Lempeyttä
Lempeyttä, on ajatus, jota olen viime päivinä toistellut itselleni. Viime viikko ja viikonloppu olivat niskan jaksamisen suhteen hyvin hankalia. Perjantaina ja lauantaina tuskin pysyin tolpillani, sunnuntaina älysin viimein, että minun kannattaa ottaa lihasrelaksantti jo päivällä eikä vasta nukkumaan mennessä.
Se oli viikon ensimmäinen askeleeni kohti sallivuutta itseäni kohtaan. Olo parani heti hieman, ja kun lihakset vähän rentoutuivat, jaksoin sentään pitää päätäni pystyssä suurimman osan päivää.
Maanantai oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että minulla oli hieronta keskellä työpäivää. Se osoittautuikin hyväksi ideaksi, hieronnan jälkeen pystyin jopa syömään normaalisti ruokalassa muiden kanssa.
Tiistaina menin käymään uudelle fysioterapeutille. Hän hurmasi minut asiantuntevuudellaan. Vaikka olen yleensä tarkka yläniskastani, suostuin käsittelyyn ilman vastaansanomista. Fyssari sai jumittuneita kallonpohjalihaksiani auki, olo helpottui taas jonkin verran.
Sain myös ohjeita, joiden mukaan olen eilisestä lähtien yrittänyt liikutella yläniskaani. Se on kuulemma melkein liikkumaton, mutta liikkuu, kun opettelen oikean tekniikan.
Käsittelystä tuli toki jälkioireita ja keinuttava olo, mutta se ei ollut mikään yllätys. Tiistai menikin levätessä, keinuttava huimaus oli seuranani yöhön asti.
Tänään olin melkein normaalipituisen päivän töissä. Siellä oli edessä pieni aikataulun muutos, makaaminen lepohuoneessa 5 - 10 minuuutin ajan kerran aamupäivän aikana.
Fyssari sanoi, että hyötyisin, jos voisin lepuuttaa niskaani makuuasennossa lyhyitä aikoja muutaman kerran päivässä. Olen vierastanut ajatusta, että hoitaisin niskaani makaamalla - sanovathan kaikki (no, kaikki naistenlehtien) ohjeet, ettei kroppa levossa parane.
Pieni makaaminen työpäivän aikana (kukaan tuskin edes huomasi, että poistuin viideksi minuutiksi) auttoi jaksamista yllättävän paljon. Pieni lepohetki oli askel numero kaksi kohti lempeämpää suhtautumista itseeni ja jaksamiseeni.
Iltapäivällä Ukki tuli hakemaan Naakan päivähoidosta ja lähti hänen kanssaan ulos. Minä lähdin salille. Kokeilin sielläkin hieman uudenlaista lähestymistapaa treenaamiseen.Tein tunnin aikana vain osan treeniin kuuluvista harjoituksista, mutta keskityin niihin niin hyvin kuin pystyin.
Loppuajan käytinkin venyttelyyn ja rintarankaa sekä niskaa avaaviin kiertoliikkeisiin. Tämänpäiväisestä saliharjoittelusta muodostui askel numero kolme, sellainen treenikerta, joka sopi minulle ja kunnolleni ja toivottavasti vei asioita hieman eteenpäin.
Nautin tästä hieman lempeämmästä harjoittelusta todella paljon. Olen ehkä harjoitellessa unohtanut tarkkailla jaksamistani ja keskittynyt paahtamaan treenin läpi, jolloin suuri osa harjoittelun ilosta on kadonnut - nyt tein asiat toisin.
Se oli viikon ensimmäinen askeleeni kohti sallivuutta itseäni kohtaan. Olo parani heti hieman, ja kun lihakset vähän rentoutuivat, jaksoin sentään pitää päätäni pystyssä suurimman osan päivää.
Maanantai oli siinä mielessä poikkeuksellinen, että minulla oli hieronta keskellä työpäivää. Se osoittautuikin hyväksi ideaksi, hieronnan jälkeen pystyin jopa syömään normaalisti ruokalassa muiden kanssa.
Tiistaina menin käymään uudelle fysioterapeutille. Hän hurmasi minut asiantuntevuudellaan. Vaikka olen yleensä tarkka yläniskastani, suostuin käsittelyyn ilman vastaansanomista. Fyssari sai jumittuneita kallonpohjalihaksiani auki, olo helpottui taas jonkin verran.
Sain myös ohjeita, joiden mukaan olen eilisestä lähtien yrittänyt liikutella yläniskaani. Se on kuulemma melkein liikkumaton, mutta liikkuu, kun opettelen oikean tekniikan.
Käsittelystä tuli toki jälkioireita ja keinuttava olo, mutta se ei ollut mikään yllätys. Tiistai menikin levätessä, keinuttava huimaus oli seuranani yöhön asti.
Tänään olin melkein normaalipituisen päivän töissä. Siellä oli edessä pieni aikataulun muutos, makaaminen lepohuoneessa 5 - 10 minuuutin ajan kerran aamupäivän aikana.
Fyssari sanoi, että hyötyisin, jos voisin lepuuttaa niskaani makuuasennossa lyhyitä aikoja muutaman kerran päivässä. Olen vierastanut ajatusta, että hoitaisin niskaani makaamalla - sanovathan kaikki (no, kaikki naistenlehtien) ohjeet, ettei kroppa levossa parane.
Pieni makaaminen työpäivän aikana (kukaan tuskin edes huomasi, että poistuin viideksi minuutiksi) auttoi jaksamista yllättävän paljon. Pieni lepohetki oli askel numero kaksi kohti lempeämpää suhtautumista itseeni ja jaksamiseeni.
Iltapäivällä Ukki tuli hakemaan Naakan päivähoidosta ja lähti hänen kanssaan ulos. Minä lähdin salille. Kokeilin sielläkin hieman uudenlaista lähestymistapaa treenaamiseen.Tein tunnin aikana vain osan treeniin kuuluvista harjoituksista, mutta keskityin niihin niin hyvin kuin pystyin.
Loppuajan käytinkin venyttelyyn ja rintarankaa sekä niskaa avaaviin kiertoliikkeisiin. Tämänpäiväisestä saliharjoittelusta muodostui askel numero kolme, sellainen treenikerta, joka sopi minulle ja kunnolleni ja toivottavasti vei asioita hieman eteenpäin.
Nautin tästä hieman lempeämmästä harjoittelusta todella paljon. Olen ehkä harjoitellessa unohtanut tarkkailla jaksamistani ja keskittynyt paahtamaan treenin läpi, jolloin suuri osa harjoittelun ilosta on kadonnut - nyt tein asiat toisin.
Kommentit
Lähetä kommentti