Uuden työrupeaman kynnyksellä
Rva kävi eilen kuntosalilla. Motivaatio saliharjoitteluun on onneksi säilynyt ja edistystäkin on tullut. Edistys muualla kropassa on rva:n mielestä helpompi havaita kuin siellä, missä se varsinainen kohde, niska on. Niskan kivut ja väsymyspiikit tuntuvat vain säilyvän ja säilyvän...
Takaisin salille: siellä salilla oli yksi ärsyttävä nuori mies. Se istuskeli laitteissa ja räpläsi kännykkäänsä. Salilla oli eilen aika täyttä, joten rva muiden mukana joutui sumplimaan, missä järjestyksessä treenin saisi kokonaan tehtyä.
Kerran menetin jopa vähän malttini odotellessa ja menin kysymään, onko nuorukainen kenties valmis. "En, mulla on kesken", hän vastasi, mutta laittoi sentään kännykän pois (vähäksi aikaa). Yksi liike jäi tekemättä, kun en viitsinyt olla se noita-akka, joka menee huomauttamaan asiasta samalle tyypille kahdesti.
Jo salin pienessä pukuhuoneessa seisoi muuten kaksi naista räpläämässä kännyköitään (taktisesti niiden kaappien edessä, joiden vieressä on penkki, johon voisi pukeutuessa istahtaa). Kun palasin treenin jälkeen pukuhuoneeseen, paikalla oli "vain" yksi räplääjä, huh.
Olen varaamassa ensi viikolle hierojaa, mutta katsotaan nyt. Vakihierojani on yksinkertaisesti paras. Ainakin alakerran hierontapaikka oli lievä pettymys, kun sitä hierontapenkkiä ei jostain syystä saanut säädettyä siten, että rva:n niska olisi saanut levätä.
Maanantaina alkavat sitten työt. Rva odottaa kyllä töiden alkamista innolla, mutta myös hieman pelkää tulevaa. Uusi elämänvaihe on aina jännittävä, nyt jo koskaan tarvitaan taitoa elää ja olla päivä kerrallaan.
Rva on päättänyt olla onnellinen siitä, että Naakka on saatu mukavaan päiväkotiin ja alku on sujunut niin hyvin. Nukkua hän voisi siellä pidempäänkin, mutta käyhän se näinkin. Kotona päiväunet sujuvat kyllä hyvin, kuten ovat ennen päiväkotiakin sujuneet.
Töiden suhteen rva jännittää toisaalta, miten niska kestää ja toisaalta, miten mieli kestää uudenlaisen kuormitustilanteen. Huolet voivat olla turhia, mutta eivät aivan perättömiä. Tässä asiassa on nyt pakko kestää tätä pätkittäisyyttä, rva:lla on paikka jouluun asti, sen jälkeen kuvio on vielä todella avoin - terveyttä ei voi kovin pitkälle ennustaa.
Rva on mielestään onnekas ollessaan nyt kunnossa, jossa töitä voi jo jonkin verran tehdä. Rva myös uskaltaa väittää, että useimmat vammautuneet haluaisivat nimenomaan tehdä töitä.
Harva vammautunut esimerkiksi pitää vammautumista "ponnahduslautana" eläkkeelle - silti esimerkiksi rva:lle on lääkärissä sanottu, että "et sä näillä oireilla mitään eläkettä saa". Rva ei ollut kyseisessä tilanteessa pyytämässä eläkettä vaan kysymässä, miten toimia, kun työkyky ei juuri nyt riitä töihin.
Rva oli tuolloin paljon huonommassa kunnossa ja tiesi vielä hyvin vähän vammaisille suunnatusta neuvonnasta ja ohjeistuksista, mutta osasi onneksi myöhemmin hakeutua oikeisiin paikkoihin, v*ttuilusta huolimatta.
Vammaisen suurin pelko taitaa olla epäonnistuminen, se, kun terveys ei riitäkään.
Monelle vammautuneelle tilanne, jossa yritys palata töihin pitkän sairausjakson jälkeen epäonnistuu, on henkisesti tosi kamala. Juuri siinä kohdassa lyötyä usein lyödään uudelleen. Rva on tällaisessa tilanteessa tuntenut itsensä tosi epäonnistuneeksi, ensin työkyvyn huononnuttua ja sitten asioituaan tiettyjen byrokraattien kanssa.
