Pöydän ääressä
Olen varmasti jo aiemminkin maininnut, kuinka hankalaa syöminen pöydän ääressä tämän niskan kanssa on. Se on hankalaa kahdesta syystä, jotka ovat huimaus ja asento-ongelma. Jälkimmäinen tarkoittaa kohdallani sitä, etten meinaa millään jaksaa pysyä siinä istuma-asennossa.
On oikeastaan hassua, että yleisesti toitotetaan, kuinka tärkeää on tehdä muutakin kuin istua. Minäpä se ainakin teen kaikkea muuta kuin istun!
Joka tapauksessa, joitakin päiviä sitten valmistin ruokaa, paistettuja silakoita ja keitettyjä perunoita. Sitten sain päähäni, että nyt istummekin vaihteeksi pöydän ääressä. Aloin suorastaan kattaa pöytää. Meille pöydän ääressä syöminen on erikoista - kaksin ollessa tulee useimmiten syötyä sohvalla istuen.
Minulle se sohvalla istuminen on niskan kannalta kaikkein helpointa, kun ei tarvitse pitää minkäänlaista ryhtiä yllä (kuulostanee kamalalta) tai kärsiä siitä huimauksesta. Istuminen kun sattuu kohdallani olevan se asia, johon whiplash on eniten vaikuttanut.
Palatkaamme perunoiden ja kalan äärelle. Istuimme puolison kanssa nokatusten pöydän ääreen ja aloimme syödä. Minä yritin istua niin ergonomisesti kuin mahdollista. Huomasin heti, että alan jännittää kaulajänteitäni (tai lihaksia niiden seudulla). Korjasin tilanteen.
Keskustelu vei onneksi ajatuksiani huimauksesta poispäin. Aloimme muistella lapsuutemme ruokahetkiä. Yleensä ajattelen, että ei se 1980-luku nyt niin kaukana voi olla.On se kumminkin.
Muistelimme molemmat,että kummankin kotona syötiin perunaa ja erilaisia kastikkeita paljon enemmän kuin me itse syömme. Minun kotonani leipä oli useimmiten tummaa ja kaupan mehua ei muistikuvieni mukaan ollut juuri koskaan. Meidän molempien kotona oli ihan hyvää ruokaa.
Pöydän ääressä ruokailu oli mukavaa näinkin pienellä kokoonpanolla - taidammepa ruokailla tällä tavalla vähän useamminkin. Niskaan liittyen, kun niska nyt on jo hieman pahimmista ajoista rauhoittunut, on tätä pöydän ääressä syömistä mahdollista jo vähän harjoitellakin.
Pahimpina aikoina en meinannut voida syödä edes sohvalla, kun leukaa ei voinut juuri yhtään nostaa tai laskea alas. Silloin söin tosi nopeasti ja toivoin, että edes osa ruuasta pysyy sisällä. Syöminen oli kamalaa.
Tämä keittiötaideteos on sisareni taiteilema. En koskaan väsy tähän!
On oikeastaan hassua, että yleisesti toitotetaan, kuinka tärkeää on tehdä muutakin kuin istua. Minäpä se ainakin teen kaikkea muuta kuin istun!
Joka tapauksessa, joitakin päiviä sitten valmistin ruokaa, paistettuja silakoita ja keitettyjä perunoita. Sitten sain päähäni, että nyt istummekin vaihteeksi pöydän ääressä. Aloin suorastaan kattaa pöytää. Meille pöydän ääressä syöminen on erikoista - kaksin ollessa tulee useimmiten syötyä sohvalla istuen.
Minulle se sohvalla istuminen on niskan kannalta kaikkein helpointa, kun ei tarvitse pitää minkäänlaista ryhtiä yllä (kuulostanee kamalalta) tai kärsiä siitä huimauksesta. Istuminen kun sattuu kohdallani olevan se asia, johon whiplash on eniten vaikuttanut.
Palatkaamme perunoiden ja kalan äärelle. Istuimme puolison kanssa nokatusten pöydän ääreen ja aloimme syödä. Minä yritin istua niin ergonomisesti kuin mahdollista. Huomasin heti, että alan jännittää kaulajänteitäni (tai lihaksia niiden seudulla). Korjasin tilanteen.
Keskustelu vei onneksi ajatuksiani huimauksesta poispäin. Aloimme muistella lapsuutemme ruokahetkiä. Yleensä ajattelen, että ei se 1980-luku nyt niin kaukana voi olla.On se kumminkin.
Muistelimme molemmat,että kummankin kotona syötiin perunaa ja erilaisia kastikkeita paljon enemmän kuin me itse syömme. Minun kotonani leipä oli useimmiten tummaa ja kaupan mehua ei muistikuvieni mukaan ollut juuri koskaan. Meidän molempien kotona oli ihan hyvää ruokaa.
Pöydän ääressä ruokailu oli mukavaa näinkin pienellä kokoonpanolla - taidammepa ruokailla tällä tavalla vähän useamminkin. Niskaan liittyen, kun niska nyt on jo hieman pahimmista ajoista rauhoittunut, on tätä pöydän ääressä syömistä mahdollista jo vähän harjoitellakin.
Pahimpina aikoina en meinannut voida syödä edes sohvalla, kun leukaa ei voinut juuri yhtään nostaa tai laskea alas. Silloin söin tosi nopeasti ja toivoin, että edes osa ruuasta pysyy sisällä. Syöminen oli kamalaa.
Tämä keittiötaideteos on sisareni taiteilema. En koskaan väsy tähän!
On se jännä tämä niskavamma, miten se oireilee niin eri tavalla eri ihmisillä. Minä taasen pystyn istumaan, mutta jo muutaman sadan metrin kävely laukaisee sellaisen huimauksen, että ojanpohja meinaa kutsua. Ja selkä kiukuttelee huonon niskan vuoksi estäen imuroinnin ja tiskipöydän tai hellan ääressä seisoskelun. Automatkoissa huomasin, että yli 5min on se aika, joka laukaisee oireilun ja sitten onkin jo se ja sama matkustaako tunnin vai 8 tuntia, jälkioireilu on joka tapauksessa samanlaista.
VastaaPoistaHmm...olisimme mahdollisesti hyvä työpari, kun nämä tietyt oireet ovat niin päinvastaisia :D
VastaaPoista