Vaikenin
Toissapäivänä oli työkykyarvion viimeinen haastattelu, tällä kertaa psykiatrin. Koko työkykyarvio on ollut henkisesti kamalan raskas prosessi, lähinnä sen vuoksi, kun jo alkuun huomasin, ettei siitä tule olemaan minulle mitään hyötyä.
Psykiatri oli ihan ok, toisin kuin se neurologi alkukesällä, josta taisin jo blogissani kertoakin. Kumminkin, tämänkin käynnin tulos oli, että olen eräänlainen väliinputoaja, eivätkä he voi tilanteelleni mitään.
Psykiatria kiinnosti lapsuuteni ja perhesuhteeni (taitaa kuulua ammattikuvaan). Ensimmäistä kertaa kaikkien byrokraatti- ja lääkärikeskusteluiden jälkeen kieltäydyin puhumasta aiheesta.
Täytyy sitä kroonisesti sairaallakin olla jonkinlainen intimiteetti - varsinkaan kun lapsuuteni tai perhesuhteeni eivät mielestäni millään liity siihen, minkälainen työkyky minulla niskavammaani liittyen on.
Kysymykseeni työkykyarvion vaikutuksista tämä psykiatri vastasi kierrellen ja kaarrellen, että mahdollisesti papereihin voidaan merkitä, että työkykyni on lievästi rajoittunut (tällaisella paperilla minä en tee mitään).
Kysymykseeni siitä, eivätkö työkokeiluni todellakaan merkitse arvioissa mitään, olen saanut joukon avuttomia katseita ja peukalonpyörittelyä. Työkokeiluasia minua pännii ihan oikeasti, sillä minulle uskoteltiin, että kokeiluissa oikeasti seurattaisiin, miten työssäni pärjään.
Työkykyarvio jatkuu vielä sillä tavalla, että menen kuulemaan "tulokset" sosiaalityöntekijältä. Itseäni koskevat paperitkin saan kuulemma lukea vasta silloin. Ei huvittaisi mennä.
Psykiatri oli ihan ok, toisin kuin se neurologi alkukesällä, josta taisin jo blogissani kertoakin. Kumminkin, tämänkin käynnin tulos oli, että olen eräänlainen väliinputoaja, eivätkä he voi tilanteelleni mitään.
Psykiatria kiinnosti lapsuuteni ja perhesuhteeni (taitaa kuulua ammattikuvaan). Ensimmäistä kertaa kaikkien byrokraatti- ja lääkärikeskusteluiden jälkeen kieltäydyin puhumasta aiheesta.
Täytyy sitä kroonisesti sairaallakin olla jonkinlainen intimiteetti - varsinkaan kun lapsuuteni tai perhesuhteeni eivät mielestäni millään liity siihen, minkälainen työkyky minulla niskavammaani liittyen on.
Kysymykseeni työkykyarvion vaikutuksista tämä psykiatri vastasi kierrellen ja kaarrellen, että mahdollisesti papereihin voidaan merkitä, että työkykyni on lievästi rajoittunut (tällaisella paperilla minä en tee mitään).
Kysymykseeni siitä, eivätkö työkokeiluni todellakaan merkitse arvioissa mitään, olen saanut joukon avuttomia katseita ja peukalonpyörittelyä. Työkokeiluasia minua pännii ihan oikeasti, sillä minulle uskoteltiin, että kokeiluissa oikeasti seurattaisiin, miten työssäni pärjään.
Työkykyarvio jatkuu vielä sillä tavalla, että menen kuulemaan "tulokset" sosiaalityöntekijältä. Itseäni koskevat paperitkin saan kuulemma lukea vasta silloin. Ei huvittaisi mennä.
Yhtä tyhjän kanssa oli minunkin psykiatrin työkykyarvioreissu. Kaksi kertaa kävin siellä tunnin verran istuskelemassa ja kertomassa ummet ja lammet omasta elämästä ja niskavammasta ei kysynyt sanallakaan. Lopulta sain lausunnon, että minulla on ollut liikaa kuormittavia tekijöitä elämässäni ja voimakas exhaustiotyyppinen tila, jonka vuoksi en ole enää kestänyt niskavammaa... Haistakoot peen, sanon minä!
VastaaPoistaTämän työkykyarvion jälkeen voisin jo sanoa, että yhtä tyhjän kanssa koko instituutio! Turhauttavinta tässä oli taas se, että tiesin jo siellä istuessani, ettei tästä mitään hyötyä ole. Jotenkin tuntuu hullulta, että minun tulee pysyä totuudessa, mutta niiden, jotka päättävät asioista, ei.
VastaaPoista