Vappujuttuja
Maanantai-iltapäivään mennessä toivuin onneksi jo vähäsen (en vielä onneksi tiennyt, että se paikka hampaassa tulisi irtoamaan jo tiistaina...) ja lähdimme puolison kanssa vähäksi aikaa kaupungille ihmettelemään.
Hmm...mikähän rieha vapun jälkeen on odotettavissa...
Tyypillistä vappuaattoa!
Jonkin aikaa tarvottuamme totesimme, että ulkonahan on hyvin pitkälti aivan jäätävän kylmä, joten siirryimme sisätiloihin ja vietimme kaikin puolin rauhallisen vappuaaton illan. Ei jäänyt harmittamaan, vaikka öinen juhlinta jäikin näkemättä.
Tälle päivälle olimme varanneet pöydän vappulounaalle. Minulle ravintolassa käynti on aina stressiä aiheuttava tapahtuma, kun pöydän ääressä istuminen ja syöminen sujuvat miten sujuvat.
Olihan siinä sitten ongelmia. Piti pyytää puolisoa hakemaan noutopöydästä ruokaa minulle, kun oikean käden ja niskan yhteistyö oli vaihteeksi aika heikkoa (ja huimasi osan aikaa niin, että meinasi itku tulla). Musiikki ja hälinä ottivat korvaan ja päädyin lopulta syömään siten, etten taivuta niskaani alaspäin lainkaan. Ei edes pudonnut ruokaa syliin!
Eikä se ruoka pahaa tosiaankaan ollut...
Lounasseura oli kumminkin oikein ihanaa, ja olihan se hyvä käydä vähän yo-lakkia ulkoiluttamassa (se pirulainen on muuten alkanut kellastua) ja toteamassa, miten kamalalta se päässäni näyttää. Kotimatkalla huimaus paheni taas, mutta kotiin päästiin.
Nyt on jo oikein kiva palata takaisin "normaaliin" arkeen.
Hmm...mikähän rieha vapun jälkeen on odotettavissa...
Tyypillistä vappuaattoa!
Jonkin aikaa tarvottuamme totesimme, että ulkonahan on hyvin pitkälti aivan jäätävän kylmä, joten siirryimme sisätiloihin ja vietimme kaikin puolin rauhallisen vappuaaton illan. Ei jäänyt harmittamaan, vaikka öinen juhlinta jäikin näkemättä.
Tälle päivälle olimme varanneet pöydän vappulounaalle. Minulle ravintolassa käynti on aina stressiä aiheuttava tapahtuma, kun pöydän ääressä istuminen ja syöminen sujuvat miten sujuvat.
Olihan siinä sitten ongelmia. Piti pyytää puolisoa hakemaan noutopöydästä ruokaa minulle, kun oikean käden ja niskan yhteistyö oli vaihteeksi aika heikkoa (ja huimasi osan aikaa niin, että meinasi itku tulla). Musiikki ja hälinä ottivat korvaan ja päädyin lopulta syömään siten, etten taivuta niskaani alaspäin lainkaan. Ei edes pudonnut ruokaa syliin!
Eikä se ruoka pahaa tosiaankaan ollut...
Lounasseura oli kumminkin oikein ihanaa, ja olihan se hyvä käydä vähän yo-lakkia ulkoiluttamassa (se pirulainen on muuten alkanut kellastua) ja toteamassa, miten kamalalta se päässäni näyttää. Kotimatkalla huimaus paheni taas, mutta kotiin päästiin.
Nyt on jo oikein kiva palata takaisin "normaaliin" arkeen.
Kommentit
Lähetä kommentti