän, muuten ei varmaan koskaan päästäisi mihinkään.
Vähän hirvitti, kun olimme sen verran myöhään liikkeellä, että Naakan päiväuniaika oli koittamassa. Lähdimme kuitenkin, 3,5 vuotta riittää mielestämme yksien päiväunien skippaamiseen (tai autossa torkkumiseen)
Niemi oli ensituntumalta laajempi alue kuin olin ajatellut. Sitä peitti mäntykangas, ja ranta-alueita oli useita. Suuntasimme kohti niemenkärkeä, ja ohitimme useita hienoja huviloita.
Niemenkärkeen pääsi melkeinpä koko matkan autolla. Ulos astuttuamme huomasimme, että jopas on kylmä ja tuulee niin vietävästi! Lapsilla oli tarpeeksi vaatetta, meillä aikuisilla ei niinkään. Aurinko sen kun paistoi ja merellä oli komeat aallot.
Nappe ihmetteli tilannetta nappisilmillään turvakaukalostaan, joka oli kiinnitetty rattaisiin (kätevä kulkuväline lyhyehköillä retkillä, kun ollaan autolla liikkeellä).
Naakka oli hyisessä säässä elementissään. Hän poimi kepin maasta ja ilmoitti heittävänsä sen mereen. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, kun tuuli kävi mereltä. Sen jälkeen hän huomasi merirosvolaivan malliin rakennetun kiipeilytelineen (tässä vaiheessa meillä aikuisilla oli oikein harvinaisen kylmä).
Retken päätteeksi suuntasimme vielä pizzeriaan, joka löytyi Vuosaaresta. Puoliso ja Naakka tilasivat pizzat, minä jonkinlaisen intialaisen annoksen. Paikallista menoa oli ilmassa tässä pizzeriassa. Suuri osa näytti olevan paikalla toisaalta ruuan, toisaalta jalkapallon Englannin liigan seuraamisen vuoksi.
Kun tulimme kotiin, oli iltapäivä. Myönnän, että huokasin väsymyksestä jo tässä vaiheessa. Vaikka perheen kanssa on mukava touhuta, väsymys on ainainen mukana kulkeva seuralainen. Usein kaipaan viikonloppuisin ihan pientä, omaa hengähdystaukoa, jota ei useinkaan ole saatavilla.
Silti, nämä retkipäivät piristävät ja tuovat vaihtelua koko perheelle. Elämä keskittyy muuten lähinnä kodin ja lähialueen piiriin, joka on toki mukavaa, mutta välillä vähän yksitoikkoista. Siksi on hyvä lähteä liikkeelle, kun siihen on mahdollisuus.
Minä en ole koskaan käynyt Kallvikinniemellä, totta puhuen en ole tullut edes ajatelleeksi, että sellainen on olemassa! Hyvä että puolisolla on paikallisretkeilyyn liittyvää tietoa minua enemmän, muuten ei varmaan koskaan päästäisi mihinkään.
Vähän hirvitti, kun olimme sen verran myöhään liikkeellä, että Naakan päiväuniaika oli koittamassa. Lähdimme kuitenkin, 3,5 vuotta riittää mielestämme yksien päiväunien skippaamiseen (tai autossa torkkumiseen)
Niemi oli ensituntumalta laajempi alue kuin olin ajatellut. Sitä peitti mäntykangas, ja ranta-alueita oli useita. Suuntasimme kohti niemenkärkeä, ja ohitimme useita hienoja huviloita.
Niemenkärkeen pääsi melkeinpä koko matkan autolla. Ulos astuttuamme huomasimme, että jopas on kylmä ja tuulee niin vietävästi! Lapsilla oli tarpeeksi vaatetta, meillä aikuisilla ei niinkään. Aurinko sen kun paistoi ja merellä oli komeat aallot.
Nappe ihmetteli tilannetta nappisilmillään turvakaukalostaan, joka oli kiinnitetty rattaisiin (kätevä kulkuväline lyhyehköillä retkillä, kun ollaan autolla liikkeellä).
Naakka oli hyisessä säässä elementissään. Hän poimi kepin maasta ja ilmoitti heittävänsä sen mereen. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty, kun tuuli kävi mereltä. Sen jälkeen hän huomasi merirosvolaivan malliin rakennetun kiipeilytelineen (tässä vaiheessa meillä aikuisilla oli oikein harvinaisen kylmä).
Retken päätteeksi suuntasimme vielä pizzeriaan, joka löytyi Vuosaaresta. Puoliso ja Naakka tilasivat pizzat, minä jonkinlaisen intialaisen annoksen. Paikallista menoa oli ilmassa tässä pizzeriassa. Suuri osa näytti olevan paikalla toisaalta ruuan, toisaalta jalkapallon Englannin liigan seuraamisen vuoksi.
Kun tulimme kotiin, oli iltapäivä. Myönnän, että huokasin väsymyksestä jo tässä vaiheessa. Vaikka perheen kanssa on mukava touhuta, väsymys on ainainen mukana kulkeva seuralainen. Usein kaipaan viikonloppuisin ihan pientä, omaa hengähdystaukoa, jota ei useinkaan ole saatavilla.
Silti, nämä retkipäivät piristävät ja tuovat vaihtelua koko perheelle. Elämä keskittyy muuten lähinnä kodin ja lähialueen piiriin, joka on toki mukavaa, mutta välillä vähän yksitoikkoista. Siksi on hyvä lähteä liikkeelle, kun siihen on mahdollisuus.
Kommentit
Lähetä kommentti