Vaivainen mutta kykenevä

On varmaankin sanomattakin selvää, ettei kroppani tykkää opiskelusta. Koska pitkät työpäivät täytyy nyt viettää lukien ja läppärin ääressä, selkä uhkaa jälleen sanoa sopimuksensa irti. Se ei tunnu kestävän, vaikka kuinka jumppaisin.

Moni vannoo seisoma-asennolle työnteossa, itselläni se ei toimi, koska keskivartalo ei asetu oikeaan asentoon, vaikka tekisin mitä. On luultavasti vain hyväksyttävä, ettei minusta ole päätetyöhön. 

Selän, varsinkin yläselän kannalta myös etäluennot ovat ihan kamalia. Näemmä kroppani ei tykkää minkäänlaisesta pysähtyneisyydestä ja haistattaa paskat kaikille ergonomianeuvoille, joilla tilannetta voisi ikäänkuin helpottaa.

Olen pitänyt kiinni noin neljän kilometrin aamulenkistä. Ainoastaan, jos olen todella jäljessä opiskeluaikataulusta, olen jättänyt sen väliin. On mukava tunne, kun osa päivän liikunnasta on heti aamulla suoritettu.

Lihaskuntotreeni sujuu vaihtelevasti. Nyt olen huomannut, että ehkä pieniä, muutaman liikkeen hetkiä olisi hyvä ripotella päivään sinne tänne. Pitäisi jotenkin "ehdollistaa" itsensä tällaisiin muutoksiin, kun ergonomia-asioista ei tunnu olevan minkäänlaista hyötyä.

Tällä hetkellä oikeaan kylkeeni sattuu, viime yönä olkapäät särkivät ja otin särkylääkkeen, jonka kanssa kykenin jatkamaan unia. Olo on itse asiassa tällä hetkellä varsin vaivainen.

Kun olo on vaivainen, en voi olla ajattelematta ikääni. Nyt voin selittää suuren osan kroppani toimimattomuutta sen perusongelmilla, jotka alkoivat, kun olin jo nuori (alaselän ongelmat alkoivat ennen niskavammaa).

Ennen pitkää tulee käymään niin (olen kai seurannut liikaa vanhempieni ja isovanhempani tilanteita), että ikä tuo omat ongelmansa. Harras toiveeni on, että siihen väliin mahtuisi edes jonkin aikaa normaalia työelämää, jossa ehtisin olla mukana

Media on täynnä kertomuksia vetreistä 90-100-vuotiaista, jotka ovat vetreitä kuin mikä. Valitettavasti en usko kuuluvani siihen jengiin. Suoraan sanottuna odotan kauhulla leikkauspistettä, jolloin nykyiset ongelmani yhdistyvät nivelrikkojen ja sen sellaisten kanssa. 

Eihän näitä pitäisi ajatella etukäteen, mutta jokainen spesiaalivammojen kanssa elävä on varmaankin kohdannut itsensä ajattelemassa kauhulla tulevaisuutta. Se, ettei kroppa toimi, vanhentaa nuorenkin ihmisen. Kaikki ei kuitenkaan ole kauhua ja pelkoa - se, että asiat menneet v*tuilleen jo aiemminkin, tuo uskoa, että ehkäpä tulevaisuuden toimimattomuudet eivät ole enää niin suuri järkytys. 

PS. Mietin joskus, miten jatkuva kipu on muuttanut minua - kyllä sillä on ollut eittämättä vaikutus moneen asiaan.

PPS. Toisaalta olen kyennyt viimeisen kymmenen vuoden aikana valtaviin asioihin - kuntoutumaan varsin hyvään toimintakykyyn, lähtenyt varsin isoon ammatinvaihdokseen ja kasvattanut kahta lasta ja ollut raskaana (hyperemeesiraskaus) kolme kertaa. 

PPPS. Siksipä moni nykyisyyden haaste tuntuu varsin pieneltä sen rinnalla, mihin olen jo kyennyt.