Me osallistumme lapsenhoitoon
Isien osallistuminen lastenhoitoon tuntuu olevan nykypäivän kestopuheenaihe. Isien vanhempainvapaa (ja sitä kautta äitien työssäkäynti) ja sen sellaiset aiheet herättävät keskustelua, joka välillä voimistuu suoranaiseksi vihapuheeksi. Usein se keskustelun "punainen lanka" on kadoksissa jo ennen kuin itse keskustelussa on päästy puusta pitkälle.
Mitäpä rva tästä ajattelee, kun sattuu muodostamaan puolisonsa ja tyttärensä (ja yhden jos toisenkin eläväisen) kanssa perheen, jonka yksi jäsen, kukapa muu kuin hän itse, on liikuntarajoitteinen.
Ihan ensiksi täytynee diplomaattisesti todeta, että perheitä ja elämäntapoja on monenlaisia, ja rva ottaa kirjoituksessaan vastuun ihan vain omasta näkökulmastaan. Rva ajattelee asiasta näin, ja joku toinen sitten ihan toisella tavalla.
Mitä lapsenhoitoon tulee, meillä molemmat osallistuvat, omien vahvuuksiensa mukaan. Täällä ei ole sellaista tahoa, joka kyselisi sen paremmin minulta kuin mieheltänikään, haluammeko tarttua johonkin askareeseen vai emme.
Minä hassuttelen lapsen kanssa ehkä vähän enemmän kuin mieheni, täällä kotona. Mieheni taas käy hänen kanssaan vauvatapaamisissa ja sen sellaisissa vähän enemmän kuin minä.
Minun vahvuusalueenihan on lattia - istun ja makailen siellä paremmin ja vähemmällä huimauksella kuin muualla. Mieheni voimat ja tasapaino taas riittävät minua paremmin kulkemiseen kaupungilla, kulkuvälineissä ja vähän vieraammissa kuvioissa.
Kumpikaan perheen aikuisista ei rakasta kotitöiden tekemistä ylenmäärin (ei kyllä sotkuakaan, mutta ei myöskään siivoamista). Minä vältän kiipeilyä tai kovin raskasta nostelua vaativia työtehtäviä. Niska ei tykkää ylös kurkottamisesta, joten sellaiset työtehtävät jäävät miehelle.
Sellaisista työtehtävistä, joihin molemmat pystymme, väittelemme ajoittain, kuten varmasti aika moni muukin pariskunta!
Kyllä, mieheni on tällä hetkellä puolen vuoden vanhempainvapaalla. Hän menee takaisin töihin helmikuussa, jolloin minä hoidan tyttöä itsekseni päivisin. Kun saimme tietää, että meille on tulossa vauva, mieheni ilmoitti itse, että haluaa pitää vanhempainvapaan. Eipä minulla mitään sitä vastaan ollut. Meille se on taloudellisesti mahdollista, kun ei tällä hetkellä ole lainoja tai sen sellaista maksettavana.
Kun mieheni ratkaisusta tulee erilaisissa tilanteissa puhe, hän saa usein osakseen ihmetteleviä ja ihailevia katseita ja kommentteja. Jos rva olisi pitänyt vanhempainvapaan, se ei varmaankaan olisi ollut ihmettelyn aihe. Suurin osa "vapaalaisista" näyttäisi edelleen olevan naisia.
Kun tarkemmin ajattelee, olisihan niitä kategorioita muitakin...Entäs sitten vanhempainvapaalla olevien miesten kuntoutuksessa olevat puolisot? Tai sellaiset miehet ja naiset, joilla itsellään on liikuntavamma ja jotka hoitavat lastaan kotona? Mikäli blogini lukijoissa on sellaisia, ilmoittautukaa rohkeasti! Olisi kiva kuulla teistä ja jakaa vaikka niitä arjen selviytymisvinkkejä. "Lapsellista" vertaistukea rva:lla ei todellakaan ole liikaa.
Mutta takaisin niihin isiin...Niskasilla tämä niskavamma on tekijä, jonka vuoksi se perinteisin roolijako ei ole edes mahdollinen. Rva:lla ei ole mahdollisuutta ruveta koko kodista ja täysin lapsesta vastuulliseksi kodinhengettäreksi, kun kunto ei yksinkertaisesti kestä. Tämä taas on kenties antanut puolisolle enemmän tilaa toteuttaa isyyttään tavalla, joka sopii hänelle (ja meille kaikille) parhaiten.
