Miten niskavamma vaikuttaa elämääni?
Saan nykyään elää monella tapaa hyvin normaalia elämää. Minulla on kokopäivätyö, lapsia ja koko ajan kiire. Olen saanut nähdä paljon, ja olen päässyt pois kotini seinien sisäpuolelta. Itse asiassa myös joudun, en vain pääse.
Onko niskan retkahdusvamman jäkitila enää minkäänlaisena osallisena elämässäni? No onhan se.
Näkyvin niskavamman merkki elämässäni on se, että minun on pakko käydä säännöllisesti hieronnassa. Säännöllisesti tarkoittaa kohdallani kerran kahdessa viikossa, ja joskus useammin. Luistaminen tästä ei onnistu millään muotoa.
Elän hieronnan jälkeen yleensä muutaman normaalin päivän. Sitten yläselkä alkaa jäykistyä. Se jäykistyy siitä huolimatta, venyttelenkö tai jumppaanko. Olen lakannut tappelemasta tätä vastaan - säästän näin mielenterveyttäni.
Kun jumitus pahenee, päätä alkaa särkeä, yläsellässä on kipuja siellä täällä. ja alkaa huimata. Päätä on vaikea kannatella. Lapojen väli on kaikkein kivuliain, oikea yläniska seuraa perässä. Lopulta ei voi nukkua, kun kyljellään olo sattuu olkapäähän.
Syön kipulääkkeitä yllättävän vähän. Ainoastaan, jos kiputila menee sietämättömäksi säännöllisestä hieronnasta huolimatta. Kun syön tulehduskipulääkkeitä kuurina, kivut lievittyvät. Silti, välillä kuluu pitkiäkin jaksoja ilman kivunlievitystä.
Olisin mielelläni vapaampi. Toisaalta, jos minuun iskisi jokin perussairaus, olisin luultavasti suhteellisen valmis ottamaan tilanteen vastaaan - olenhan harjaantunut kroonisiin sairauksiin jo yli kymmenen vuoden ajan.
Miksi en sitten puhu niskavammastani kroonisena sairautena? No, se on yllättävän hankalaa. Jos whiplash jää päälle, kuuluu heti hyvin pieneen vähemmistöön. Lisäksi, sairauteen ei voi oikein perehtyä, kun sitä ei ole määritelty mihinkään. Kun Kela sanoo, ettei sairautta ole, niin sitten sitä ei näemmä ole...
Miten olen selvinnyt kroonisen kivun kanssa? Ehkäpä syy on, että elämänasenteeni on positiivinen, ehkä jopa idealistinen. Haluan korjata elämässäni ja ympärilläni olevia epäkohtia, ja otan inspiraationi mielummin onnistuneista muutostarinoista kuin niistä, joissa minkäänlaista muutosta ei ole edes tehty.
Onko niskan retkahdusvamman jäkitila enää minkäänlaisena osallisena elämässäni? No onhan se.
Näkyvin niskavamman merkki elämässäni on se, että minun on pakko käydä säännöllisesti hieronnassa. Säännöllisesti tarkoittaa kohdallani kerran kahdessa viikossa, ja joskus useammin. Luistaminen tästä ei onnistu millään muotoa.
Elän hieronnan jälkeen yleensä muutaman normaalin päivän. Sitten yläselkä alkaa jäykistyä. Se jäykistyy siitä huolimatta, venyttelenkö tai jumppaanko. Olen lakannut tappelemasta tätä vastaan - säästän näin mielenterveyttäni.
Kun jumitus pahenee, päätä alkaa särkeä, yläsellässä on kipuja siellä täällä. ja alkaa huimata. Päätä on vaikea kannatella. Lapojen väli on kaikkein kivuliain, oikea yläniska seuraa perässä. Lopulta ei voi nukkua, kun kyljellään olo sattuu olkapäähän.
Syön kipulääkkeitä yllättävän vähän. Ainoastaan, jos kiputila menee sietämättömäksi säännöllisestä hieronnasta huolimatta. Kun syön tulehduskipulääkkeitä kuurina, kivut lievittyvät. Silti, välillä kuluu pitkiäkin jaksoja ilman kivunlievitystä.
Olisin mielelläni vapaampi. Toisaalta, jos minuun iskisi jokin perussairaus, olisin luultavasti suhteellisen valmis ottamaan tilanteen vastaaan - olenhan harjaantunut kroonisiin sairauksiin jo yli kymmenen vuoden ajan.
Miksi en sitten puhu niskavammastani kroonisena sairautena? No, se on yllättävän hankalaa. Jos whiplash jää päälle, kuuluu heti hyvin pieneen vähemmistöön. Lisäksi, sairauteen ei voi oikein perehtyä, kun sitä ei ole määritelty mihinkään. Kun Kela sanoo, ettei sairautta ole, niin sitten sitä ei näemmä ole...
Miten olen selvinnyt kroonisen kivun kanssa? Ehkäpä syy on, että elämänasenteeni on positiivinen, ehkä jopa idealistinen. Haluan korjata elämässäni ja ympärilläni olevia epäkohtia, ja otan inspiraationi mielummin onnistuneista muutostarinoista kuin niistä, joissa minkäänlaista muutosta ei ole edes tehty.
Kommentit
Lähetä kommentti