Unikeskustelua ja muistoja

No nyt olemme ainakin melkein terveinä, tai siis lukuun ottamatta rva:ta, jälleen. Mikä ihme siinä on, että minulle lankeavat aina ne jälkitaudit ja jälkitautien jälkitaudit... Lauantaina nenä rupesi menemään uudelleen tukkoon.

Sunnuntai-aamuna heräsin siihen, kun oikea korva napsahti tukkoon...siis oikein kunnolla. Särky oli melkoinen, ja toinen puoli päätä tuntui jonkun muun päältä. Sinnittelin pari tuntia, koitin korvahuuhtelua kotona ja lähdin lumimyrskyssä yksityiselle (piti mennä taksilla, kun ainakaan ratikka ei sillä hetkellä kulkenut siihen suuntaan, mihin olin menossa.

Huuhtelu onnistui, osoittautui, että olin ollut sen tarpeessa. Korva vaan ei auennut. Flunssan jälkitauti oli turvottanut röörejä niin, että korvatorvi oli mennyt tukkoon. Palasin kotiin korva lukossa (ratikka kulki nyt menosuuntaani).

Tänään yhteys suun ja korvan välillä oli aamulla kunnossa, mutta meni jälleen päivän aikana lukkoon. Tasapainokin tuntuu heittelevän, mikä johtuu tietysti häiriöstä korvan tasapainoelimen toiminnassa (sen samaisen flunssan takia).

Olen useaan otteeseen kertonut täällä blogissa uniongelmistani. Nyt aikuisten unettomuus on ollut kiitettävän paljon esillä. On professoria, joka vaihtaisi unilääkkeet villasukkiin. On päätoimittaja, jonka unettomuus ja se, mikä hänellä on auttanut, ja miten onnistuneet yöunet ovat edelleen työn takana.

Olen ollut ilahtunut tästä keskustelusta. Se kertoo siitä, kuinka paljon puhumattomuutta, ennakkoluuloja ja unettomia meillä on. Vaikka unettomia on paljon, minulle ei ole sattunut ystäväpiiriini ketään, jolle nukkuminen olisi ongelma. Siksi olen aina tuntenut itseni siinä suhteessa vähän ulkopuoliseksi.

Olin iloinen erään ammatti-ihmisen kirjoituksesta, joka oli vastine "villasukkaprofessorille". Siinä hän totesi, että juuri villasukkakommentin kaltaiset lausunnot aiheuttavat unettomissa ahdistuneisuutta ja lisää unettomuutta. Olen täysin samaa mieltä. Ei ole mukavaa, kun ongelmaa vähätellään.

Minä, puoliso ja Naakkakin olemme pohtineet viime aikoina marsujamme. Kaikki hyvä päättyy aikanaan, mutta silti meillä kaikilla on ikävä edesmenneitä lemmikkejämme. On ollut kummallista, kun marsut eivät enää asu olohuoneen nurkassa.

Nipsu lähti meiltä ensimmäisenä, vuonna 2012. Nipsukin ehti viettää meillä useamman vuoden. Kiinnyimme häneen kovasti, hän oli oman arvonsa tunteva suursyömäri.

Nasun lähtö koitti viime syyskuussa. Hän valloitti meidät jo vuonna 2008. Nuorena hän oli kova menemään ja marsuksi aika uskomaton kiipeilijä. Hän oli kesyin kaikista marsuistamme, ja luotti meihin niin terveyden- kuin sairauden hetkinäänkin.

Matilda tuli meille vuonna 2013, kun odotin Naakkaa. Hän ja Nasu ystävystyivät heti, ja Matilda jopa nukkui kylki kyljessä Nasun kanssa, mitä Nipsukka ei koskaan tehnyt. Matilda oli ikäisekseen valtavan puuhakas tyyppi, joka ei oikeastaan koskaan kerennyt rauhoittua.

Ei se ikävä niin helposti laannu. Onneksi meillä on hyvät muistot, Naakallakin, joka alkoi viime syksyn aikana auttaa marsujen hoidossa ihan oikeasti.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kokeilussa ryhtiliivi

Ärtyneen paksusuolen oireyhtymä - huonompi vaihe

Lastenhuone - tavaranvähennys