Kun saa lapset, elämä loppuu?

Nyt syntyvyyden laskiessa "ilmoilla" on kaikenlaisia juttuja, kun etsitään syitä, miksi nuoret aikuiset eivät saa lapsia (tai saavat, mutta vasta ei niin nuorina aikuisina). On pohdintoja siitä, loppuuko elämä lapsen tuloon.

Minusta on hyvä että asioita pohditaan. Se on yksi fiksun ihmisen tunnusmerkki. Haluaisin että omatkin lapseni aikanaan käyttäisivät aikaa harkintaan tässä ja muissakin asioissa. Yhtä tärkeää on kuitenkin toimia silloin, kun on vielä vaihtoehtoja.

Välikommentti: suljen kirjoitukseni ulkopuolelle lapsettomuudesta kärsivät (saa toki lukea silti). Läheskään aina lapsi ei ole oma valinta. Kuulun itsekin heihin, joilla homma on ollut hankalaa. Lapsia on saanut odottaa ja lukumäärä on jäänyt aikanaan toivottua pienemmäksi.

1.  Raha

Kyllä ne rahaa vievät. Peruselämä on hoitunut meillä varsin hyvin, koska ainakin jompikumpi lasten vanhemmista on ollut koko ajan työelämässä. Extraa, esimerkiksi lomamatkoja on ollut mahdollista tehdä, mutta kyllä se 4 hengen lomamatkan hinta kirpaisee. 

Tässä täytyy myös muistaa seikka, joka ei meillä ole vielä kuin vasta tulossa: lapsen "kalleimmat" vuodet ovat viimeiset vuodet kotona. Lapsilisä muuten loppuu ennen täysi-ikäisyyttä. Sen sijaan lapsen hankinnat tulevat olemaan omaa luokkaansa. 

Valinta - kaiken kaikkiaan sijoitan mielelläni lasteni hankintoihin. Nekin tuntuvat omilta hankinnoilta ja niitä on pääasiassa mukava tehdä.

2 Oma ura

No ei varmaankaan ole lasten tulo järkevää :D Jos sattuu olemaan "erityisaikuinen" kuten minä, on urani tiellä ollut monenlaisia psyykkisiä ja fyysisiä haasteita. Tähän kun lisää vielä lasten saamisen ja pikkulapsiajan, ajattelen mieluiten muuta kuin hintalappua.

Toisaalta, koska on ollut paljon muutakin, lapset eivät ole päässeet nousemaan mielessäni kovinkaan suureen asemaan työurani esteinä. Homma ei ole tullut järkytyksenä, koska kaikkea muutakin on ollut.

Neljänkympin molemmin puolin olen kuitenkin hakeutunut nykyiselle uralleni ja viettänyt pari vuotta opiskellen. Kaikki on siis oikein hyvin nyt.

3. Oma aika

Tämäpä tämä. Olen ihminen, joka tarvitsisi hiljaisuutta ympärilleen tietyn määrän päivässä. Tämä johtuu luultavasti ahdistuneisuushäiriöstäni. Tällä hetkellä saa hiljaisia hetkiä ehkä 50 prosenttia tarvitsemastani.

Tämä ei ole itsekkyyttä (tai en suostu sitä sellaiseksi kutsumaan). Se on vain systeemi, jolla minun mieleni toimii. Onneksi hiljaisuudeksi riittää myös esimerkiksi etäpäivä töistä. 

Kiinnostuksenkohteeni ovat osaltaan sellaisia, joiden kanssa pitäisi saada puuhata hiljaisesti. Niitä ei voi sellaisinaan jakaa lasteni kanssa (nyt ehkä jotenkin, pienempänä ei mitenkään). 

Tyttäreni on muuten samanlainen - ymmärrän häntä todella hyvin :) 

4. Ehdinkö tehdä...

Tähän kohtaan olen varsin huono esimerkki. Omaa asuntoa ei ollut eikä ole edelleenkään hankittu. En ollut opiskellut loppuun. En ollut mennyt naimisiin. Työelämän verkostoni oli olematon. Mutta, olin siinä iässä, että raskautuminen oli biologisesti mahdollista. Täytyy sanoa, että toimin biologia edellä. Se kyllä oli pettää minut ennen kuin viimein saimme Naakan.

Omistusasuntoa lukuun ottamatta muut seikat on hoidettu, kun lapset ovat jo olleet olemassa. Ennen lapsia kerkesin ainakin opiskella rauhallisessa tahdissa, matkustella ja olla töissäkin ulkomailla. Oikein hauskoja asioita kaikki!

Jos katson viimeistä kymmentä vuotta, olen kyllä käytännössä ehtinyt enemmän lasten synnyttyä. Se on niin sanotusti laittanut tekemään asioita hieman tehokkaammin ;)

5. Sopiiko se edes minulle?

Kyllä se on sopinut! Taaperon kanssa ulkoilu oli usein varsin jännittävää - sellaisen olennon näkökulma tavallisiin lähiympäristön asioihin on ollut uskomaton. Vauva joka innostuu pelkästä pakastimen valkoisesta ovesta, on hulvaton.  Lapsen kasvun ja kehityksen seuraaminen on ollut ehkä parasta elämässä.

Olen ihan kiitettävästi tottunut siihen, että elämässä ei mikään ole koskaan täysin valmista. Arjen säädössä kaikki on koko ajan vähän kesken. Myöskään vanhemmuus ei tule koskaan täysin valmiiksi.

Olen vaiheessa, jossa parin päivän ero lapsistani tekee oikein hyvää aina joskus. Yli parin päivän ero taas alkaa tökkiä. Kiintymys on niin suuri. Tätä täytyy kyllä harjoittaa tulevaisuuden varalta.

Kymmenessä vuodessa meistä on tullut tiivis yksikkö, jossa jokainen tuntee toisen ja jolle on kehittynyt omat rutiinit ja tekemiset. On monia asioita, joista me kaikki pidämme ja olemme (pienin poikkeuksin ;) ) toisillemme parasta seuraa.

Yritin tässä kirjoituksessani pohtia rehellisesti asioita, jotka voisivat mietityttää lapsen tuloa pohtivia. Kyllähän se elämä muuttuu lapsen kanssa aivan valtavasti. Omalla kohdallani, siis karkeasti arvioiden, elämä on kuitenkin muuttunut pääasiassa parempaan suuntaan.

Olen joutunut luopumaan tietyistä asioista, mutta saanut tilalle muuta. "Rullaan" aika hyvin eteenpäin nykyisessä tilanteessa, ja kaksi upeaa persoonallisuutta elää meillä lapsuuttaan. 

En halua kannustaa ketään "lapsitalkoisiin". Nämä ovat yksityisasioita, ja on yleismaailmallinen asia, että kun tietyt asiat kuten korkea koulutus ja vaikkapa uskontojen ja konservatiivisen elämäntavan aseman heikkeneminen toteutuvat, lapsiakin tulee vähemmän. Joskus lapsia ehkä sitten tulee enemmän - kuka tietää.