Nuppi, nuppi, rva:n päänuppi...
Tänään iltapäivällä huokailin ja podin kipeää niskaani, sillä hetkellä keittiön pöydän ääressä. Olimme tehneet melko pitkän lenkin, jonka puolivälissä minusta alkoi tuntua, että saan todella ponnistella, jotta pääni pysyisi pystyssä. Lenkillä en vielä sanonut paljon mitään.
"Kyllä minä tätä tilannetta vähän suren", sanoin vasta, kun olimme tulleet kaupan kautta kotiin. Puolisoni taisi sanoa, että "voi että, kun saataisiin se niska parempaan kuntoon". Tyttäremme nautti silloin maitovälipalaansa, hän ei osallistunut keskusteluun.
Tänään minua ei itkettänyt, mutta välillä kyllä. Se tunne, kun ei jaksa kunnolla kannatella päätään, on niin karsea. Se on suoraan sanottuna tosi pelottavaa. Ei se pää siitä irtoa tai niska katkea, mutta kyse on samankaltaisesta tunteesta kuin jos vaikka käsi puutuu eikä tunto meinaa palata tai jalka on mennä alta.
Olen viime viikkoina kuulostellut kroppani tilannetta, ja nyt tuntuisi siltä, että vointini suhteen olisi tulossa hiukan huonompi kausi. Viime kuukaudet rva on saanut nauttia tilanteesta, jossa lyhyehköt ravintola-, kirjasto-, ja ostosreissut onnistuvat. Kivut ovat olleet kuviossa mukana, mutta huimaus on helpottanut.
Nyt se huimaus on taas ollut kovempaa. Syitä voi tietysti olla monia, mutta mitään yhtä ja järkevää syytä rva ei ole keksinyt. Ei myöskään liene rakentavaa syyttää aina omaa toimintaansa, epäkunnossa oleva keho voi "mennä sekaisin" ilman selkeää syytäkin.
Jos tilanne tästä huononisi, rva kestäisi sen. Silti se ei ole millään tavalla toivottava suunta. Pahinta siinä olisi (ja viime päivät on ollutkin) nyt saavutetun vapauden rajoittuminen. Ne oireet kestää, kun on pakko. Elinpiirin rajoittumisessa on sen sijaan nieltävää. Rva niin tykkää välillä ajella ratikalla kaupungille tai käväistä jonkun kaverin luona kylässä (tai hoitaa ylipäätänsä asioita ihan itse).
Parasta, mitä tilanteessa voi tehdä, on luultavasti yrittää rauhoittua ja keskittyä juuri tähän hetkeen. Se on suhteellisen vaikeaa, mutta olen viime päivinä pitänyt itsekkäästi kiinni meditaatioharjoituksistani. Minulla on todella huono omatunto (hiiskatin äitihormonit), kun sulkeudun meditaatio-cd:n kanssa suljetun oven taakse harjoittelemaan. Kun alan tehdä harjoitusta, alankin aika nopeasti rauhoittua.
Ei sillä meditaatiolla (tai oikeastaan tietoisen läsnäolon harjoituksilla) sellaista olotilaa saa, jossa mikään ei huoleta. Tuntuu kuitenkin, että seuraavien hetkien murehtiminen on harjoitusten myötä puolittunut. Silloin pystyy vähän paremmin keskittymään olennaiseen.
Meditaatiohetken yhteydessä teen yleensä niskaharjoitteet. Niitä voin nykyisellään tehdä joka toinen päivä. Harjoitteet ovat myös aiheuttaneet hieman kipuja ja muita ongelmia, joten minun on täytynyt vähentää toistokertoja, ja sopiva määrä on edelleenkin vähän hakusessa. Onneksi minulla on tiistaina fyssarin aika, jolloin voin kysellä näistä.
Huomenna rva:lla on ohjelmassa jotain ihan muuta. Saan nimittäin vieraikseni kaksi lapsuudenystävääni! On ihanaa, kun he todennäköisesti tuovat hymyn ja naurun tullessaan. Lähipäiviin mahtuu myös pikkuinen matka, jonka teemme puolisoni kanssa kahdestaan. Naakka pääsee ihanaan hoitopaikkaan eikä toivottavasti väsytä hoitajiaan liikaa!
Myös joulun odotus on alkanut Niskasilla...tällä tavalla: joulukortit lähtivät liikkeelle viime tipassa, joulupaperi loppui kesken ja maa ei todellakaan ole lunta tulvillaan. Toisaalta, Naakalla on tonttulakki ja puoliso on jo leiponut useamman pellillisen joulutorttuja. Rva voi vissiinkin keskittyä tunnelmoimaan.
