Hakemussotku ja Utun seura

Johan tämäkin viikko hurahti nopeaa tahtia! Torstai oli byrokratiasotkujen kannalta kurja päivä, kun selvisi, että eräs lääkäri, joka lupasi lähettää yhden hakemukseni eteenpäin jo kesäkuussa, ei ole vieläkään tehnyt sitä!

Minä olen kertaalleen ollut yhteydessä häneen jo kuukausi sitten, jolloin hän lupasi lähettää hakemuksen kiireellisenä eteenpäin. Kyseessä on psykoterapiatuki, ja nyt on vaarassa, että hoitojaksoon tulee pitkähkö tauko. 

Lääkärin yhteystietoja minulle ei tietenkään anneta suoraan - voin vain pyytää itselleni soittoajan, jonka nyt sain ensi viikolle. Potilaan (tai pikemminkin asiakkaan) mahdollisuus vaikuttaa tällaisiin asioihin on valitettavasti todella pieni. Ehkä erikoislääkärin oma palkka on niin iso, ettei hän tule ajatelleeksi, kuinka tärkeitä nämä tukiasiat monille ovat.

Voisin tietysti tehdä valituksen osaston ylilääkärille, mutta tuskinpa se asiaa jouduttaa. Fiilis tämän asian suhteen on lähinnä nöyryyttävä. 

Minä olen pitkästä aikaa treffaillut tällä viikolla Utu-koiraa. Hän on kasvanut ja vähän aikuistunutkin. Ihana hän todellakin on - nuoren koiran touhuja seuratessa oma huono fiilis jää hetkeksi taka-alalle. 

Yläkuvassa Utu tuijottaa keskittyneesti leikeissä rähjääntynyttä jalkineen pohjallista. Sitä ennen omaa peittoa piti retuuttaa oikein toden teolla. Utun tilanteeseen muuten kuuluu myös sellaista, että ensi kuussa testataan taas suuntaa antavasti, onko Utulla niitä ominaisuuksia, joita opaskoirakoulutukseen tarvitaan. 

"Eikö tuota marsuhäkin luukkua voisi vähän avata, kun ne marsut sattuvat ikävästi olemaan häkin sisällä. En minä mitään tyhmää tekisi - korkeintaan nappaisin hellästi suuhuni ja vähän ravistelisin..." 

Nipsu suhtautui Utuun kuten arvata saattaa - meni piiloon kyhjöttämään. Nasulle Utu oli kuin hyvä elokuva. Nasu nosti etukäpälät ruokakupille ja tuijotteli Utua pellettiä mutustellen.