Mitä kuuluu?
Käväisin tänä aamuna kirjastossa. Kun en löytänyt sitä, mitä etsin, niin otin sitten kirjoja, joita en ollut etsimässä. Sitten törmäsin erääseen opiskeluaikaiseen puolituttuun, joka oli kirjastossa töissä. Hän istui tiskin takana, ja tervehdimme toisiamme iloisesti. Ainakin minun puoleltani oli iloista tavata - uskon että hänenkin.
"Mitä kuuluu" - kysymystenvaihto johti tietysti muutamassa sekunnissa tilanteeseen, jossa en nykyisin oikein tiedä, mitä sanoa. Jos olisin terve ja työelämässä, olisin tietysti kertonut, missä olen töissä ja miten siellä menee. Puolitutulle en oikein osannut kertoa perheestänikään tai meidän lemmikkieläimistä, saati sitten siitä että pidän rommirusinajäätelöstä ja viljelen parvekkeellani jäävuorisalaattia.
En jäänyt pohtimaan, vaan kerroin lyhyesti, että minulle sattui onnettomuus, jossa satutin niskani. Nyt toivun onnettomuudesta ja parantelen sitä niskaa. Tämän jälkeen poistuin (luontevalla hetkellä) paikalta.
Kotiin kävellessäni sadattelin mielessäni, miksi menin tilanteessa melkein mykäksi enkä esimerkiksi kertonut, mille alalle lopulta erikoistuin ja mitä haluaisin tehdä paranemisen jälkeen! En sentään viitsinyt palata takaisin ja jatkaa juttuani - sekin olisi vaikuttanut aika hassulta!
Tosiasia nyt vain on, että "Mitä kuuluu" -kysymykseen on älyttömän luontevaa kertoa, miten töissä sujuu. Töissä, jonne kaipaan uskomattoman paljon. Koska vammauduin opiskeluajan lopulla, en ole toistaiseksi päässyt työkokeilujani (ja tietysti aiempia harjoitteluja ja kesätöitä) lukuun ottamatta mukaan työelämään.
Minulla on oikein järkeviä ja vaihtoehtoisia tavoitteita ja toiveita työelämäni suhteen. Miksi sitten en saanut niitä tänään sanotuksi? Ehkä ääneen sanominen tuo liian voimakkaasti mieleeni sen, mitä olen vammautumiseni takia tähän mennessä menettänyt. Eihän asioiden pitänyt mennä ollenkaan näin.
Tämä työasiavyyhti on niin pitkä ja monimerkityksinen, että jatkan varmasti aiheesta myöhemmin. Päivän askareet odottavat - samoin niiden väliin mukavasti sujahtavat laiskotteluhetket!
"Mitä kuuluu" - kysymystenvaihto johti tietysti muutamassa sekunnissa tilanteeseen, jossa en nykyisin oikein tiedä, mitä sanoa. Jos olisin terve ja työelämässä, olisin tietysti kertonut, missä olen töissä ja miten siellä menee. Puolitutulle en oikein osannut kertoa perheestänikään tai meidän lemmikkieläimistä, saati sitten siitä että pidän rommirusinajäätelöstä ja viljelen parvekkeellani jäävuorisalaattia.
En jäänyt pohtimaan, vaan kerroin lyhyesti, että minulle sattui onnettomuus, jossa satutin niskani. Nyt toivun onnettomuudesta ja parantelen sitä niskaa. Tämän jälkeen poistuin (luontevalla hetkellä) paikalta.
Kotiin kävellessäni sadattelin mielessäni, miksi menin tilanteessa melkein mykäksi enkä esimerkiksi kertonut, mille alalle lopulta erikoistuin ja mitä haluaisin tehdä paranemisen jälkeen! En sentään viitsinyt palata takaisin ja jatkaa juttuani - sekin olisi vaikuttanut aika hassulta!
Tosiasia nyt vain on, että "Mitä kuuluu" -kysymykseen on älyttömän luontevaa kertoa, miten töissä sujuu. Töissä, jonne kaipaan uskomattoman paljon. Koska vammauduin opiskeluajan lopulla, en ole toistaiseksi päässyt työkokeilujani (ja tietysti aiempia harjoitteluja ja kesätöitä) lukuun ottamatta mukaan työelämään.
Minulla on oikein järkeviä ja vaihtoehtoisia tavoitteita ja toiveita työelämäni suhteen. Miksi sitten en saanut niitä tänään sanotuksi? Ehkä ääneen sanominen tuo liian voimakkaasti mieleeni sen, mitä olen vammautumiseni takia tähän mennessä menettänyt. Eihän asioiden pitänyt mennä ollenkaan näin.
Tämä työasiavyyhti on niin pitkä ja monimerkityksinen, että jatkan varmasti aiheesta myöhemmin. Päivän askareet odottavat - samoin niiden väliin mukavasti sujahtavat laiskotteluhetket!
Mitä kuuluu? - No, sairaslomalla olen ollut jo 1,5 vuotta autokolarien vuoksi ja yritän tässä kuntoutua niska/aivorunkovammasta...
VastaaPoistaJuuei ehkä sitä mitä vastapuoli haluaa kuulla. Sama ongelma täälläkin :(
Joo, vastapuolen naama menee siinä vaiheessa aina vähän hassun näköiseksi :D No, ehkä minunkin menisi!
VastaaPoista