"Kyllä minä tätä tilannetta vähän suren", sanoin vasta, kun olimme tulleet kaupan kautta kotiin. Puolisoni taisi sanoa, että "voi että, kun saataisiin se niska parempaan kuntoon". Tyttäremme nautti silloin maitovälipalaansa, hän ei osallistunut keskusteluun.
Tänään minua ei itkettänyt, mutta välillä kyllä. Se tunne, kun ei jaksa kunnolla kannatella päätään, on niin karsea. Se on suoraan sanottuna tosi pelottavaa. Ei se pää siitä irtoa tai niska katkea, mutta kyse on samankaltaisesta tunteesta kuin jos vaikka käsi puutuu eikä tunto meinaa palata tai jalka on mennä alta.
Olen viime viikkoina kuulostellut kroppani tilannetta, ja nyt tuntuisi siltä, että vointini suhteen olisi tulossa hiukan huonompi kausi. Viime kuukaudet rva on saanut nauttia tilanteesta, jossa lyhyehköt ravintola-, kirjasto-, ja ostosreissut onnistuvat. Kivut ovat olleet kuviossa mukana, mutta huimaus on helpottanut.
Nyt se huimaus on taas ollut kovempaa. Syitä voi tietysti olla monia, mutta mitään yhtä ja järkevää syytä rva ei ole keksinyt. Ei myöskään liene rakentavaa syyttää aina omaa toimintaansa, epäkunnossa oleva keho voi "mennä sekaisin" ilman selkeää syytäkin.
Jos tilanne tästä huononisi, rva kestäisi sen. Silti se ei ole millään tavalla toivottava suunta. Pahinta siinä olisi (ja viime päivät on ollutkin) nyt saavutetun vapauden rajoittuminen. Ne oireet kestää, kun on pakko. Elinpiirin rajoittumisessa on sen sijaan nieltävää. Rva niin tykkää välillä ajella ratikalla kaupungille tai käväistä jonkun kaverin luona kylässä (tai hoitaa ylipäätänsä asioita ihan itse).
Parasta, mitä tilanteessa voi tehdä, on luultavasti yrittää rauhoittua ja keskittyä juuri tähän hetkeen. Se on suhteellisen vaikeaa, mutta olen viime päivinä pitänyt itsekkäästi kiinni meditaatioharjoituksistani. Minulla on todella huono omatunto (hiiskatin äitihormonit), kun sulkeudun meditaatio-cd:n kanssa suljetun oven taakse harjoittelemaan. Kun alan tehdä harjoitusta, alankin aika nopeasti rauhoittua.
Ei sillä meditaatiolla (tai oikeastaan tietoisen läsnäolon harjoituksilla) sellaista olotilaa saa, jossa mikään ei huoleta. Tuntuu kuitenkin, että seuraavien hetkien murehtiminen on harjoitusten myötä puolittunut. Silloin pystyy vähän paremmin keskittymään olennaiseen.
Meditaatiohetken yhteydessä teen yleensä niskaharjoitteet. Niitä voin nykyisellään tehdä joka toinen päivä. Harjoitteet ovat myös aiheuttaneet hieman kipuja ja muita ongelmia, joten minun on täytynyt vähentää toistokertoja, ja sopiva määrä on edelleenkin vähän hakusessa. Onneksi minulla on tiistaina fyssarin aika, jolloin voin kysellä näistä.
Huomenna rva:lla on ohjelmassa jotain ihan muuta. Saan nimittäin vieraikseni kaksi lapsuudenystävääni! On ihanaa, kun he todennäköisesti tuovat hymyn ja naurun tullessaan. Lähipäiviin mahtuu myös pikkuinen matka, jonka teemme puolisoni kanssa kahdestaan. Naakka pääsee ihanaan hoitopaikkaan eikä toivottavasti väsytä hoitajiaan liikaa!
Myös joulun odotus on alkanut Niskasilla...tällä tavalla: joulukortit lähtivät liikkeelle viime tipassa, joulupaperi loppui kesken ja maa ei todellakaan ole lunta tulvillaan. Toisaalta, Naakalla on tonttulakki ja puoliso on jo leiponut useamman pellillisen joulutorttuja. Rva voi vissiinkin keskittyä tunnelmoimaan.
Kommentit
Lähetä kommentti