Liikunnasta
Nyt, kun vesijumppakin taitaa jäädä ison mahan takia tauolle (onneksi myös kevätkausi on lopuillaan), on oikein hyvä hetki pohtia hieman aihetta liikunta.
Ennen loukkaantumistaan Rva ei ollut huippuliikunnallinen ihminen, mutta ei toisaalta myöskään sitä ihan paikallaan pysyvintä sorttia. Vuonna 2008, siis ennen loukkaantumistani, kävin yliopiston salilla 1 - 2 kertaa viikossa. Lisäksi lenkkeilin säännöllisesti ja kävelin melkein joka paikkaan.
Salilla tein kyllä monia juttuja suoraan sanottuna päin ****. Silloin hoidin yliliikkuvan alaselän ongelmia. Oikeastaan ongelmat helpottuivat vasta, kun se istuminen yliopiston kovilla puupenkeillä loppui...niin ja se vääränlaatuinen saliharjoittelu loppui niskavamman myötä.
Siinä samassa loppui myös se kävelyn vapaus, mikä oli kyllä suurin menetys. Ei enää uusiin alueisiin tutustumista jalan täällä omassa kotikaupungissa sen paremmin kuin matkoillakaan!
Tämän vapauden uudelleen saavuttaminen on ehkä isoin motivaattori, kun kuntoutan itseäni. Sitten on myös hyväksyttävä sekin tosiseikka, ettei vamma kunnolla parane. Sitten on vain keksittävä toisenlaista tekemistä ja sitä kävelyä pienissä määrin.
Mutta..sellainen henkilö, joka käy säännöllisesti jossakin liikuntaryhmässä tai vaikkapa talvisin lumilautailemassa, en ole koskaan ollut. Vesijumpparyhmä on ollut ensimmäinen ryhmäaktiviteetti vuosiin, ja siellä olen kyllä viihtynyt.
Konkreettisia liikuntatavoitteita olisivat kyllä ensinnäkin tuon kävelyn parantaminen, mutta myös esim. se, että pääsisi edes muutaman kerran vuodessa hiihtoladulle. Myös geokätköilyä voisi olla mukava harrastaa vähän vaikeammassakin maastossa - nyt sitäkin pitää tehdä melkeinpä autolla kätkölle ajaen.
Pienimpiä motivaattoreita eivät ole myöskään pihaleikit lapsen kanssa, pulkkamäki tai vaikkapa lastenteatteri. Jos kuitenkin käy niin, että vamma vaikuttaa koko lopun elämää näihinkin, niin sitten luetaan kirjoja, polskitaan siellä uimahallin/kylpylän lastenaltaassa ja tehdään eväsretki kesämökin takapihalle.
Kun liikuntakyky huononee, tuntuisi olevan oleellista, ettei asiasta (siis jos sairaus kroonistuu) tekisi liian isoa numeroa ainakaan joka päivä. Usein mieli on aika musta, kun pitää olla koko ajan suunnittelemassa ja keksimässä vaihtoehtoisia aktiviteetteja tai sitten perua milloin mitäkin, kun kroppa ei vain kestä.
Toisaalta, sellaisiakin hetkiä on, jolloin asiat menevät jopa ihan niin kuin ne olisivat menneet terveenäkin. Myös näiden vuosien aikana olen käynyt matkoilla, kävellyt ja tehnyt monenlaisia asioita, myös kipujen kanssa.
Ehkä erotuksena on, että nykyään kaikkien aktiviteettien perään täytyy lisätä toipumisaika. Kroppa palautuu välillä aivan auttamattoman hitaasti.
Ennen loukkaantumistaan Rva ei ollut huippuliikunnallinen ihminen, mutta ei toisaalta myöskään sitä ihan paikallaan pysyvintä sorttia. Vuonna 2008, siis ennen loukkaantumistani, kävin yliopiston salilla 1 - 2 kertaa viikossa. Lisäksi lenkkeilin säännöllisesti ja kävelin melkein joka paikkaan.
Salilla tein kyllä monia juttuja suoraan sanottuna päin ****. Silloin hoidin yliliikkuvan alaselän ongelmia. Oikeastaan ongelmat helpottuivat vasta, kun se istuminen yliopiston kovilla puupenkeillä loppui...niin ja se vääränlaatuinen saliharjoittelu loppui niskavamman myötä.
Siinä samassa loppui myös se kävelyn vapaus, mikä oli kyllä suurin menetys. Ei enää uusiin alueisiin tutustumista jalan täällä omassa kotikaupungissa sen paremmin kuin matkoillakaan!
