Vertaistukea tositarpeeseen
Rva kävi eilen kaupungilla. Uskomatonta, miten muutto neljän kilometrin päähän kaupungin keskustasta vaikuttaa. Silloin tulee jo sanotuksi, että "kävin kaupungilla". Valitsin keskiviikon, kun tiistaina oli lakko, eikä ratikka kulkenut.
Juna olisi kyllä kulkenut, mutta päätin säästää askelia, sattuneesta syystä.
TE-toimiston kuntoutuspuoli sijaitsee sellaisessa paikassa, jonne on vähän hankala kulkea suoraan julkisilla. Viime päivinä julkistenkin tärinä on haitannut, kun niska on temppuillut tavallista enemmän. Kävelyä tuli siis joka tapauksessa.
Kun pääsin paikalle, niin eikö se julmetun toimisto ollut juuri tänään kiinni! Kävelin sitten pois hoitamaan muita asioita työkokeilupaperit edelleen laukussa. Päätin olla hermostumatta. Kävin ostamassa mittasuhteitaan viime aikoina muuttaneelle Naakalle pidempilahkeisia ja -hihaisia vaatteita ja kirjakaupasta uuden valokuvakansion. Puolessa tunnissa olin aivan puhki.
Hetken kuluttua seurasi onneksi jotakin todella mukavaa! Tapasin erään vanhan (ei hän oikeasti ole ollenkaan vanha) tuttavani Ortonin kuntoutusjaksoilta. Hän on muuttanut kaupunkiin, ja rva on siitä todella iloinen! Samankaltaisten kokemusten vuoksi keskustelua riitti, olen iloinen meidän molempien puolesta, kun olemme saaneet niin monta asiaa järjestykseen.
Kuitenkin, rva jäi pohtimaan, että ehkä vammautuneita yhdistää tietynlainen ulkopuolisuuden tunne. Saattaa tulla vuosi tai monta vuotta aikaa, jolloin joutuu katselemaan sivusta, kun ikätoverit opiskelevat, valmistuvat, perustavat perheen, matkailevat jne. (tämä kaikki ei ole omaa kokemusta, ennemminkin yleisiä esimerkkejä).Valtaosa lähipiiristä pähkäilee siis asioiden parissa, jotka ovat, hmm..., ennen kaikkea normaaleja.
Omaan pähkäilyhistoriaan mahtuu sellaista, että miten pysyä pystyssä tiloissa, joihin ei saa viedä kävelysauvoja tai että ovatko jarrusukat ok. juhlissa, kun tasapaino ei siedä kenkiä jne. Sitten on oireita, byrokratiaa, putoaminen työelämästä ja jännitystä siitä, mahdollistaako kunto liikkumisen parin tunnin vai kenties viikon päästä.
Kiitos lounasseurasta, tuttavani! Tapaamisesi tuli todella tarpeeseen!
Lopuksi pieni paluu vuodatukseni alkuun...ne paperit aion nyt lähettää suosituksista huolimatta postitse. Eiköhän se Suomen posti nyt sen verran luotettava ole, että yhdet lappuset menevät perille. Ei se kunto vieläkään ole niin hyvä, etteikö askelia kannattaisi säästää.
Olin muuten äsken salilla, ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Niskan suhteen olin varovainen, mutta muutamissa liikkeissä olen jo voinut lisätä painoja, jee! Seuraava kerta harjoittelua on joko jo huomenna tai sitten sunnuntaina. Lauantaina olemme muuttoapuna perheenjäseneni muutossa. Ehkä jopa rva pystyy pystyy olemaan vähän avuksi, kun on kerran salillakin käyty!
Juna olisi kyllä kulkenut, mutta päätin säästää askelia, sattuneesta syystä.
TE-toimiston kuntoutuspuoli sijaitsee sellaisessa paikassa, jonne on vähän hankala kulkea suoraan julkisilla. Viime päivinä julkistenkin tärinä on haitannut, kun niska on temppuillut tavallista enemmän. Kävelyä tuli siis joka tapauksessa.
Kun pääsin paikalle, niin eikö se julmetun toimisto ollut juuri tänään kiinni! Kävelin sitten pois hoitamaan muita asioita työkokeilupaperit edelleen laukussa. Päätin olla hermostumatta. Kävin ostamassa mittasuhteitaan viime aikoina muuttaneelle Naakalle pidempilahkeisia ja -hihaisia vaatteita ja kirjakaupasta uuden valokuvakansion. Puolessa tunnissa olin aivan puhki.
Hetken kuluttua seurasi onneksi jotakin todella mukavaa! Tapasin erään vanhan (ei hän oikeasti ole ollenkaan vanha) tuttavani Ortonin kuntoutusjaksoilta. Hän on muuttanut kaupunkiin, ja rva on siitä todella iloinen! Samankaltaisten kokemusten vuoksi keskustelua riitti, olen iloinen meidän molempien puolesta, kun olemme saaneet niin monta asiaa järjestykseen.
Kuitenkin, rva jäi pohtimaan, että ehkä vammautuneita yhdistää tietynlainen ulkopuolisuuden tunne. Saattaa tulla vuosi tai monta vuotta aikaa, jolloin joutuu katselemaan sivusta, kun ikätoverit opiskelevat, valmistuvat, perustavat perheen, matkailevat jne. (tämä kaikki ei ole omaa kokemusta, ennemminkin yleisiä esimerkkejä).Valtaosa lähipiiristä pähkäilee siis asioiden parissa, jotka ovat, hmm..., ennen kaikkea normaaleja.
Omaan pähkäilyhistoriaan mahtuu sellaista, että miten pysyä pystyssä tiloissa, joihin ei saa viedä kävelysauvoja tai että ovatko jarrusukat ok. juhlissa, kun tasapaino ei siedä kenkiä jne. Sitten on oireita, byrokratiaa, putoaminen työelämästä ja jännitystä siitä, mahdollistaako kunto liikkumisen parin tunnin vai kenties viikon päästä.
Kiitos lounasseurasta, tuttavani! Tapaamisesi tuli todella tarpeeseen!
Lopuksi pieni paluu vuodatukseni alkuun...ne paperit aion nyt lähettää suosituksista huolimatta postitse. Eiköhän se Suomen posti nyt sen verran luotettava ole, että yhdet lappuset menevät perille. Ei se kunto vieläkään ole niin hyvä, etteikö askelia kannattaisi säästää.
Olin muuten äsken salilla, ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Niskan suhteen olin varovainen, mutta muutamissa liikkeissä olen jo voinut lisätä painoja, jee! Seuraava kerta harjoittelua on joko jo huomenna tai sitten sunnuntaina. Lauantaina olemme muuttoapuna perheenjäseneni muutossa. Ehkä jopa rva pystyy pystyy olemaan vähän avuksi, kun on kerran salillakin käyty!
Tietynlainen syrjätyminen on ollut väistämätöntä vammautumisen jälkeen. Jokainen asia elämässä vaatii suunnittelua, eikä mikään ole enää itsestään selvää. Kotona on hyvä olla, sillä siellä hallitsee parhaiten oireistonsa. Tietysti välillä kaipaa kovasti ns. terveiden maailmaan tekemään tavallisia asioita, kun oma elämä on täynnä esteitä joiden ylittäminen vaatii voimia ja jaksamista. Ainoastaan toinen vertainen voi ymmärtää miten pieneksi elämänympyrät voivatkaan käydä ja ennenkaikkea miten paljosta joutuu luopumaan kun terveys pettää.
VastaaPoista