Silloin katsoin elämää sivusta
Eilen tuli taas muisteltua menneitä eli talvea 2009, jolloin vammauduin. Opiskelin vielä, tekemättä oli enää gradu ja yksi iso tentti. En ollut suorittanut opintojani kovin nopeasti, aloitin nimittäin yliopiston jo vuonna 2001.
Opinnoissa rauhallisesti eteneminen oli vielä viime vuosikymmenellä mahdollista, ja koska halusin parikymppisenä tehdä muutakin, en opiskellut supernopeasti. Ehkä sekään ei ole kuitenkaan koko totuus - oli kausia, jolloin en opiskellut juuri ollenkaan, ja muut ajat tein hommia kokopäiväisesti.
Minulle oli jo lapsena selvää, että isona haluan matkustella. Ennen vuotta 2009 kerkesin laskujeni mukaan reissata 19:ssä Euroopan maassa.
Kaukokaipuusta huolimatta olin varsin kiltti - matkustelu oli juurikin matkustelua eikä mitään älyttömyyksiä. Kotona ollessani opiskelin ja kävin kesäisin töissä.
Kaiken muuttumiseen ei tarvittu kuin sekunti. Lyhyesti sanottuna: tunsin, että olo on jotenkin huono, hakeuduin kohti vuodetta enkä ehtinyt. Heräsin kaatuneena lattialta, ja huimaus, niskakipu ja oksentaminen alkoi. Tässä oli siis tapaus pääpiirteissään.
Kun oikein miettii, miltä kaikki silloin tuntui, on sitä vaikea ainakaan lyhyesti kuvailla. Oletin tietysti, että huimaus ja kipu on ohimenevää. Vielä päivien, ja parin viikonkin jälkeen uskoin niin. Parin kuukauden kuluttua alkoi usko mennä, ja sairausajasta tuli kuin tulikin pitkä.
Muistan, että oli äärettömän vaikeaa siirtää oma menevä itseni sairaan identiteettiin. Sängyssä makaaminen ja vaivoin vessaan pääseminen oli ahdistavaa ja pelottavaa. Henkinen kantti oli koetuksella, kun parina ekana vuonna huimasi myös makuulla ollessa.
Oikeasti sain nimen sairaudelleni vasta pari vuotta tapahtuman jälkeen. Oireet sopivat niskan retkahdusvammaan, ja aloin opiskella asiaa. Helpotti, kun sain lokeroitua itseni johonkin, ja toisaalta selitystä sekalaiselle oirejoukolleni.
Mitäpä sitä kiertelemään, tuossa vaiheessa olin jo pudonnut aika pitkälle siitä, mitä normaali elämä on. En päässyt kotoa helpolla kovin pitkälle kuin autolla ( en voinut ajaa itse), ja työelämähaaveetkin oli kuopattu sillä erää. Se tuntui ihan kamalalta.
Ikävaihe, jolloin sairastuin, oli siinä mielessä huono (jos sairastumiselle nyt ylipäätään voi olla hyvää saumaa), että ihmiset ympärilläni avioituivat, hankkivat omistusasuntoja, kerryttivät työelämäkokemusta ja hankkivat lapsia. Itse jouduin katsomaan kaikkea sivusta.
Minun arkeani olivat kivut, huimaus, lääkärissä käynti, fysioterapialiikkeet, ja loputon priorisointi jaksamiseeni liittyen - tekemiset piti miettiä tarkkaan, ellei halunnut, että tilanne menee pahemmaksi. Näin jälkeenpäin ajateltuna, se oli todella friikkiä elämää.
Minun onneni oli, että ehkäpä yksi kolmasosa oireistosta on enää jäljellä (kymmenen vuotta sairastumisen jälkeen). Pystyn kävelemään pitkiä matkoja, seison ja istun paljon paremmin kuin ennen ja huimaus on suureksi osaksi helpottunut.
Onneni on myös, että onnistuin hankkimaan lapsia. Pelkäsin aikanaan, jääkö sekin tekemättä, kun kehoni ei toimi normaalisti. Omat lapset olivat unelma, joka minulla oli jo lapsena (en siis todellakaan halunnut tehdä niitä teininä :D ).
Halusin myös yliopistotutkinnon ja sain sen tehtyä, vaikka loppuvaihe oireideni takia venyikin. Tutkintoni ansiosta minulla on mahdollisuus valita kaksi erilaista ammattia, joista toinen on pelkkää istumatyötä, toisessa pääsee paremmin liikkeelle.
Tulevaisuutta en voi ennustaa, mutta ainakaan se ei ole kohdallani täysin toivoton. Tulen varmasti elämään lieventyneen oireistoni kanssa koko loppuelämäni, mutta saan toteuttaa itseäni vaikka millä mitalla edelliseen verrattuna ja ehkäpä jäljellä olevatkin oireet lievenevät ajan kanssa.
