Miltä sairaus tuntuu
Erityisesti viime vuosien aikana olen todennut olevani varsin positiivinen ja joustava luonne. Ilman sitä juuri mistään ei olisi tullut mitään. Välttelen negatiivisuutta ja negatiivisen mielialan iskiessä yritän aina siirtää huomioni muualle.
Silti, tämä tilanne on kerennyt alkuvuodesta 2009 lähtien aiheuttaa minulle paljon surua, vihaa, kateutta ja pelkoa. En mielelläni puhu tai kirjoita tästä puolesta, mutta yritänpä nyt kumminkin.
Rajoituksistani voin ja olen voinut melko helposti kirjoittaa ja samoin siitä, millaisia ratkaisuja olen ongelmiini keksinyt. Yritänpä kerrankin lähteä liikkeelle siitä negatiivisesta puolesta - siitä, millaisten ajatusten kanssa välillä painin.
Suru
- Miksi ihmeessä minun terveyteni piti loppua jo 27-vuotiaana, kun olisin voinut oikein mielelläni elää terveenä vuosikymmeniä pidempään?
- Miksi minun pitää kestää kipu, huonovointisuus, se että lihakseni muuttuvat käytön puutteessa spagetiksi ilman, että voin itse siihen vaikuttaa ja se, että viranomaispuoli kohtelee minua kuin roskaa kerta toisensa jälkeen?
Viha
Olen usein vihainen, koska...
- joudun jatkuvasti perumaan tai siirtämään tuonnemmaksi tapaamisia, suunnittelemiani asioita ja kaikenlaisia askareita. Alkuun olin vihainen muiden puolesta, nykyään itseni, koska haluaisin vielä tässä iässä mennä ja tehdä asioita.
- Pahoinvointi iskee sellaisissa paikoissa ja sellaisten asioiden parissa, joissa viihdyn ja joita rakastan.
- en voi toteuttaa itseäni työelämässä, vaikka minulla olisi ala, jota olen huolella opiskellut ja jossa olisin hyvä.
Kateus
Kateutta yritän vältellä eniten, ehkä siksi, että se on yhteiskunnassamme tabu.Silti....
- olen kateellinen puolisolleni, joka lähtee joka päivä töihin ja tulee illalla takaisin
- olen kateellinen niille, joiden keho toimii, kuten kolmekymppisen kehon kuuluisi toimia
- olen kateellinen elämän pienistä asioista, joihin ihmiset ympärilläni kykenevät. Miten tuokin 80-vuotias kykenee käymään helposti teatterissa? Entäpä tuo 60-vuotias, joka on kokopäivätöissä ja pystyy jopa lounastamaan työkaveriensa kanssa? Minä olen 30-vuotias enkä silti kykene.
Pelko
- Minä todella pelkään osaa oireistani.
- Pelkään myös, että oireet pahenevat entisestään.
- Pelkään sitä, etten vielä pitkään aikaan kykene tienaamaan. Tämä onkin aiheellista, kun en ole oikeutettu sairauspäivärahaan, työmarkkinatukeen, kuntoutustukeen tai työkyvyttömyyseläkkeeseen enkä myöskään voi oireideni takia käydä töissä.
Nämä ovat varmaankin kohdallani ne päällimmäiset tunteet (siis heti sen selviämisvietin jälkeen, jonka voimalla etenen päivästä toiseen). Varmasti olisi vielä muutakin, mutta eipä tule nyt mieleen. Onhan tätä tässäkin.
Silti, tämä tilanne on kerennyt alkuvuodesta 2009 lähtien aiheuttaa minulle paljon surua, vihaa, kateutta ja pelkoa. En mielelläni puhu tai kirjoita tästä puolesta, mutta yritänpä nyt kumminkin.
Rajoituksistani voin ja olen voinut melko helposti kirjoittaa ja samoin siitä, millaisia ratkaisuja olen ongelmiini keksinyt. Yritänpä kerrankin lähteä liikkeelle siitä negatiivisesta puolesta - siitä, millaisten ajatusten kanssa välillä painin.
Suru
- Miksi ihmeessä minun terveyteni piti loppua jo 27-vuotiaana, kun olisin voinut oikein mielelläni elää terveenä vuosikymmeniä pidempään?
- Miksi minun pitää kestää kipu, huonovointisuus, se että lihakseni muuttuvat käytön puutteessa spagetiksi ilman, että voin itse siihen vaikuttaa ja se, että viranomaispuoli kohtelee minua kuin roskaa kerta toisensa jälkeen?
Viha
Olen usein vihainen, koska...
- joudun jatkuvasti perumaan tai siirtämään tuonnemmaksi tapaamisia, suunnittelemiani asioita ja kaikenlaisia askareita. Alkuun olin vihainen muiden puolesta, nykyään itseni, koska haluaisin vielä tässä iässä mennä ja tehdä asioita.
- Pahoinvointi iskee sellaisissa paikoissa ja sellaisten asioiden parissa, joissa viihdyn ja joita rakastan.
- en voi toteuttaa itseäni työelämässä, vaikka minulla olisi ala, jota olen huolella opiskellut ja jossa olisin hyvä.
Kateus
Kateutta yritän vältellä eniten, ehkä siksi, että se on yhteiskunnassamme tabu.Silti....
- olen kateellinen puolisolleni, joka lähtee joka päivä töihin ja tulee illalla takaisin
- olen kateellinen niille, joiden keho toimii, kuten kolmekymppisen kehon kuuluisi toimia
- olen kateellinen elämän pienistä asioista, joihin ihmiset ympärilläni kykenevät. Miten tuokin 80-vuotias kykenee käymään helposti teatterissa? Entäpä tuo 60-vuotias, joka on kokopäivätöissä ja pystyy jopa lounastamaan työkaveriensa kanssa? Minä olen 30-vuotias enkä silti kykene.
Pelko
- Minä todella pelkään osaa oireistani.
- Pelkään myös, että oireet pahenevat entisestään.
- Pelkään sitä, etten vielä pitkään aikaan kykene tienaamaan. Tämä onkin aiheellista, kun en ole oikeutettu sairauspäivärahaan, työmarkkinatukeen, kuntoutustukeen tai työkyvyttömyyseläkkeeseen enkä myöskään voi oireideni takia käydä töissä.
Nämä ovat varmaankin kohdallani ne päällimmäiset tunteet (siis heti sen selviämisvietin jälkeen, jonka voimalla etenen päivästä toiseen). Varmasti olisi vielä muutakin, mutta eipä tule nyt mieleen. Onhan tätä tässäkin.
Kyllähän tämä vamma syö naista. Ennen sitä hoki aina itselleen, että kaikki on hyvin niin kauan kunhan on terve. Mutta nyt kun se terveyskin on mennyt, niin mitäpäs sitten. Tuntuu kuin osa itsestään olisi kadonnut lopullisesti ja se jäljelle jäänyt osakin toimii vieraasti siihen nähden mihin on tottunut. Ja tästähän sitä yritetään opetella eroon, vanhoista tottumuksista ja omaan itseensä kohdistuvista toimintatasovaatimuksista. Ei mikään helppo homma.
VastaaPoistaJa juuri tämä epävarmuus on pahinta. Ei tiedä miten pitkälle oireisto voi kehittyä, helpottaako tämä jossain vaiheessa, onko minusta enää työelämään palaavaksi, saanko minä niin vahvat lääkärinlausunnot että viranomaistahot myötävät vammani? Jälkimmäinen on se hankalin, sillä jo nyt on niin pahasti väliinputoaja kuin olla ja voi ja se tuntuu olevan kaikkien niskavammaisten yhtenäinen piirre.