En minä häpeä, mutta...

Häpeä on aika ikävä tunne. Rva on joutunut työstämään tätä tunnetta usein ja pääsee sen ohi aina ajoittain. On kuitenkin hetkiä, jolloin on vähän hankalaa olla, kun ei ole tehnyt tiettyjä asioita kuten muut.

Olemme pikkunaakan myötä tutustuneet erilaisissa vauvatapaamisissa moniin uusiin, hienoihin ihmisiin (joiden vauvojen nimet tosin muistamme paremmin kuin heidän). Kun vauvoista on keskusteltu tarpeeksi, valottaa jokainen jonkin verran myös omaa aikuisen elämäänsä.

Työ ja ammatti ovat yleensä ensimmäisiä asioita, joista aikuiset ihmiset vaihtavat tutustuessaan tietoja. Kun kysytään, mitä kuuluu, on helpointa kertoa, millaista töissä on viime aikoina ollut. Siitä päästään nopeasti hyvin työpainotteiseen keskusteluun.

Viimeksi rva taisi seota sanoihinsa perhekahvilassa. Toinen äiti kysyi ihan ystävällisesti, koska aion palata töihin. Mitä sanoi rva, joka on yleisesti ottaen suhteellisen sanavalmis.

...öö, no mun mies on perhevapaalla...niin, ja mä olen niin kuin liikuntavammainen ja tavallaan nyt kuntoutuksessa, mutta en sillä tavalla koko ajan...

Jotenkin rva onnistui kuulostamaan vähän hassulta ja sai loppujen lopuksi takelleltua tilanteensa. Kai se toinen äiti jossakin vaiheessa tajusi, ja onneksi siirryimme pian selvittämään hänen tilannettaan ja päivittelemään, kuinka tervetullutta aikuinen keskusteluseura on.

Sen myötä olimme taas turvallisilla vesillä.

En ehkä häpeä, mutta on välillä kiusallista selvittää tilannettaan, kun se pitää selvittää niin monisanaisesti, eikä ole kivaa olla se ainoa, joka on jo ylpeä siitä, että kykenee käymään perhekahvilassa säännöllisesti (vaikka sielläkin huimaa).

Tottahan suurin osa rva:n tapaamista vanhemmista on vain väliaikaisesti kotona, kuka pidemmän, kuka lyhemmän aikaa. Rva:lla on kaiken lisäksi puoliso kotona. Työura tulevaisuudessa on iso, musta aukko - rva ei oikeasti tiedä, miten se järjestyy - toivottavasti nyt jollakin tavalla kumminkin.

Oikeastihan rva:n pitäisi olla ylpeä monestakin asiasta. Ei ole ollut ihan helppoa luovia läpi raskauden ja hoitaa pientä vauvaa, kun kroppa toimii vain osittain. Siitä huolimatta meillä on mennyt ihan hyvin ja pikkunaakka on varmaankin oikein hyvinvoiva lapsi.

Kuitenkin, työstatuksen puuttuminen on rva:lle aika kova pala. Elämään työelämän ulkopuolella on jollakin tavalla jo tottunut, mutta ei siitä kovin kiva ole ainakaan vähän vieraammille puhua. Kyse ei ole siitä, miten muut suhtautuvat vaan ehkäpä siitä, ettei rva välttämättä aina jaksaisi sellaista huomiota, vamma kun on ulkopuolisille varsin näkymätön.

Ulospäin rva tietää näyttävänsä aivan tavalliselta, hieman yli kolmekymppiseltä vauvan äidiltä. Sellainen rva suurelta osin onkin. Eihän se kenellekään kuulu, mutta kun on ihmisten kanssa tekemisissä, tulevat monet asiat "julkisiksi".


Onneksi elämämme on sen verran hektistä, että ikäviä asioita ehtii pohtia vain ajoittain. Eilen teimme pitkähkön iltakävelyn ja totesimme, että nyt se ruska-aika on ainakin alkanut! Auringon laskiessa näimme aika jänniä valon sävyjä, joita yritin vangita kameralla. Olemme pitäneet muuttopuuhista vähän taukoa.