PS. Päätin, etten kirjoita tähän lämpötilasta ja perun lupaukseni: hyi helevetti, mikä kasvihuone!
PPS. Mukavaa lauantaita säästä huolimatta!
Opinnoissa rauhallisesti eteneminen oli vielä viime vuosikymmenellä mahdollista, ja koska halusin parikymppisenä tehdä muutakin, en opiskellut supernopeasti. Ehkä sekään ei ole kuitenkaan koko totuus - oli kausia, jolloin en opiskellut juuri ollenkaan, ja muut ajat tein hommia kokopäiväisesti.
Minulle oli jo lapsena selvää, että isona haluan matkustella. Ennen vuotta 2009 kerkesin laskujeni mukaan reissata 19:ssä Euroopan maassa.
Kaukokaipuusta huolimatta olin varsin kiltti - matkustelu oli juurikin matkustelua eikä mitään älyttömyyksiä. Kotona ollessani opiskelin ja kävin kesäisin töissä.
Kaiken muuttumiseen ei tarvittu kuin sekunti. Lyhyesti sanottuna: tunsin, että olo on jotenkin huono, hakeuduin kohti vuodetta enkä ehtinyt. Heräsin kaatuneena lattialta, ja huimaus, niskakipu ja oksentaminen alkoi. Tässä oli siis tapaus pääpiirteissään.
Kun oikein miettii, miltä kaikki silloin tuntui, on sitä vaikea ainakaan lyhyesti kuvailla. Oletin tietysti, että huimaus ja kipu on ohimenevää. Vielä päivien, ja parin viikonkin jälkeen uskoin niin. Parin kuukauden kuluttua alkoi usko mennä, ja sairausajasta tuli kuin tulikin pitkä.
Muistan, että oli äärettömän vaikeaa siirtää oma menevä itseni sairaan identiteettiin. Sängyssä makaaminen ja vaivoin vessaan pääseminen oli ahdistavaa ja pelottavaa. Henkinen kantti oli koetuksella, kun parina ekana vuonna huimasi myös makuulla ollessa.
Oikeasti sain nimen sairaudelleni vasta pari vuotta tapahtuman jälkeen. Oireet sopivat niskan retkahdusvammaan, ja aloin opiskella asiaa. Helpotti, kun sain lokeroitua itseni johonkin, ja toisaalta selitystä sekalaiselle oirejoukolleni.
Mitäpä sitä kiertelemään, tuossa vaiheessa olin jo pudonnut aika pitkälle siitä, mitä normaali elämä on. En päässyt kotoa helpolla kovin pitkälle kuin autolla ( en voinut ajaa itse), ja työelämähaaveetkin oli kuopattu sillä erää. Se tuntui ihan kamalalta.
Ikävaihe, jolloin sairastuin, oli siinä mielessä huono (jos sairastumiselle nyt ylipäätään voi olla hyvää saumaa), että ihmiset ympärilläni avioituivat, hankkivat omistusasuntoja, kerryttivät työelämäkokemusta ja hankkivat lapsia. Itse jouduin katsomaan kaikkea sivusta.
Minun arkeani olivat kivut, huimaus, lääkärissä käynti, fysioterapialiikkeet, ja loputon priorisointi jaksamiseeni liittyen - tekemiset piti miettiä tarkkaan, ellei halunnut, että tilanne menee pahemmaksi. Näin jälkeenpäin ajateltuna, se oli todella friikkiä elämää.
Minun onneni oli, että ehkäpä yksi kolmasosa oireistosta on enää jäljellä (kymmenen vuotta sairastumisen jälkeen). Pystyn kävelemään pitkiä matkoja, seison ja istun paljon paremmin kuin ennen ja huimaus on suureksi osaksi helpottunut.
Onneni on myös, että onnistuin hankkimaan lapsia. Pelkäsin aikanaan, jääkö sekin tekemättä, kun kehoni ei toimi normaalisti. Omat lapset olivat unelma, joka minulla oli jo lapsena (en siis todellakaan halunnut tehdä niitä teininä :D ).
Halusin myös yliopistotutkinnon ja sain sen tehtyä, vaikka loppuvaihe oireideni takia venyikin. Tutkintoni ansiosta minulla on mahdollisuus valita kaksi erilaista ammattia, joista toinen on pelkkää istumatyötä, toisessa pääsee paremmin liikkeelle.
Tulevaisuutta en voi ennustaa, mutta ainakaan se ei ole kohdallani täysin toivoton. Tulen varmasti elämään lieventyneen oireistoni kanssa koko loppuelämäni, mutta saan toteuttaa itseäni vaikka millä mitalla edelliseen verrattuna ja ehkäpä jäljellä olevatkin oireet lievenevät ajan kanssa.
PS. Päätin, etten kirjoita tähän lämpötilasta ja perun lupaukseni: hyi helevetti, mikä kasvihuone!
PPS. Mukavaa lauantaita säästä huolimatta!
Kommentit
Lähetä kommentti