Tämän vapauden uudelleen saavuttaminen on ehkä isoin motivaattori, kun kuntoutan itseäni. Sitten on myös hyväksyttävä sekin tosiseikka, ettei vamma kunnolla parane. Sitten on vain keksittävä toisenlaista tekemistä ja sitä kävelyä pienissä määrin.
Mutta..sellainen henkilö, joka käy säännöllisesti jossakin liikuntaryhmässä tai vaikkapa talvisin lumilautailemassa, en ole koskaan ollut. Vesijumpparyhmä on ollut ensimmäinen ryhmäaktiviteetti vuosiin, ja siellä olen kyllä viihtynyt.
Konkreettisia liikuntatavoitteita olisivat kyllä ensinnäkin tuon kävelyn parantaminen, mutta myös esim. se, että pääsisi edes muutaman kerran vuodessa hiihtoladulle. Myös geokätköilyä voisi olla mukava harrastaa vähän vaikeammassakin maastossa - nyt sitäkin pitää tehdä melkeinpä autolla kätkölle ajaen.
Pienimpiä motivaattoreita eivät ole myöskään pihaleikit lapsen kanssa, pulkkamäki tai vaikkapa lastenteatteri. Jos kuitenkin käy niin, että vamma vaikuttaa koko lopun elämää näihinkin, niin sitten luetaan kirjoja, polskitaan siellä uimahallin/kylpylän lastenaltaassa ja tehdään eväsretki kesämökin takapihalle.
Kun liikuntakyky huononee, tuntuisi olevan oleellista, ettei asiasta (siis jos sairaus kroonistuu) tekisi liian isoa numeroa ainakaan joka päivä. Usein mieli on aika musta, kun pitää olla koko ajan suunnittelemassa ja keksimässä vaihtoehtoisia aktiviteetteja tai sitten perua milloin mitäkin, kun kroppa ei vain kestä.
Toisaalta, sellaisiakin hetkiä on, jolloin asiat menevät jopa ihan niin kuin ne olisivat menneet terveenäkin. Myös näiden vuosien aikana olen käynyt matkoilla, kävellyt ja tehnyt monenlaisia asioita, myös kipujen kanssa.
Ehkä erotuksena on, että nykyään kaikkien aktiviteettien perään täytyy lisätä toipumisaika. Kroppa palautuu välillä aivan auttamattoman hitaasti.
Hyvin kirjoitettu. :)
VastaaPoistaMinä olen muuttunut aktiiviurheilijasta sohvaperunaksi ja keho ei ole oikein sopeutunut siihenkään muutokseen. Koko ajan sitä pitää olla tosiaan keksimässä jotakin vaihtoehtoista ja kokeilla, josko jotakin voisi kuitenkin touhuta. Silti on paljon päiviä, jolloin ei kertakaikkiaan pysty. Tuo avoin suhtautuminen taitaa ollakin ainoa keino selvitä, muuttaa entinen elämä toiseksi...
Mukavaa odotusta, sekä kevään että pienokaisen. :)
Jännä homma miten sen jälkeen, kun menettää kykynsä liikkua itsenäisesti ja vapaaehtoisesti, sitä alkaa oikein kaivata. Minulla huimaus on edelleen pahin tekijä liikkumisen suhteen, joten alan pikkuhiljalleen olla valmis Ortonista suositeltuun rollaattoriin. Vain ja ainoastaan siksi, että pääsisin turvallisesti jälleen liikkumaan edes korttelin ympäri, lähikauppaan tai ystävän luokse. Mopoakin haaveilin, muttei niska sitä kestäisi kun ei kestänyt pyöräilyäkään. Ja noinkohan sitä ehtisi jollain mopolla havainnoida liikenteen saati kestäisi pystyssäkään... Nojaa, ainahan sitä haaveilla saa, mutta kyllä kaiket päivät neljän seinän sisälläkin alkaa hivenen ahdistaa!
VastaaPoistaLentis, minä loukkaannuin jo alkuvuodesta 2009,eli nyt on jo viides retkuvuosi meneillään - en siis ole päässyt näihin pohdintoihin hetkessä :D Tuo vaihtoehtojen keksiminen on todella ärsyttävää välillä, kun toivoisi, että jotkut asiat menisivät vain omalla painollaan ja ikäänkuin tiedostamatta. Pudotus aktiiviurheilijasta taitaa olla vielä paljon isompi kuin omani. Kiitokset kevät- ja vauvanodotustoivotuksista!
VastaaPoistaKolarinukke, ihan totta, liikkumisen vapauden on aiemmin ottanut aivan itsestäänselvyytenä! Voi muuten olla niinkin, että oikein innostut siihen rollaattorin kanssa liikkumiseen, jos sillä pääsee pois kotiympyröistä. Toivotaan, että niskamme vain kestäisivät paremmin tulevaisuudessa :)