Silti, ei kun yrittämään taas! Rva tarttuu työhön ja yrittää taas :)
PS: Onko muilla auringonkukkaa, joka on väriltään punainen?
Takaisin salille: siellä salilla oli yksi ärsyttävä nuori mies. Se istuskeli laitteissa ja räpläsi kännykkäänsä. Salilla oli eilen aika täyttä, joten rva muiden mukana joutui sumplimaan, missä järjestyksessä treenin saisi kokonaan tehtyä.
Kerran menetin jopa vähän malttini odotellessa ja menin kysymään, onko nuorukainen kenties valmis. "En, mulla on kesken", hän vastasi, mutta laittoi sentään kännykän pois (vähäksi aikaa). Yksi liike jäi tekemättä, kun en viitsinyt olla se noita-akka, joka menee huomauttamaan asiasta samalle tyypille kahdesti.
Jo salin pienessä pukuhuoneessa seisoi muuten kaksi naista räpläämässä kännyköitään (taktisesti niiden kaappien edessä, joiden vieressä on penkki, johon voisi pukeutuessa istahtaa). Kun palasin treenin jälkeen pukuhuoneeseen, paikalla oli "vain" yksi räplääjä, huh.
Olen varaamassa ensi viikolle hierojaa, mutta katsotaan nyt. Vakihierojani on yksinkertaisesti paras. Ainakin alakerran hierontapaikka oli lievä pettymys, kun sitä hierontapenkkiä ei jostain syystä saanut säädettyä siten, että rva:n niska olisi saanut levätä.
Maanantaina alkavat sitten työt. Rva odottaa kyllä töiden alkamista innolla, mutta myös hieman pelkää tulevaa. Uusi elämänvaihe on aina jännittävä, nyt jo koskaan tarvitaan taitoa elää ja olla päivä kerrallaan.
Rva on päättänyt olla onnellinen siitä, että Naakka on saatu mukavaan päiväkotiin ja alku on sujunut niin hyvin. Nukkua hän voisi siellä pidempäänkin, mutta käyhän se näinkin. Kotona päiväunet sujuvat kyllä hyvin, kuten ovat ennen päiväkotiakin sujuneet.
Töiden suhteen rva jännittää toisaalta, miten niska kestää ja toisaalta, miten mieli kestää uudenlaisen kuormitustilanteen. Huolet voivat olla turhia, mutta eivät aivan perättömiä. Tässä asiassa on nyt pakko kestää tätä pätkittäisyyttä, rva:lla on paikka jouluun asti, sen jälkeen kuvio on vielä todella avoin - terveyttä ei voi kovin pitkälle ennustaa.
Rva on mielestään onnekas ollessaan nyt kunnossa, jossa töitä voi jo jonkin verran tehdä. Rva myös uskaltaa väittää, että useimmat vammautuneet haluaisivat nimenomaan tehdä töitä.
Harva vammautunut esimerkiksi pitää vammautumista "ponnahduslautana" eläkkeelle - silti esimerkiksi rva:lle on lääkärissä sanottu, että "et sä näillä oireilla mitään eläkettä saa". Rva ei ollut kyseisessä tilanteessa pyytämässä eläkettä vaan kysymässä, miten toimia, kun työkyky ei juuri nyt riitä töihin.
Rva oli tuolloin paljon huonommassa kunnossa ja tiesi vielä hyvin vähän vammaisille suunnatusta neuvonnasta ja ohjeistuksista, mutta osasi onneksi myöhemmin hakeutua oikeisiin paikkoihin, v*ttuilusta huolimatta.
Vammaisen suurin pelko taitaa olla epäonnistuminen, se, kun terveys ei riitäkään.
Monelle vammautuneelle tilanne, jossa yritys palata töihin pitkän sairausjakson jälkeen epäonnistuu, on henkisesti tosi kamala. Juuri siinä kohdassa lyötyä usein lyödään uudelleen. Rva on tällaisessa tilanteessa tuntenut itsensä tosi epäonnistuneeksi, ensin työkyvyn huononnuttua ja sitten asioituaan tiettyjen byrokraattien kanssa.
Silti, ei kun yrittämään taas! Rva tarttuu työhön ja yrittää taas :)
PS: Onko muilla auringonkukkaa, joka on väriltään punainen?
Kommentit
Lähetä kommentti