Huomenna se tauko loppuu. Naakka viettää iltapäivää tutun hoitajan seurassa ja me keskitymme puolison kanssa vinttikomeron raivaamiseen. Ei ihan kamalasti houkuttele, ergonomian kannalta varsinkaan. Toivottavasti en ole raivaamisen jälkeen kovin kipeä.


Kukassa ja lakastumassa samaan aikaan.

Kommentit

  1. Tämän saman pulman kanssa taistelen melkein päivittäin. Näytän ulospäin ihan terveeltä ja ns. normaalilta. On todella vaikea alkaa selittää tilannettani ihmisille, jotka iloisesti kysyvät työnteostani. Yleensä joudun aloittamaan: "Tilanteeni on vähän monimutkainen..." Vaikka työ on (tai siis olisi) minulle erittäin tärkeä asia, niin ei pidä antaa sen muodostaa liian suurta osaa identiteetistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erika, juuri noin! Kysymys työelämässä olosta on niin normaali, ettei tulisi ajatelleeksi, kuinka hankalaa siihen vastaaminen joillekin on. Oikea ratkaisu ei kuitenkaan ole kieltää kysymästä - silloin tilantesta tulisi vielä kummallisempi. Näin vammautuneena identiteetin on tosiaan löydyttävä muualta, ja sehän tästä niin haasteellista tekeekin! Toisaalta, jos haluaa itseään kehittää, niin meille ainakin avautuu siihen loistava tilaisuus :D

      Poista
  2. Voi meitä suomalaisia naisia ja meidän valtavaa tunnollisuutta. Olen sitä mieltä, että sairaudesta saa ja pitää aina kertoa, jos vaan itse jaksaa. Oman kokemuksen mukaan juttukaveri suhtautuu lähes aina empaattisesti, vaikka itse on varautunut saamaan luuseri-tuomion. Sano sille peilistä katsovalle naiselle, että olen upea ihminen sairaanakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Anonyymi, viisaita sanoja sinulla :) Mikähän siinä on, että tällaiset täysin typerät ajatuskuviot toistuvat yhä uudelleen ja uudelleen - enhän edes halua olla niin tunnollinen :D Olemme kaikki oikein upeita!

      Poista
  3. Vaihtoehto b) kuittaat kyselyt sanomalla, ettei ole työpaikkaa mihin palata, joten lapsen ehdoilla mennään. Samaa minä sanon lääkäreillekin (ilman tuota lapsiosiota), kun kyselevät työtilanteesta. Ei riitä, että tilanne on hankala vamman suhteen, mutta vielä hankalampaa siitä tekee se tieto, että jossain vaiheessa pistäisi kilpailla terveiden kanssa kokoajan vähenevistä työpaikoista. Joten en tällä hetkellä uhraa työnteolle ajatustakaan, päivä kerrallaan eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on :) Jotenkin tuntuu, että jos tilanne ei muutu ratkaisevasti paremmaksi, ainoa mahdollisuuteni olisi osa-aikainen etätyö. Se on onneksi jollakin tavalla mahdollista minun alallani, mutta tähän mennessä voimia ei ole vielä riittänyt (eikä sitä terveyttä) sellaisen kuvion järjestämiseen. Päivä kerrallaan, tai hetki oikeastaan....ainakin pysymme tässä hetkessä kiinni!

      Poista
  4. Vaikka todellisuudessa harva varmaan jää arvioimaan (tuomitsemistyyliin) statusta, aina se kirpaisee jos ei kuulu johonkin selkeään kategoriaan. Mutta muistahan, että todellisuudessa teet sen tason selviytymishommaa, mihin monesta ei ole: pienen lapsen hoitaminen fysiologisista rajoituksista huolimatta ja siihen päälle tahto selviytyä. Osa luovuttaisi vähemmästäkin :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kokeilussa ryhtiliivi

Ärtyneen paksusuolen oireyhtymä - huonompi vaihe

Lastenhuone - tavaranvähennys