Mitäpä rva tästä ajattelee, kun sattuu muodostamaan puolisonsa ja tyttärensä (ja yhden jos toisenkin eläväisen) kanssa perheen, jonka yksi jäsen, kukapa muu kuin hän itse, on liikuntarajoitteinen.
Ihan ensiksi täytynee diplomaattisesti todeta, että perheitä ja elämäntapoja on monenlaisia, ja rva ottaa kirjoituksessaan vastuun ihan vain omasta näkökulmastaan. Rva ajattelee asiasta näin, ja joku toinen sitten ihan toisella tavalla.
Mitä lapsenhoitoon tulee, meillä molemmat osallistuvat, omien vahvuuksiensa mukaan. Täällä ei ole sellaista tahoa, joka kyselisi sen paremmin minulta kuin mieheltänikään, haluammeko tarttua johonkin askareeseen vai emme.
Minä hassuttelen lapsen kanssa ehkä vähän enemmän kuin mieheni, täällä kotona. Mieheni taas käy hänen kanssaan vauvatapaamisissa ja sen sellaisissa vähän enemmän kuin minä.
Minun vahvuusalueenihan on lattia - istun ja makailen siellä paremmin ja vähemmällä huimauksella kuin muualla. Mieheni voimat ja tasapaino taas riittävät minua paremmin kulkemiseen kaupungilla, kulkuvälineissä ja vähän vieraammissa kuvioissa.
Kumpikaan perheen aikuisista ei rakasta kotitöiden tekemistä ylenmäärin (ei kyllä sotkuakaan, mutta ei myöskään siivoamista). Minä vältän kiipeilyä tai kovin raskasta nostelua vaativia työtehtäviä. Niska ei tykkää ylös kurkottamisesta, joten sellaiset työtehtävät jäävät miehelle.
Sellaisista työtehtävistä, joihin molemmat pystymme, väittelemme ajoittain, kuten varmasti aika moni muukin pariskunta!
Kyllä, mieheni on tällä hetkellä puolen vuoden vanhempainvapaalla. Hän menee takaisin töihin helmikuussa, jolloin minä hoidan tyttöä itsekseni päivisin. Kun saimme tietää, että meille on tulossa vauva, mieheni ilmoitti itse, että haluaa pitää vanhempainvapaan. Eipä minulla mitään sitä vastaan ollut. Meille se on taloudellisesti mahdollista, kun ei tällä hetkellä ole lainoja tai sen sellaista maksettavana.
Kun mieheni ratkaisusta tulee erilaisissa tilanteissa puhe, hän saa usein osakseen ihmetteleviä ja ihailevia katseita ja kommentteja. Jos rva olisi pitänyt vanhempainvapaan, se ei varmaankaan olisi ollut ihmettelyn aihe. Suurin osa "vapaalaisista" näyttäisi edelleen olevan naisia.
Kun tarkemmin ajattelee, olisihan niitä kategorioita muitakin...Entäs sitten vanhempainvapaalla olevien miesten kuntoutuksessa olevat puolisot? Tai sellaiset miehet ja naiset, joilla itsellään on liikuntavamma ja jotka hoitavat lastaan kotona? Mikäli blogini lukijoissa on sellaisia, ilmoittautukaa rohkeasti! Olisi kiva kuulla teistä ja jakaa vaikka niitä arjen selviytymisvinkkejä. "Lapsellista" vertaistukea rva:lla ei todellakaan ole liikaa.
Mutta takaisin niihin isiin...Niskasilla tämä niskavamma on tekijä, jonka vuoksi se perinteisin roolijako ei ole edes mahdollinen. Rva:lla ei ole mahdollisuutta ruveta koko kodista ja täysin lapsesta vastuulliseksi kodinhengettäreksi, kun kunto ei yksinkertaisesti kestä. Tämä taas on kenties antanut puolisolle enemmän tilaa toteuttaa isyyttään tavalla, joka sopii hänelle (ja meille kaikille) parhaiten.
Kommentit
Lähetä kommentti